En ole STLK:lainen, mutta käsittääkseni heille sekaoppisuuden kannalta tärkeä merkkipaalu oli vuoden 1870 kirkkolain hyväksyminen, jossa ei heidän mukaansa enää vaadittu ehdotonta pitäytymistä luterilaiseen oppiin. Tähän vetoaa Uppalakin monessa teoksessaan. Kyse ei siis ollut siitä, että olisi haluttu perustaa synnittömien seurakuntaa, vaan se, ettei saarnavirka ollut enää ehdottomasti sidottu tunnustuksen seuraamiseen. Sooloilijoita oli toki varmasti ollut ennenkin, mutta nyt sille nähtiin annetun vapaat kädet. Kaikki evankeliset eivät nähneet lakia niin huonona, osin siksikin että se oli kompromissi vielä vapaamman lain tultua torjutuksi.
Ennen 1920-luvulla tullutta uskonnonvapauslakia ei olisi ollut mahdollista perustaa itsenäistä luterilaista kirkkoa. 1889 sallittiin omat yhteisöt metodisteille ja baptisteille, muita protestantteja ev.lut. kirkon ulkopuolella ei sallittu.Evankelisilla oli omia rukoushuoneitaan ja tilaisuuksiaan, mutta messuyhteisöt ovat virkakysymyksen tuomaa uutuutta, ehtoollisella oli käytävä kirkossa. Paikoin tässä ei ollut ongelmaa, toisissa paikoissa taas papisto oli toisoppista. Evankelisuudessahan on ollut vahva tunnustuksellinen tendenssi, eli he ovat pitäneet usein isona ongelmana jos kirkkoherra ei ole pitäytynyt luterilaiseen tunnustukseen. Yleisesti herätysliikkeille on (kärjistys) ollut tärkeämpää onko pappi uskossa.
Pätiälä sai tiedon ulkomailla toimivista tunnustuksellisista kirkoista vasta vuosi-pari ennen kuin uskonnonvapauslaki tuli. Ajatus siitä, ettei sekaoppisuuteen opetuksessa tarvitsisi tyytyä innosti hänet ja joukon pappeja ja maallikoita. Kaikki kävi kovin nopeasti, ja osin siksi porukka saattoi jäädä pieneksi. Pätiälälle ratkaiseva sysäys oli synodaalikokous, jossa Sleyn silloinen nokkamies Julius Engström vaati kaikkien niiden pappien erottamista, jotka eivät pitäydy tunnustukseen. Aloite sai huvittuneen ylenkatseen ja Engström päätyi vetämään aloiteensa pois kannatuksen puutteessa. Tällöin Pätiälä käytti puheenvuoron ja ilmoitti eroavansa kirkosta heti kun mahdollista. Tapaus oli hänelle osoituksena siitä, ettei sekaoppisuutta olisi mahdollista poistaa kirkosta.
Mutta se hajaannus. Niin, Pätiälällä oli oma erityisopinkäsityksensä. Tunnustuskirjoissa opetetaan Kristuksen sovittaneen meidät täydellisellä elämällään ja viattomalla kärsimisellään ristinpuussa. Pätiälä näki sovittavan merkityksen vain ristinkuolemassa. Näin siis yksinkertaistettuna. Hän itse ei nähnyt asiaa ongelmana, mutta muut papit yhtä lukuunottamatta katsoivat, että yhteistyö on mahdoton. Sinänsä johdonmukaista, kun juuri sekaoppisuuden vuoksi oli kirkosta lähdetty. Asian kärjistyminen johtui ehkä myös siitä, että Uppala oli käynyt Missouri-synodin piirissä opiskelemassa, missä opin ja Tunnustuskirjojen merkitys oli varmaan hänellä entisestään korostunut. Ilmeisesti muut eivät olleet kunnolla tietoisia Pätiälän käsityksistä? STLK:hon jäi kahta lukuunottamatta kaikki eronneet papit, mutta monia maallikoita ja maallikkosaarnaajia meni Pätiälän Seurakuntaliittoon. Tähän vaikutti varmasti osaltaan se, että Pätiälä oli muita pappeja vanhempi ja evankelisten maallikkojen tuntema ja arvostama julistaja ympäri maata. Pätiäläähän kävivät myöhemminkin kuuntelemassa sellaisetkin, jotka eivät eronneet kirkosta.
Eli jos hajaannus heti alkuunsa jostain kertoo, niin ehkä eniten kiireestä. Perustajaporukalla oli erilainen näkemys siitä, mitä ollaan perustamassa. Osa oli perustamassa tiukan tunnustuksellista kirkkoa, osa taas katsoi, että luterilainen tunnustus on tärkeä pohja, mutta tuossa yhdessä asiassa nähtiin toisenlainen käsitys raamatullisena. Nykyäänhän Seurakuntaliitto on luopunut tuosta Pätiälän erityisopista. On myös kohtuullista mainita, että seuraava hajaannus noissa piireissä tapahtui vasta joskus 1980-luvulla, kun Luterilainen Sanan Yhdyskunta erosi Seurakuntaliitosta, osin tahtoen vahvempaa Pätiälän perinnön korostusta. Lisäksi osa nykyisistä itsenäisistä luterilaisista kirkoista tai ryhmistä ei koskaan ole ollut osa kumpaakaan noista, eli ei välttämättä voi puhua hajaannuksesta.
Noista ajoista on ihan mielenkiintoisen tutkimuksen tehnyt Uppala itse, ja se on luettavissa täältä: http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf Lisäksi Uppalan kirkko-oppia koskevat teokset löytyvät nekin vapaasti luettavina: http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Kirkkokysymys.pdf Noitten avulla voi ainakin yrittää ymmärtää, vaikkei välttämättä hyväksyä, näiden ratkaisuja.
Itse en ole STLK:lainen, ja minulla on omat syyni, joitten vuoksi en näe sitä itselleni vaihtoehdoksi ainakaan tällä hetkellä. Kuitenkin näen jäsenyyteni Suomen ev.lut. kirkossa ongelmallisena. Se on minulle vakava ja kipeä kysymys. On esitetty huolta evankelioinnista ja toimintamahdollisuuksista. Se ei mielestäni saisi ratkaista asiaa, mutta on vakava asia. Nähdäkseni itsenäisten kirkkojen ja Lähetyshiippakunnan pitäisi vakavasti pohtia, miten ne voisivat omilla resursseillaan ja toiminnallaan tavoittaa niitä, jotka eivät tunne Kristusta ja ovat uskosta osattomia. Siihen heitä vaatii paitsi Kristuksen käsky, myös se, että vain siten heillä on oikeus olla olemassa. Ei näet ole oikein perustaa seurakuntia vain uskovien turvapaikoiksi, vaan niiden pitäisi olla aktiivisesti etsimässä kadonneita. En sano, että nuo seurakunnat olisivat vain turvapaikkoja, mutta välillä sellaistakin huolestuttavaa piirrettä ilmenee, voimakkaanakin. Pidän perusteltuna oikeaoppisuuden vaatimusta papistolta, mutta sen oikean opin luulisi myös voivan saada aikaan runsasta hedelmää. Eikö sitä vain uskalleta kokeilla riittävästi “kentällä”?