Huomasin itsessäni, että helposti torjun ja jätän ainakin täysin hyväksymättä pyhän hengen työtä. Tämä pitkälti, koska useimmat asiat tässä maailmassa tulevat kaikkialta muualta paitsi pyhästä hengestä.
Jonkinlainen alitajuinen rajoite omaan elämään, jossa ei salli itselle hyvää.
Sitä minulla ei ole, että lähtisin sotimaan hyvää vastaan. Torjuntani on passiivista.
Kirjoitan tämän pääasiassa, koska uskon asian olevan aikamoisen yleistä uskovien keskuudessa.
Minusta tavallisten kristittyjen ei tarvitse lähteä arvuuttelemaan suuremmin, onko jokin Pyhän Hengen työtä vai ei. Riittää ihan vain se, että noudattaa yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä Kristuksen käskyjä. Älä tapa, älä varasta, rakasta lähimmäistäsi, rukoile ja paastoa sekä käy kirkossa. Näissä ei suuremmin ole arvuuttelemista.
Pyhä isolla alkukirjaimella. Henki isolla alkukirjaimella.
Totta. Minulla on noissa usein muistamattomuutta. Toinen on pilkkujen käyttö. Toki tuo isolla merkityksellisempi kirjoitushäiriö, koska se osoittaa kunnioitusta.
Itse koen, että riippuu. Jotkut meistä ovat luonnoltaan enemmän pohdiskelijoita, kuin toiset.
Se menee toki ihan pieleen, jos vaikka omassa tekemisessä lähtee metsästämään, että nyt pitää saada pumpattua itseen oikein kunnolla kykyä tehdä Pyhän Hengen työtä.
Pyhä Henki tekee jatkuvasti työtään uskovassa ihmisessä. Tärkein asia on kirkastaa Kristusta. Pyhä Henki myös johdattaa sanan kuuloon, lukemiseen ja ymmärtämiseen.
Näitä kaikkia asioita olen havainnut itsekin viimeisten vuosikymmenien aikana. Ihminen ei itse pysty näissä asioissa juuri mihinkään. Jo pelkästään kiinnostus uskonasioita kohtaan on seurausta Pyhän Hengen työstä. Ja kun elämäntilanteet ja olosuhteet ovat otollisia, jotain alkaa ihmisessä tapahtumaan.
Kuuntelin aamuyöllä kolmen aikaan Patmosradiosta Urho Muroman opetusta morsiamesta ja yljästä, siis uskovasta ja Kristuksesta. Ja kuinka Pyhä Henki toimii näiden kihlaajana. Pyhä Henki siis kihlaa ihmisen Kristukselle. Ajatus oli minulle uusi, mutta mielenkiintoisella tavalla Muroma näistä opetti ja aivan oikein. Kaikki mitä uskovassa tai uskoontulevassa ihmisessä tapahtuu on Pyhän Hengen työtä.
Se, että me hyväksymme Pyhän Hengen työn on Pyhän Hengen työ, se ei ole meistä lähtöisin.
Jos me jotain pystymme itse tekemään, niin sen, että menemme kuulemaan julistusta tai luemme vaikka Raamattua. Ehkä rukoilemme. Altistamme itseämme sanalle, jota Pyhä Henki käyttää uskon synnyttämiseen ja ravitsemiseen.
Karismaattisuus on tuonut kristillisyyteen monenlaista uutta liikehdintää, jonka se opettaa olevan Pyhän Hengen työtä. Tuttuna esimerkkinä voisi mainita kaatumisen lattialle “Hengen lyömänä”. Minua on joskus yritetty kaataa ja otsastakin työnnettiin taaksepäin mutta en kaatunut. Välillä sain kuulla moitteita, että minä estelin Pyhän Hengen toimintaa, kun en kaatunut…
Äärikarismaattisissa piireissä hyväksytään Pyhän Hengen työksi paljon kaikkea arveluttavaakin. Jotkin armolahjatkin varmaan toimivat, mutta suuri osa touhusta vaikuttaa sielulliselta uskonnolliselta puoskaroinnilta.
Pyhän Hengen työksi pitäisi hyväksyä sekin, että karismaattista toimintaa voi, saa ja pitää arvioida, ja on hylättävä siitä se, mikä menee epäraittiin puolelle. Karismaatikko voi estää Pyhän Hengen työtä, jos hän ei suostu tähän.
Samanlainen kokemus minulla.
Menin erään tuttavani pyynnöstä, hänen tuekseen tällaiseen “kaato kokoukseen”, jossa toinen kaatajista tuli eteeni ja alkoi työntää minua otsasta, no en kaatunut vaan työnsin takaisin.
Kokemuksena ikävä, kun kysymättä käydään iholle.
Kyseessä oli tämä kuuluisa kaatajaksikko ~80 luvulta, ei vakuuttanut minua.
No kerronpa minäkin kokemukseni asiasta, koska se poikkeaa sinun ja @batos n kokemuksesta, minä näet kaaduin!
Minun kaatumiseni ei kuitenkaan johtunut siitä, että Pyhä Henki olisi minut kaatanut, vaan siitä, että suggeroin itseni kaatumaan. Kun olin aikoinaan vielä “korvan takuset märkänä uskovana” karismaattisessa kaatokokouksessa, niin ajattelin, että noilla ihmisillä, jotka kaatuvat täytyy olla jotain enemmän, jotain, jota minulla ei vielä ole. Tämä ajatus sai minut valtaansa ja kasvoi kasvamistaan kokouksen edetessä paisuen lopulta niin suureksi, etten mitään muuta halunnut niin kovasti kuin kaatua. Lopulta ei mikään mahti voinut pitää minua enää pystyssä kun menin kaatajan käsien alle ja niin löysin itseni lattialta selällään makaamasta.
Tajusin kuitenkin, ehkä välittömästi, että olin itse suggeroinut itseni kaatumaan ja kaatanut itseni. Luulenpa, että aika suuri osa noista kaatumisista onkin juuri samanlaisia kuin omani? Ehkä kuitenkaan kaikki eivät osaa tiedostaa tuota itsesuggestiota ja olettavat kaatuvansa Pyhän Hengen voimasta? Tai sitten sanovat kaatuneensa Pyhän Hengen voimasta yhteisön paineesta johtuen ja vielä siitäkin syystä etteivät kehtaa sanoa kaataneensa itsesuggestion välityksellä itse itsensä kun pitävät sen sanomista kolauksena ylpeydelleen?
Urho Muroman opetus 50-luvulta Pyhästä Hengestä ja Henkikasteesta. Tunnin puhetta on vaikeaa lyhyesti referoida, mutta Muroma korostaa Pyhän Hengen persoonallisuutta toisin kuin voiman korostajat. Samoin hän kumoaa ajatuksen, että joillain olisi enemmän Pyhää Henkeä kuin toisilla, puhuen uskovista. Kaikilla uskovilla on saman verran, koska Pyhä Henki joko on tai ei ole ihmisessä kokonaisena Kristuksen persoonan vaikutuksena. Sen sijaan siinä on eroa, kuinka paljon ihminen on antanut itseään Jumalalle ja Pyhälle Hengelle.
Paljon hyviä näkökohtia. En vielä kuunnellut tuota puhetta.
Tuo itsensä antaminen Jumalalle voi kuitenkin olla vähän ongelmallinenkin kohta. Monet uskovat yrittävät antautua kokonaan, ja paljon uskonelämässä riippuu sitten siitä, kuinka he onnistuvat tämän “ihmiseltä vaadittavan osuuden” suorittamaan. Itseä aletaan ehkä tarkkailla ja etsiä merkkejä Hengen täyteyden saamisesta. (Siksi torontolaisuuskin sai niin monia liikkeelle.)