Luin eilen heprelaiskirjettä ja törmäsin jakeisiin 6:4-6
Mahdotontahan on auttaa niitä, jotka kerran ovat päässeet valoon, maistaneet taivaan lahjaa ja tulleet osallisiksi Pyhästä Hengestä, 5nauttineet Jumalan hyvää sanaa ja kokeneet tulevan maailman voimia mutta luopuneet uskostaan. Ei heitä voi toistamiseen johdattaa kääntymykseen – niitä, jotka nyt itse ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi! Jos maa imee sisäänsä sateen, joka sitä usein kastelee, ja tuottaa sadon viljelijöilleen, se saa osakseen Jumalan siunauksen.
Vielä hankalampi on mielestäni jakeet 12:16-17
Katsokaa, ettei joukossanne ole ketään siveettömästi elävää tai maailmallista, sellaista kuin Esau, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa. Tehän tiedätte, että kun hän myöhemmin halusi siunauksen itselleen, hänet hylättiin. Hän ei saanut tilaisuutta parannukseen, vaikka hän sitä itkien anoi.
Tämä kun näyttäisi viittaavan, että pelastuksen voi menettää eikä saada enää armoa, vaikka katuisi.
Keskittyminen Kristuksen sovituskuolemaan vaatii itsenäisyyttä ja arvostelukykyä. Kirjeen kirjoittaja pelkää, etteivät vastaanottajat halua kuulla enempää tästä keskeisimmästä uskon totuudesta. Sen sijaan he ovatkin innostuneita alkeista, sivuasioista, siitä, mitä ihmisen itsensä on tehtävä ja miten hänen itsensä käy. Tällaiset kristityn tulisi kuitenkin jättää ja keskittyä siihen, kuka ja millainen on Jeesus Kristus (6:1).
Kaikkein tuhoisinta on lakata luottamasta siihen totuuteen, että Jeesus on Jumalan Poika (Hepr 10:29) ja ainoa uhri syntiemme sovitukseksi (10:26). Silloin poljemme hänet jalkoihimme ja korotamme itsemme hänen sijastaan, pidämme epäpyhänä ja merkityksettömänä liiton veren ja häpäisemme armon Henkeä, joka haluaa paljastaa meille, mitä on synti, vanhurskaus ja tuomio ja kirkastaa Kristusta (Joh 16:8,14).
Kun luovumme uskostamme (Hepr 6:6) meidän tähtemme ristiinnaulittuun Jeesukseen, ei meillä ole olemassa enää mitään muutakaan uhria (Apt 4:12). Juuri epäusko panee tekemään syntiä ehdoin tahdoin (10:26). Näin tapahtuu, kun emme enää halua mennä Jeesuksen luo armahdettavaksi. Mutta jokaiselle, joka tulee Jeesuksen luo, oli hän tehnyt syntejä tahansa, Jeesus vakuuttaa: “Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh 6:37). Jopa epäuskon tunteen valassa olevakin sai Jeesukselta armon, kun vain tuli Jeesuksen luo: “Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark 9:24).
Jeesus opettaa tuhlaajapoika-vertauksessaan siitä, kuinka isänsä perintöosan etukäteen vaatinut ja tuhlannut poika otettiin isän kotiin avosylin ja ilomielin takaisin vastaan. Niin tekee Jeesuskin jokaiselle langenneelle, kun ymmärtää katua ja tulla takaisin. Armo kuuluu jokaiselle parannusta tekevälle, joka ei ole antanut paaduttaa itseään.
Siunausta ja esikoisuuttaan halpana pitäneen asema menetettiin ja sen sai toinen. Silti Eesaukin oli isänsä lapsi ja hänestä kasvoi suuri edomilaisten kansa. Vapahtajan sukulinjaa ei hänestä voinut nousta, vaan siihen johti veljensä Jaakobin suku.
Tässä on kyse luopumuksen aikaansaamasta paatumisesta, jonka jälkeen paluu takaisin on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Silti moni jossain elämänsä vaiheessa uskostaan luopunut ihminen kääntyy vielä uudelleen takaisin vaikeuksien kohdatessa, ja jos ei ole antanut paaduttaa itseään, hänet otetaan takaisin avosylin vastaan. Mutta sellainen, joka on ollut uskossa, hylännyt sen, eikä enää paatumisensa vuoksi kykene tai halua uskoa, hänen tilanne on vaikea. Kuinka Jumala voisi pelastaa sellaista, joka halveksii hänen rakkauttaan ja armoaan, ei tahdo tehdä parannusta, eikä kadu.
Ihminen ei voi omasta voimastaan uskoa Jeesukseen, vaan se on aina Pyhän Hengen työtä ihmisessä. Näin ollen jos joku haluaa Jeesuksen luokse tulla, häntä ei Jumala ole mitenkään hylännyt, vaan armollisena ja anteeksiantavana edelleen synnyttää uskoa ja sitä kautta pelastaa. Jos taas joku on sillä tavalla paatunut, että puhutaan siitä asiasta mitä nämä Heprealaiskirjeen kohdat tarkoittavat, niin hän ei silloin millään tasolla myöskään usko eikä ole Jeesuksen luokse tulossa.