Olen törmännyt aikojen saatossa useasti puheeseen Raamatun inhimillisyydestä ja jumalallisuudesta. Sillä perustellaan Raamatun ristiriitaisuuksia ja samalla sitä, miten se silti voi olla uskon merkittävin kirja jumalallisuutensa tähde, Tietäen tai tiedostamattaan tässä tulla kristologisen kysymyksen juurella. Miten Raamatun inhimillinen jumalallinen puoli ilmenevät?
Mikä on niiden suhde?
Kristus syntyi ihmisestä ja Pyhästä Hengestä. Tämä lienee helpoin asia ymmärtää tässä: Raamattu on kirjoitettu Hengen inspiroimana.
Kristus oli kaikessa kaltaisemme mutta ilman syntiä. Raamatun inhimillisyys on Kristuksen inhimillisyyttä. Mitä tarkoitamme kun puhutaan Raamatun inhimillisyydestä.
Kristuksen inhimillisyys on on anhypostaattista. Sitä ei ole ilman jumalallista luontoa. Se on myös enhypostaattista. Eli inhimillinen luonto on olemassa vain jumalallisen kanssa. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Hän otti orjan muodon. Jumala tuli ihmiseksi. Jumala on luonut kaiken mikä on varallisuutta yhteiskunnissa. Kaikessa luodussa on Hänen copyright. Mutta Hän ei mittaa sitä rahassa. Hän elää kansansa kiitoksessa meidän sairaiden, sorrettujen ja hylättyjen keskellä.
Luoja on rikas ihmisissä.
Pointti oli siinä että Jumala on hyvin nöyrä. Tuli pieneksi.
Olen itse ruvennut ajattelemaan, että kyse on tässä Raamattuun liittyvässä näkökulmassa äärimmäisen korkeasta Raamattu-käsityksestä. Eli raamattu-uskovaisuudesta, jossa Raamattu nostetaan uskon kohteeksi. Tähän liittyy ajatus, että Raamattuun uskominen on rinnasteista Jeesukseen uskomisen kanssa ja se sanoitetaankin usein niin, että puhutaan pelkästään Raamattuun uskomisesta.
Usein tämä näkökulma esiintyy Raamatun erehtymättömyyteen uskovana oppina, jossa jokainen, tai ainakin melkein jokainen, Raamatun sisältämä teksti on sellaisenaan täysin ja virheettömästi totta. Näkökulmaan liittyy myös usko yksioikoiseen kirjaimelliseen tulkintaan.
Mutta ainakin oman käsitykseni mukaan perinteinen kristillinen näkemys on, että Raamattu on ensisijassa kirkon tradition pääasiallinen osa, jonka tehtävä on johdattaa Kristukseen, ei olla uskon kohde. Tämän mukaisesti moni teologi onkin tiivistänyt, että Kristus on Jumalan Sana isolla ässällä ja Raamattu pienellä. Varsinainen Jumalan ilmoitus on Jeesus, ei Raamattu, joka on “vain” opastinviitta Jeesusta kohden.
On siis aika selvää, että en itse jaa näkemystä, että Raamattu olisi jotenkin verrannollinen Jeesukseen.
Mikään mitä kirjoitin, ei tee Raamatusta uskon, palvonnan kohdetta. Kyse on analogiasta. Ja toisaalta jos usko mielletään luottamukseksi (niin kuin alkukielen sana voidaan myös kääntää), niin olen kuullut että on peräti olemassa kristittyjä jotka luottavat Raamattuun vaikkapa sen suhteen mikä on Jumalan tahto.
On niitäkin, jotka pitävät Raamattua ihan vaan ihmisten kirjoittamana kirjana ihmisille. Siksi se on yhtä luotettava kuin kuka hyvänsä ihminen.
Luterilainen ajattelee että sanaa (ja sakramentteja) välineenä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala niin tahtoo. Ja se sana tuppaa meillä olemaan Raamattu.
Enpä muista koskaan tavanneeni ketään, jolle “Raamattuun uskominen” ja “Jeesukseen uskominen” olisivat rinnasteisia(?). Ne, joita pilkkaat raamattu-uskovaisiksi, ovat vain ihmisiä, jotka otaksuvat Raamatun olevan paikkansapitävä.
Tämä “oma käsitys” ei oikein täsmää sen kanssa, mitä kirkkohistoriasta voimme oppia. Ennen 1700-lukua ei juuri ollut olemassa muita kuin eräänlaisia fundamentalisteja.
Miten Raamattu voi johdattaa Kristukseen, jos se ei ole paikkansapitävä?
En oikein muista että Raamatun erehtymättömyyttä olisi koskaan perusteltu kristologisesti ja nimenomaan kaksiluonto-opin kautta. ehkäpä sinulla @Welzu olisi tästä asiasta parempaakin tietoa? Raamatun (alkuperäisten alkutekstien) erehtymättömyys perustellaan yleisesti Jumalan erehtymättömyydellä ja Pyhän Hengen inspiraatiolla.
Kaksiluonto-opin sijoittaminen Raamatun yhteyteen on tietenkin joiltakin osin itsestään selvää, ainakin hermeneuttisesti. Voimme puhua Raamatun synnittömyydestä samalla tavalla kuin Kristuksen synnittömyydestä. Kaikessa kaltaisemme mutta ilman syntiä. Tietenkin Raamattu on synnitön. Pöydälläni oleva kirja ei tee mitään pahaa, kuten ei mikään muukaan kirja. Tämä on triviaalia. Mutta Raamatun synnittömyys ja virheettömyys (en tarkoita että synti on aina sama kuin virhe) tarkoittaa myös sitä, että kristologisesti tulkittuna Raamatusta ei nouse mitään, mitä Jumala ei halua. Raamatulla ei voi perustella synnintekemistä. Jos joku vaikkapa perustelee samaa sukupuolta olevien avioliittoa Raamatulla, niin hänen tulkintansa perustuu implisiittisesti oletukseen siitä, että Kristus omaksui syntisen ihmisluonnon. Joka taas ei ole jakamattoman kirkon opetuksen mukaista
Kristologinen tulkinta on itse asiassa ainoa oikea fundamentalistinen tapa lukea Raamattua. Käsitteenähän fundamentalismi pilkkuvirheiden tuijotteluna on 1800-luvun lopun hedelmä.
An - ja enhypostaattisuus taas on myös hyvin tunnistettavissa. Puhtaasti inhimillisenä dokumenttina, oman aikansa tuotteena, Raamatun tutkiminen tuottaa tuloksia joiden mukaan Jeesus haudattiin joukkohautaan, jos häntä nyt ylipäätänsä oli olemassakaan.
Eikö tämä olisi aika merkillistä, jos vain osa Raamatusta olisi totta? Miksi ihmeessä Jumala näin olisi tehnyt? Tietysti tässä on huomioitava ihmistyönä tehdyn käännöstyön osuus, mikä meneekin paikoin jossain vikaan. Mutta kokonaiskuva meillä on selvänä jäljellä.
Minusta tämä näyttää siltä, että jos jotain Raamatussa halutaan sivuuttaa, niin siihen on usein perusteena “ihmistiede”, tai jokin muu asia mitä ei haluta hyväksyä. Jokin Raamatussa ei sovi yhteen tieteen kanssa, niin silloin pistetään Raamatun teksti epäilyn alaiseksi tai selitetään kokonaan muuksi kuin mitä tekstissä lukee. Minusta tällaisessa ei ole järkeä, ihan jo sen takia että miten ihmeessä ihminen voisi tietää paremmin kuin Jumala, ja millä auktoriteetillä?
En ainakaan itse näe, että Raamattua jotenkin rinnastettaisiin Jeesukseen (kyseessä on eri asiat).