Ruumiilliset eleet viestittävät ja niillä voi olla suuri liturginen merkitys, niiden muodollinen sisältö liittyy ja on Jumalan sanaa, ruumiillista sellaista. Paavali kirjoittaa;
" antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi!" ( Rm 6:13),
liturgiassa ihminen antaa koko ruumiinsa ja sielunsa Jumalalle, ruumiilliset eleet , eivät ole vähempi kuin kuultu Jumalan sana. Ihminen liittyy juuri ruumilla kunnioittamaan, palvomaan Jumalaa. Moosekselle Jumala sanoi;
Herra sanoi: "Älä tule lähemmäksi! Riisukengätjalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.
Jumalan kohtaaminen saattaa toisinaan liittyä juuri syvästi ruumiillisuuteemme. Jumalanpalveluksessa kirkon käytäntöjen mukaan ruumiimme palvelee suurempaa tarkoitusta, se on taivaallista, jonka kannamme Jumalalle kunnioittaakseemme ja kiittääksemme Jumalaa. Kiitos uhria ihminen siis kantaa ruumiilla ja koko sielulla.
" Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät." ( Hebr 13:15).
Vastaappa ihan rehellisesti, oletko ihan oikeasti tuota mieltä. Seisotko näiden sanojesi takana? Hieman ihmettelen tuotakin suhtautumistasi joogaan, kun olen ymmärtänyt, että olet kuitenkin ihan tunnustava kristitty.
Vastaan että Diakoni on oikeilla jäljillä, osittain. Itse olen osittain kadottanut jälkeni, ja etsin parhaillaan oikeaa ulospääsyä.
Mitä mieltä sinä olet esim. seuraavista?
-su 21.3.2021 klo 10.00 Marian ilmestyspäivän tanssillinen jumalanpalvelus striimattuna. Liturgi Arja Rannanpää-Kortelainen, avustava pappi Elina Koivisto, kanttori Sanna-Maarit Hakkarainen, liturginen tanssi Tiina Sara-aho. Katsottavissa Paavalin seurakunnan fb-sivuilla.
Täytyy muuten - onko aina pakko? - kaivaa hiukan verta nenästään vielä tuosta polviseisonta -termistä.
Koska intohimoni on tarttua sanoihin, pyöritellä, vanutella, venytellä ja heitellä niitä eteenpäin, niin mietin että tuo Diakonin “jumppa” ei ole huono sana tässä. Ei niin että itse asia eli ruumiin mukanaolon tärkeys kristinuskossa olisi väärä. Vaan siten että tuo termi luo mielikuvan voimistelusta, jossa se edelleen näyttää olevankin käytössä. Ortodoksiseen terminologiaan tottunut ei tätä mielikuvaa ehkä noteeraa selvästi.
Raamatussahan ei puhuta polviseisonnasta. Vaan polvistumisesta ja esimerkiksi maahan heittäytymisestä. Sekä seisten rukoilemisesta, käsien kohottamisesta, rintaansa lyömisestä.
Anatomisena mahdottomuutena polvillaan seisominen (paitsi jos jalat on amputoitu polvien alapuolelta ja ihminen on oppinut seisomaan tynkäjaloilla) pysyy.
Voi luoja teidän kanssanne. Minä postasin kuvan polviseisonnasta ja jankutat yhä sen olevan “anatomisesti mahdotonta”. En ymmärrä, miten te luterilaiset saatte yksinkertaisista asioista tehtyä aina jonkinlaisen ongelman, uhan, vänkäysaiheen. Diakonikin ehätti heti sanomaan: “Mutta ne ovat eleitä. Eivät ne korvaa luettua ja kuultua Jumalan sanaa.” En tajua, miten jollekin voi edes tulla mieleen, että “voi hitsi, tämä tekemäni maahankumarrus taisi nyt korvata päivän epistolan”. Asia on parempi ilmaista niin, että mikään määrä luettua kirjallisuutta tai kuultuja saarnoja ei korvaa sitä, että ihminen tekee yhden kumarruksen Jumalalle.
Ei minun kohdallani kysymys ole muusta kuin irvistelystä tuolle termille. Polvistuminen siten kuin kuvan kera kerrot, on täysin ymmärrettävä ja ihan kyllä käy luupäälle luterilaiselle.
Jäin vain jumiin siihen faktaan, että mielestäni ihminen seisoo vain jalkapohjillaan, yhdellä tai kahdella. Tai varpaillaan. Polvillaan ollessa maata koskettaa polvien lisäksi sääri. Pelkästään polvillaan maata koskettaminen on jo hillittömän vaikeaa. Kun Mauriina erotti polviseisonnan vaihtoehdoksi polvistumista, jossa istutaan polvien päällä, niin se kuulostaa myös hullunkuriselta.
Mielestäni asia on todella yksinkertainen.
Uskontoihin kuuluu erilaisia rukousasentoja. Selvyyden vuoksi minun järkeni mukaan niistä kuuluisi käyttää normaaleja sanoja: polvistuminen, seisominen, istuminen, maahan heittäytyminen.
Ymmärrän nyt että ortodokseilla on (voimisteluterminäkin käytetty) sana polviseisonta. Tottakai tuohonkin sanaan voi tottua. Mutta älä nyt siitä tee välillemme muuria. Pääasia on tietenkin koko ajan uskonto, jossa meillä on erilaisia tapoja, mutta toivoakseni sama Jumala, jota rukoilemme.
Minusta on hyvä, että ortodoksisen kirkon palveluksissa rukoilijat (kirkkokansa) saa olla aktiivisesti mukana kaikilla aisteillaan ja sekä ruumiilla että sielulla.
Polvistuminen on eri asia. Kun esim. joku kosii klassisesti polvistuen, vain toinen polvi on maassa. Kun armeijassa käsketään asennoksi “polvelle”, silloinkin vain toinen polvi on maassa.
Seuraavasss foorumimiitissä aion demonstroida, että kykenen paitsi polviseisontaan, myös polvikävelyyn, jossa vain polvet koskettavat maata.
Polvistuminen ja polvillaan oleminen on yleiskäsite, seisominen on yleiskäsite.
Jos nyt on oikeasti olemassa polviseisonta, niin olkoon. Hassulta se kuulostaa, mutta itse asia ei ole tietenkään hassu.
En ole vielä tämän keskustelun perusteella vakuuttunut, että meillä olisi Raamatun tai sen aikaisten eli varhaisen kirkon lähteiden perusteella olemassa erikseen tuollainen polviseisonnan nimellä kulkeva käsite erotettuna polvistumisesta, joka on tavallinen kunnioitusta ja alamaisuutta osoittava termi ja jonka yhteyteen voi toki liittää erilaisia kuvauksia siitä millä tavalla polvistutaan.
Tässä voisi seuraavaksi edetä vaikka siihen suuntaan, että tutkittaisiin mitä Raamatussa kerrotaan ihmisten tavoista rukoilla Jumalaa.
Alleviivaan vielä: En ole hyökännyt ortodoksista uskon harjoitusta vastaan, vaikka olen ihmetellyt jotain sanontaa. Ei se nyt noin järisyttävää ole sentään. Aistin tiettyä herkistymistä sen suhteen, miten täältä ulkopuolelta saa kysyä ja ihmetellä.
Ortodoksit eivät yleensä polvistu. Se on länsimainen tapa. Esim katolisissa kirkkorakennuksissa on penkkien edessä polvistumispenkit. Katolilaiset myös polvistuvat eli niiaavat (polvistuvat niin, että toinen polvi osuu maahan) alttarin ohi kulkiessaan. Luterilaisissakin jumalanpalveluksissa oli ennen tapana polvistua.
Ortodokseilla ei ole tapana ruokoilla polvillaan, vaan seisten. Ortodoksit tekevät polvistumisen sijaan maahan kumarruksia. Maahankumarruksia tehdään etenkin suuren paaston arkijumalanpalveluksissa. Maahankumarruksia ei kuitenkaan ole tapana tehdä sunnuntaisin eikä pääsiäisaikana. Tässä keskustelussa on edellä mainittu ne poikkeustapaukset, jolloin ortodoksitkin polvistuvat ja ovat pitemmän aikaa polvillaan.
Minusta tämän polvistumiskeskustelun voisi siirtää jonnekin muualle. En oikein tykkää siitä, että asialliset ketjut menevät pilalle.
Ehdotan polvistumiskeskustelun siirtämistä rukous-osaston ketjuun Polvistumisen historia luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Ketjun nimen voisi samalla muuttaa muotoon Polvistuminen jumalanpalveluksissa.
En minä ajattelekaan niin. Pointtini oli että eleitä tehdään jos tuntuu sille, ei niitä velvoiteta keneltäkään. Jos velvoitetaan, niin silloin ele korvaa sanan.
Rukoilevaiset, harrastavat polvistumista, jos kirkossa on paljon rukoilevaisia se on hieno näky ihmisten polvistuessa. Armejassakin otetaan lakki päästä.
No olkoon. Muutama rehellinen vastaus kun pyysit kerran. Ja muutama semmoinen jota et kysynyt.
Jooga - Ei.
Hiljaisuus ja mietiskely - kyllä.
Helmirukoukset - kyllä.
Hengityksen ja uskon sekä luottamuksen yhteenkuuluvuus - kyllä.
Ihminen kokonaisuutena Jumalan edessä - kyllä.
Liturginen tanssi - ehkä.
Ortodoksinen liturginen perinne - hienoa mutta ei välttämätöntä.
Laulun hengellinen ja henkinen ja fyysinen terveellisyys - kyllä.
Muistella, että vanha kirkkoherrani Vänsterbottenista sanoi, että oli lakissa (t.ex. 1686). Lyhyt googlade ja tämä löytyi:
XII. När Evangelium och Epistelen läses, Troon och O Gud wij lofwe tig siunges, skal hela Församlingen, Man och Qwinna, hög och låg stå upp; Men när Synda bekännelsen, Instichtelse Orden ochFader wår läsas, skola alle falla på Knä, och således både med Hierta, Munn och åthäfwor, tiena och wörda. then store och alzmächtige Guden
Polvistus siis aikana synnintunnustus, asetussanat ja Isä meidän.
Tarkennan. On epäselvästi ilmaistu, ennen nukahtamista.
Liturginen perinne niin idässä kuin lännessä on arvokasta, enkä siis hylkää periaatteessa mitään vanhaa, enkä ole lähtöjäni ns matalakirkollisuutta ajamassa jumalanpalveluksiin.
Ajatukseni oli kai lähinnä edellä olevaan keskusteluun liittyen sanoa, että ortodoksisen käytännön monisääntöisyys jota suopeasti voi sanoa rikkaudeksi on hienoa, mutta se ei ole kristinuskon ytimen kannalta välttämätöntä. Onhan siellä tietenkin noita poikkeuksia kuten meilläkin. Jos ei jaksa seistä tai polvistua jne. Jos ei kestä suitsutusta terveydellisestä syystä jne.
Kysymys uskonnon harjoittamisesta on tärkeä eikä sitä toki sovi parodiaksi vääntää. Jotenkin silti on hyväksyttävä se että siinä on myös koomisia piirteitä sille joka ei koe näitä asioita sisältä päin.
Mikä on välttämätöntä ja mikä ei. Raamatusta voi lukea että ulkonainen hurskaus ei ole Jumalan mieleen jos sisin on kova ja armoton. Viekää pois edestäni sellainen palvonta, sanoo Jumala profeetan suulla. Todellinen vanhurskaus on oikeuden ja armahtavaisuuden toteuttamista käytännössä. Jeesus myös paheksui sitä että kuin itsensä näytteille asettaen rukoillaan ja palvotaan.
Tämä on hyvä muistaa, mutta ei se toisaalta anna lupaa tuomita uskonnon monia muotoja. Sillä muotoja toteuttava ihminen voi olla sekä sisäisesti että ulkoisesti Jumalaan päin oikealla asenteella ja liturgia voi olla ja onkin todellista ja aitoa rukousta. Se, että tuleeko siinä mokia tai onko joku palveluksen käytäntö vaikea ymmärtää tahi toteuttaa, ei Jumalan silmissä ole kuin höyhenen arvoista painoltaan. Ihmiset kuitenkin tarvitsevat näitä tapoja itsensä ja toistensa vuoksi.
Vaikka en joogalle siis oikeasti antaisi sijaa kristillisessä uskonharjoituksessa, on mielestäni hiljaisuuden viljelyssä ja ns. hengittävän rukouksen oppimisessa suurta viisautta. Tällaisten elementtien tulo meidänkin kirkkoomme on mielestäni osoitus siitä, että meidän luterilainen uskontomme on aika pää- eli oppikeskeistä. Se on todennäköisesti myös muuttunut enemmän sellaiseksi muutaman vuosisadan kuluessa. Luther esim. taisi ymmärtää paljon enemmän kokonaisvaltaisuudesta.
Minusta on tärkeätä ymmärtää ihminen kokonaisena, ruumis ja henki ovat yhdessä. Katolisessa kirkossa oli ennen käytössä roomalainen tapa, jossa oltiin lähes koko messu joko seisoen tai polvillaan pl. saarna. Minusta se on viisautta. Ja toki on niin, että meillä ihmisillä on omia terveydellisiä yms. rajoitteita. Siksi sitä suositeltiin vain nuorille ja terveille. Opimme paitsi kuulemalla, myös näkemällä ja tekemällä. Ja toistamalla ja osallistumalla. Vaikka olen kovin tiukkapipo klassikko liturgisessa elämässä, en näe pahana sitä, että on olemassa myös vaikkapa hengellistä tanssia tai vapaata musiikkia. Ne eivät korvaa vuosituhantista viisautta, mutta ovat hyvä ja oikea tapa silti. Kunhan pysytään raittiina ja muistetaan mikä on isien koettelemaa ja hyvää.
En jaksa yrittää muistella mikä on oikea ja mikä väärä tapa polvistua, polviseistä ja maahankumartaa missäkin kirkkokunnassa. Teen kuten tunnen. Joskus, kun on ollut oikein suuri kiitosaihe Jumalalle, olen käynyt kaikkien kolmen ison kirkkokunnan kirkossa ja kiittänyt rukoillen polviseisonnassa ja maahankumartanut. Samaten kun tunnen todella suurta syyllisyyttä, syntisyyttä. Jos jotakuta kummastuttaa, niin senkun kattokoon ja päivitelköön. En esitä mitään, teen kuten tunnen.