Saarnaa valmistellessa (Mark 10:17-27) tuli sivujuonteena mieleen polvistuminen jumalanpalveluksessa. Ymmärtääkseni luterilaisessa jumalanpalveluksessa on aikanaan kuulunut polvistua mm. synnintunnustuksen ja asetussanojen aikana, mutta en ainakaan nopealla googlaamisella löydä tämän tavan katoamisen historiaa. Ulkomailla monilla luterilaisilla on yhä tämä tapa, ja meidänkin (LHPK) kaavamme toteaa useassa kohtaa, että “voi polvistua”.
Nyt siis varsinainen kysymykseni on: Milloin tämä polvistumisen käytäntö katosi? Näkyykö muutos rubriikeissa? (Bonuksena: Jos joku sattuu tietämään näistä jotain aina 1500-luvun alun messuun asti, olisin kiitollinen kirjallisuusviitteistä ja linkeistä.)
En ole perehtynyt asiaan, mutta tässä joitakin googletuksen tuloksia eri lähteistä:
Martin Luther: „Des Morgens, wenn du aufstehst, kannst du dich segnen mit dem Zeichen des heiligen Kreuzes … Darauf kniend oder stehend das Glaubensbekenntnis und das Vaterunser beten.“
Filonillan suomennos: “Kun aamulla nouset ylös, voit siunata itsesi pyhällä ristinmerkillä… Sen jälkeen rukoile polvistuen tai seisten uskontunnustus ja Isä meidän -rukous.”
“Vatikaanin postimerkki- ja rahatoimisto julkaisi 23. marraskuuta 2017 postimerkin, jossa kuvataan Martti Luther ja Philipp Melanchton polvistuneena ristillä roikkuvan Jeesuksen äärelle.”
“Liturgiantutkija Senn toteaa, että reformaatio vähensi seurakunnan kehollista osallistumista, kuten kumartumista, polvistumista ja lisäsi seurakuntalaisen roolia kuuntelijana ja oppijana.”
Martti Luther: ”Polvistu kamarissasi ja pyydä oikealla nöyryydellä ja vakavuudella Jumalalta sitä, että hän antaisi sinulle rakkaan Poikansa välityksellä Pyhän Henkensä sinua valaisemaan, ohjaamaan ja antamaan sinulle ymmärrystä.”
Tuossa on polviseisonta-asento. Tuossa asennossa katumuksen mysteeriossa ripittäytyvä ottaa vastaan synninpäästön. Silloin pappi on vain laskenut epitrakiilinsa katujan pään päälle, eli Kristus ottaa “siipiensä suojaan” kuin lintuemo.
Samassa asennossa ollaan ennen pyhitettyjen lahjojen liturgiassa mm. kun pappi ja kuoro laulavat “Nouskoon minun rukoukseni kuin suitsutussavu” -veisun vuorolauluna. Kansa seisoo polvillaan ja kumartaa maahan asti aina papin laulaman säkeen jälkeen. Polviseisonnasta kumarretaan maahan myös I ja II parimiatekstin välissä, kun pappi “sinetöi” pyhän pöydän ja kirkkokansan tekemällä ristinmerkin kynttilällä ja lausumalla “Kristuksen valkeus | säteilee kaikille!” Samoin toimitaan suuren saaton aikana, kun ennen pyhitetyt lahjat siirretään saatossa uhripöydältä pyhälle pöydälle. Se on ainoa tilanne, jossa ponomarikin pääsee suitsuttamaan (jos diakonia ei ole).
Polviseisonta kivilattialla on hyvää kuritusta mukavuuteen tottuneille luille. Epl:ssä papin neljännen säkeen aikana “Nouskoon minun rukoukseni” -veisun aikaan alkaa helposti lihakset täristä polviseisonnassa, koska eihän tuo nyt kovin mukava asento ole hoikalle tai nuorellekaan ihmiselle.
Helluntain polvirukoukset kestävät paljon pitempään kuin “Nouskoon minun rukoukseni”. Tietysti voi seistä tai istua, jos ei pysty olemaan polvillaan niin pitkään.
En ole koskaan ollut liturgisen jumpan fani. Minusta elämä tarjoaa riittävästi kipua ja ahdistusta. En mene kirkkoon etsimään niitä tieten tahtoen. Menen kirkkoon kohtaamaan Kristuksen joka ei lähtökohtaisesti vaadi mitään vaan antaa kaiken.
Minäkin vähän vierastan polvistumisen “kurittavuuden” korostamista, mutta toisaalta vähän ikävä lukea myös viittauksia “jumppaan” tässä yhteydessä. Kehon ottaminen mukaan liturgiaan – messussa tyypillisesti ristinmerkit, kumarrukset, polvistumiset – on luonnollinen osa ihmisen uskonnollista ilmaisua, kun kerta ihminen ei ole vain sielu, vaan myös ruumiillinen olento. Tästäkin voi tietysti tehdä väärällä tavalla huomion keskipisteen, mittailla kumarruksien syvyyttä tai ylpistyä oman tradition hienoista polvistumissäännöistä (en tässä tarkoita osoitella muita, puhun tästä kiusauksesta ihan omasta kokemuksesta), mutta ihminen saa kyllä vääristettyä suhteensa mihin tahansa. Luontevana osana liturgiaa kehon asento ja liike toimii yhtenä Jumalan kunnioituksen ilmaisukanavana, tukee liturgian eri vaiheissa mukana pysymistä ja suuntaa huomiota messuun silloin, kun mieli uhkaa karata kauppalistoihin tai työsähköposteihin.
Ja tosiaan kuten Filonilla totesi, polvistuminen tapahtuu oman kyvyn ja jaksamisen mukaan. Siksi minua ehkä vähän ihmetytti alkuperäinen kysymys ehtoollisen vastaanottamisesta – ei sitä lännessäkään ole tapana hirttäytyä sääntöihin niin pahasti, että ehtoollista ei voisi vastaanottaa jos ei pysty polvistumaan
Se on minun kokemukseni, enkä viitannut vain ortodoksikirkkoon. Mutta vältän jatkossa jonkin verran. En tarkoittanut sitä loukkaavaksi ja jumppaan itsekin hieman messua pitäessäni. En velvoita polvistumista ehtoollisella, eikä kirkkomme ekskommunikoi ketään tämän kysymyksen takia, eikä kai muutkaan kirkot Korona-aika hävitti sen ainakin paikallisesta kirkosta. Laitosmessuja pitäessäni ihmiset seisovat, istuvat, makaavat ja miten vain.
Samoin seisominen, käsien kohotus ja heilutteli ylistyksen aikana on normaalia ja suotavaa, jos myös paikallaanolo ja istuminenkin. Tyylejä on monia, yksi on sama, Kristus.
Jep. Samaan tapaan voisi sanoa, että urut kuuluvat sirkukseen mutta en ole niiden fani kirkossa. Mitä “jumppaan” tulee, niin suuri osa suomalaisista kokee kaiken liikkumiseen liittyvän osallistumisen epämiellyttävänä - kaiken sen, missä pitää poistua passiivisen yleisössä istujan roolista.
Olen törmännyt riviluterilaisiin, jotka käyvät kirkossa lähinnä häissä ja hautajaisissa ja joiden mielestä epämiellyttävää on sekin, että ev.-lut. palveluksissa pitää nousta seisomaan uskontunnustuksen aikana tai mennä “muiden eteen” vastaanottamaan ehtoollinen. Nouseminen nolottaa, jos ei tiedä, milloin pitäisi nousta, milloin istua. Muiden eteen menevät kuulemma vain ne, jotka haluavat “esittää kuinka uskovaisia ovat”. Kerran eräs luterilainen tapauskovainen sanoi minulle noin. Siitä on jo yli 10 vuotta mutta muistan sen hyvin.
Seminaarilla puolestaan asui kerran eräs ev.-lut. teologian opiskelija, oikein hyvä kaveri. Hän kävi usein meidän ort. palveluksissa, etenkin paaston ajan epl:issä. Mutta maahankumarruksissa meni raja: niitä hän ei suostunut tekemään. Yritin kysellä, mikä niissä tuntui epämiellyttävältä. Hän ei osannut vastata. Ehkä hän pelkäsi, että jos osallistuisi sillä tavalla koko ruumiillaan palveluksiin, tulisi halu kääntyä ortodoksiksi tai tuntuisi siltä, että on jotenkin pettänyt oman kirkkokuntansa. Kun vain seisoi ja katseli, saattoi ajatella olevansa ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija.
Luterilaisuutta on perinteisesti moitittu istuvaksi uskoksi.
Näinhän se on - puuttuu kokonaisvaltaisuus kehon ja kaikkien aistien osallistumisen palvontaan ollessa ohutta ja rajoitettua.
Liturginen tanssi on onneksi vallannut alaa kirkossa. Se on oiva tapa ilmentää ja kokea Jumalan rakkautta.
Idän kirkon laaja ja rikas muotokieli on tavallaan tuttua monille muusikoille. Itsekin olen huomannut miten musiikin ja hengityksen ja liikkeen oppiminen on hengellisyyteen sopivaa. Turhaan pelkäämme myös joogaa ja muita idän oppeja. Niissä on tärkeä itsehillinnän opetus sekä sielun sekä ruumiin yhteyden taju. Kristityt voivat vapaasti ammentaa niin vanhaa kuin uutta ainesta ja kehittää itseään kilvoitellen kohti täyttä jumaluutta.
Minusta tämä oli kyllä hyvin sanottu. Satunnaiset seisomaan nousemiset ovat ihan ok. Ne eivät ole fyysisesti epämiellyttäviä. Sellaiset rukous- tai ylistysasennot jotka pvat fyysisesti epämiellyttäviä, ovat jumppaa, kärsimystä joilla on jokin itseä tervehdyttävä vaikutus.
No nyt on kyllä oletus. Ehkä se vain tuntui vieraalta tai luonnottomalta. Ei sellaista tarvitse jumalanpalveluksessa tehdä mitä ei halua tehdä. Kaikki liikehdintä mitä tehdään ort palveluksessa, on sallittua lut palveluksessa. Jopa ikonien suutelu jos niitä on. Meillä kirkossa on. Se on kyllä niin korkealla, että pussaaminen ei onnistu. Teen ristinmerkin latinalaisittain, kun menen ohi.
Voi sillä tuokin rooli olla, mutta itselleni tavalliset messussa polvistumiset eivät ole epämukavia (usein päinvastoin, selälle miellyttävää vaihtelua! Kirkon puupenkit sen sijaan…) Joten aika yksilöllistä on, eikä ensisijainen tarkoitus ole epämukavuus ollenkaan.
"Jumppa"puhe tuntui ikävältä, koska se on tullut vastaan yleensä nimenomaan antikatolisissa yhteyksissä, jossa toisen messukäytänteet halutaan kuvata jotenkin huvittavana tai Jumalaa kohtaan epäkunnioittavana. Tiedän että luterilaisetkin (tai vaikka karismaattiset liikkeet) joutuvat joskus kuulemaan ilkeilyä käytänteistään, ja yritän oppia olemaan myös siihen suuntaan tietoisempi siitä, millaisin sanavalinnoin asioista puhun, vaikka olisin asioista eri mieltä…
(Mutta voi siis hyvin olla että tarkoitus oli eri – jaan vaan tässä mikä tuon sanavalinnan assosiaatio sai sen vähän hyppäämään silmille.)
En käytä jumppa-sanaa itse negatiivisesti. Pysyn määritelmässäni. Minusta se kuuluu kategoariaan “Pulju”, jota täällä myös käytetään ja jota olen oppinut sietämään. Sanon joskus rippioulussa että jumalanlpalveluksissa seisomaan nouseminen on mukavaa jumppaa. Nimenomaan mukavaa, koska se ei yleensä ole fyysisesti kovinkaan raskasta tai voimia kuluttavaa.
Ymmärrän toki jos se tuntuu pahalle. Ymmärrän myös liturgisten eleiden merkityksen. Mutta ne ovat eleitä. Eivät ne korvaa luettua ja kuultua Jumalan sanaa.
Heh heh, on se kyllä huumorimiehiä tuo tortoise… liturgiset tanssit…hehheh. Seuraavaksi sitten varmaan jo hiljaisuuden ekoteologinen joogamessu intersektionaalisen mindfullnesskuoron kanssa!
