Hups. Postasin viestin pyhästä Franciscuksesta ja Gubbion sudesta ketjuun Humoristiset kuvat jne. No, se oli väärä ketju. Postaukseni oli kuitenkin vastaus useampaan edeltävään viestiin, jotka nekin käytännössä olivat jo off topicia. Perustan siis tämmöisen ketjun, ja siirrän ao. viestit tänne.
Minusta tuo kuvajuttu oli hyvä. Minulle tuli heti mieleen lukemani (synaksarion?, hymnografia?, …) erakkona Karjalan korvissa pitkään kilvoitellut isä, joka säteili jo niin Jumalan armoa ja rakkautta, että metsän pedotkin se tunsivat ja pysyivät kesyinä, Mutta ehkä tarina on tutumpi ortodokseille, ja sellaisille wanna-be-ortodokseille, kuin ite olen.
Mormoneille ja jehovalaisille, jotka ovella ovat usein kysyneet, tunnenko Jumalan/Jeesuksen jne, kerron että jonkin verran, olen seurakunnissa pitänyt Alfa-kurssejakin aikanaan viitisen vuotta.
Poistuvat.
Tarkoitat varmaan p. Serafim Sarovilaista? Toki villieläinten kanssa seikkailleita pyhiä on monia muitakin. Alla on kuva p. Serafimista.
1 tykkäys
Idea ihmisen ja petojen rauhallisesta yhteistelosta tullee Ilmestyskirjasta. Se ainakin minulle tuli ensimmäisenä mieleen.
Kukas pyhä oli se, joka auttoi leijonaa, joka oli saanut tassuunsa ilkeän okaan. Ja sitten kun joutui myöhemmin sirkukseen, sama leijona oli myös tuotu sinne ja se ei suostunut syömään auttajaansa.
Viitannet p. Hieronymokseen. Mainitsemasi tapaus löytyi nopeasti googlaamalla.
Pyhä Gerasimos Jordanialainen auttoi leijonaa, mutta se on toinen tapaus. Leijona jäi asumaan Gerasimoksen luokse. Myös eräs marttyyri (en muista nimeä) poisti leijonan käpälästä piikin. Kun he myöhemmin kohtasivat sirkuksessa, ei nälkäinen leijona syönyt marttyyria.
Assisin pyhä Franciscus kesytti legendan mukaan keski-italialaista Gubbion kylää kauan pelon vallassa pitäneen häirikkösuden. Franciscus toimi kyläläisten ja pedon välittäjänä saaden aikaan sopimuksen, jonka mukaan hukka lakkaisi verottamasta gubbiolaisten vähiä lampaita saaden näiltä pidättyvyytensä vastineeksi säännöllisesti teurasjätteitä tms. apetta niin ettei senkään tarvitsisi ihan nälkään nääntyä. Sopimus sinetöitiin tassunlyönnillä. Näin kertoo fransiskaanien ns. spirituaalisiiven levittämä legenda, joka on julkaistu suomeksikin ainakin Pyhän Franciscuksen kukkaset -kirjassa.
Tarina lienee sinänsä tosipohjainen, mutta näyttää kyllä siltä, että tuo spirituaalifransiskaanien levittämä suhteellisen myöhäinen, vasta 1300-luvulla kirjattu versio antaa tapahtumista vähän turhan herttaisen kuvan. Pyhä Bonaventura, joka itse oli il Poverellon nuorempi aikalainen ja jota pidetään fransiskaanisääntökunnan toisena perustajana, kertoo teoksessaan Legenda Sancti Francisci Gubbion tapahtumista koko lailla toisin. Mutta uskokaamme sprituaalifransiskaanien versiota; sehän sopii loistavasti oman aikamme cityvihreiden maailmankuvaan…
1 tykkäys
Cityvihreiden maailmankuvaan eivät taida teurasjätteet kuulua 
Susi saisi nyhtökauraa ym vegaanista.
3 tykkäystä
Pyhä Gerasimos vei sairaalle leijonalle luostarin kissan pyydystämiä hiiriä.Täytyy ymmärtää, että petoeläimet tarvitsevat lihaa, vaikka me ihmsiet tulemme toimeen pelkällä kasvisruualla.
Kerron tässä koko P. Gerasimoksen viehättävän tarinan. Pyhä Gerasimos asui luostarissa Jordanin autiomaassa. Gerasimoksella oli kuuliaisuutehtävänä noutaa vettä toisesta luostarista, sillä hänen luostarissaan ei ollut kaivoa eikä lähdettä. Sitä varten hänellä oli aasi, joka kuljetti vesileilejä selässään. Kerran veden noutomatkalla P. Gerasimos kuuli luolasta valitusta. Hän jätti aasin kauemmas ja meni luolaan katsomaan. Siellä oli leijona, jonka tassussa oli piikki. Se oli aiheuttanut sille kuumeisen tulehduksen. Gerasimos antoi leijonalle vettä, poisti piikin sen tassusta, puristi mädän pois sekä sitoi haavan. Monena peräkkäisenä päivänä Gerasimos kävi leijonaa katsomassa, vei sille lihaa ja vettä, sekä yrttihaudetta kipeään tassuun. Kun leijona parani se rupesi seuraamaan Gerasimosta kaikkialle. Se muutti Gerasimoksen keljaan asumaan ja palveli tätä kuin kuuliaisuusveli. Luostarin muut asukkaat vähän pelkäsivät leijonaa, mutta aasi sopeutui leijonaan hyvin ja eläimet ystävystyivät.
Gerasimos kävi aaseineen edelleen joka päivä toisessa luostarissa vettä noutamassa ja leijona seurasi heitä. Leijonan tehtävänä oli huolehtia siitä, että muut pedot eivät uhkaisi Gerasimosta ja aasia. Kun Gerasimos vanheni hän sanoi leijonalle ja aasille: “Tästä lähtien te saatte kaksistaan huolehtia veden noutamisesta, minä olen jo liian vanha ja väsynyt.” Niin aasi nouti vettä ja leijona seurasi sitä ja suojeli sitä matkalla.
Eräänä päivänä leijona palasi ilman aasia. Toiset munkit sanoivat, että leijona oli varmaankin syönyt aasin. Gerasimos ei ensin halunnut uskoa sellaista leijonasta, mutta kun aasista ei näkynyt jälkeäkään, niin hän rupesi itsekin epäilemään leijona-ystäväänsä. Gerasimos pani leijonalle kuonokopan ja sanoi, että tästedes se saisi yksinään huolehtia veden noutamisesta. Näin kului vuoden päivät.
Seuraavana vuonna samana päivänä leijona palasi takaisin kiihtyneenä ilman vesileilejä ja vaati elekielellä Gerasimosta seuraamaan itseään. Se oli nähnyt kauppakaravaanin, joka kuljetti mukanaan aasia. Kun aasi oli tullut luostarin kohdelle se oli alkanut huutaa ja reuhtoa. Leijona oli heti tuntenut ystävänsä. Kauppiaat selittivät, että he olivat vuosi sitten löytäneet irrallaan kulkevan aasin ja ottaneet sen mukaansa, oli nimittäin käynyt niin, että leijona oli nukahtanut kesken aasin vartioinnin. Kauppiaat luovuttivat aasin takaisin luostariin ja se palveli yhdessä leijonan kanssa vanhus Gerasimosta vielä monta vuotta. Ystävyksistä ensimmäisenä kuoli aasi. Sitten vanhus kuoli ja hänet haudattiin. Leijona suri Gerasimosta niin, ettei se enää syönyt eikä juonut. Se paneutui Gerasimoksen haudalle makaaman ja kuoli siihen.
3 tykkäystä
Muistin kyllä P. Hieronymuksen ja leijonan. Mutta se on eri juttu, hän ei ollut koskaan sirkuksessa. Hieronymyuksen ja Gerasimoksen leijonakokemukset vaikuttavat varsin samanlaisilta, kriittinen lukija voisi miettiä, onko sama legenda liitetty kahteen pyhään, vai sattuiko samankaltainen asia kahteen kertaan. Sen kukin itse päätelköön. Voihan olla, että kesyyntyneitä leijonia oli kaksi, mutta sitten tarinan yksityiskohdat ovat sekoittuneet, tätä itse pitäisin todennäköisenä. Nyt on kuitenkin vielä selvittämättä tuo leijonatarina, jossa pyhimys kohtasi leijonan sirkuksessa ja se ei häntä syönyt. Mauriinakin näyttää tuntevan tarinan, muttei muista pyhimyksen nimeä.
Franciscus oli eläinten ystävä ja saarnasi linnuille. P. Antonius Padovalainen taas saarnasi kaloille. Mutta muistanko oikein, että myös Antonius Suureen liittyy jokin eläintarina?
Ilmeisesti Palestiinassa oli vielä 400-500-luvuilla leijonia. Pyhä Hieronymus kuoli Betlehemissä vuonna 420. Pyhä Gerasimos kuoli nykyisessä Jordaniassa 25 vuotta myöhemmin. Myös 500-luvulla eläneellä pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisellä oli kesy leijona. P. Maria kilvoitteli 43 vuotta Juudean erämaassa, josta vanhus Zosimas löysi hänet kuolleena. Hän oli kirjoittanut viestin, jossa pyysi tulla haudatuksi niiille sijoilleen. Pyhittäjä-äidin vierellä makasi kesy leijona. Zosimas yritti kaivaa haudan siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun leijona näki sen, se kaivoi kynsillään haudan P. Marialle.
Myös karhu-kertomuksia on useampia. 1300-luvulla eläneellä Sergei Radonesilaisella oli kesy karhu. Myöhemmin kesy karhu yhdistettiin 1700 ja 1800-lukujen vaihteessa eläneeseen Pyhään Serafim Sarovilaiseen.
Vuonna 1905 Ranskassa astui voimaan laki, joka erotti kirkon ja valtion toisistaan radikaalimmin kuin missään siihen saakka; vasta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto pisti paremmaksi.
Pitkässä juoksussa vuoden 1905 laki on osoittautunut ihan toimivaksi ja monessa suhteessa hyödylliseksi itsensä kirkonkin kannalta. Mutta alussa lain toimeenpano ei sujunut aivan kitkattomasti. Erityisesti kirkon omaisuuden ns. inventaariot herättivät uskovissa huolta ja pelkoa, sillä Ranskan vallankumouksen aikana toteutetut kirkkojen ryöstöt ja vandalisoinnit olivat muistissa. Mutta laki yhtä kaikki vaati inventaarioita, ja monin paikoin ne johtivat väkivaltaisuuksiin. Pyrenneillä sijaitsevan syrjäisen Cominacin maalaisseurakunnan kirkkoherra keksi näppärän ratkaisun: kun valtion verotarkastajien tiedettiin olevan tulossa, seurakunnan kirkkoa kokoontuivat puolustamaan paitsi seurakuntalaiset myös muutama kesy karhu! Ainakin ensimmäinen yritys meni myttyyn, sillä tarkastajien hevoset pelästyivät karhuja ja lähtivät livohkaan. Paikalla olleen valokuvaajan ottamat kuusi kuvaa levisivät kautta maan ja niistä tuli eräänlaisia kirkon vastarinnan symboleja. Kuvassa keskellä seurakuntalaistensa ja kolmen karhun ympäröimänä kirkkoherra, abbé Mirouze. Pankaa merkille otsojen kuonokopat.
1 tykkäys