No niinpä. Tämä on päällimmäinen tunne minullakin, että taas mätkitään puolin ja toisin niin että olki pölisee.
Timoa voi kyllä kiittää taas suoraviivaisuudesta ja siitä että tuo pitkä lista ortodoksisuuden paremmuudesta on ihan hyvä dokumentti, josta voi halutessaan vääntää ja jota voi pohtiakin…
Ongelmani maallikkona on, että en tunne ortodoksisen kirkon elämää sisältä. Ei voi arvioida sitä mikä käännynnäisen kokemuksessa on oleellista ja mikä sitä reagointia jolle löytyy selitys pettymyksistä luterilaisena elämisestä.
Eikä sekään ole lähellekään tuttua, miten lopultakin tuo alkuperäisyys ortodoksien käytännöissä on perusteltavissa. Miten historia eteni oikeasti? Pelkkä epämääräinen ajatus siitä, että luterilaisuus on riisuttua, kun ei ole ikoneita eikä niin monia sakramentteja, tuntuu ontolta, tai se ainakaan pelkästään vakuuta sitä, jolla ei ole takana opintoja siitä millaisten vaiheitten kautta riisumiseen päädyttiin.
Individualistisen “Jeesus-henkilökohtaisen” ja kirkkokeskeisen kristillisyyden vastakkainasettaminen ei ole hedelmällistä, jos ei mennä syvemmälle. Mutta kuten pietismistä puhuessamme totesin, minulle on vapautumista aiheuttanut se, että Kirkko yhteisestä uskosta opettaessaan tarjoaa ontuvalle ja heikolle jäsenelleen turvaansa. Katseen suunta muuttuu, pois omasta uskosta ja vaihtuvista kokemuksista lähimmäisiin ja Jumalaan päin.
Kysymys ei mielestäni ole niin yksioikoinen, että uskon yhteisyys poistaa tai mitätöi niiden kokemukset, jotka puhuvat henkilökohtaisesta uskosta Jeesukseen. Ajattelen, että kumpaakin näkökulmaa tarvitaan, ja ehkä eri elämänvaiheissa - ja eri ihmisten kohdalla nämä asiat sanotaan eri tavalla. Vaatimalla ja omat kokemukset yleistämällä saadaan aikaan ahdistusta ja kiukkua. Hiljentymällä ja rukoilemalla saadaan aikaan rakkautta ja kärsivällisyyttä.