Ranskan presidentinvaalien uskonnollinen ulottuvuus

Ajankohtaista
, ,
1

Amerikkalaisten poliitikkojen pakollisen “uskonnollisuuden” tuntevat kaikki. Mutta nyt näköjään Ranskassakin, jossa on jo 112 vuotta vallinnut radikaalimpi maallisuusperiaate sekä jyrkempi kirkon ja valtion ero kuin ehkä missään muussa länsimaassa, positiivisesta suhteesta uskonnollisuuteen yleensä ja ehkä kristinuskoon aivan erityisesti on tullut vaalivaltti.

Vasemmistoliberaali viikkolehti l’Obs (virallisemmin Le Nouvel Observateur) on äimän käkenä. Presidenttiehdokkaiden uskonnollisuutta ruotiva artikkeli on otsikoitu: “Presidentinvaalit: mutta miksi pirussa kaikki ehdokkaat ovat uskiksia?” (Présidentielle: mais pourquoi diable tous les candidats sont-ils cathos?) Käännän eilen julkaistusta jutusta pari keskeistä pointtia:

François Fillon [keskusta-oikeisto], ”gaullisti-katolilainen” ja usein nähty vieras Solesmen benediktiiniluostarin retriiteissä; Marine Le Pen [Kansallinen rintama], ”ei-niin-aktiivinen messuvieras”, joka käy kirkossa ”jouluna ja pääsiäisenä sekä perhejuhlissa, häissä, kasteissa ja hautajaisissa”; Emmanuel Macron [sitoutumaton], joka vetää mystistä vaalikampanjaa ja on äskettäin uskoutunut Obs-lehdelle kääntyneensä katolisuuteen 12-vuotiaana; Benoît Hamon [sosialistipuolue], lapsena kastettu ja katolista koulua käynyt bretoni… ja jopa Jean-Luc Mélenchon [äärivasemmisto], entinen vapaamuurari, joka uskoutui Famille chrétienne –lehdelle: ”Minulla on katolinen kotitausta, minä siis tunnen talon [so. kirkon] tavat”.

Siis jopa Mélenchon!

Tämä ex-kommunisti on suomalaisille luultavasti tuntemattomin koko joukosta eikä hänellä ole vakavasti otettavia mahdollisuuksia edes ensimmäiselle kierrokselle. Mélenchon on jonkinlainen paikallinen Dan Koivulaakso, tosin pari- kolmekymmentä vuotta vanhempaa vuosikertaa. Ja hänkin siis kehuskelee katolisilla juurillaan ja mainostaa jopa toimimistaan messupalvelijana tridentiläisen messun viimeisinä vuosina… No, nykyisillään Mélenchonin “katolisuutta” toki leimaavat vapautuksen teologian sateenkaaren värit.

Kuinka tämän poliitikkojen paluun kristillisille juurille voisi selittää? Onko tässä kyse jonkinlaisesta identitaarisesta reaktiosta? Ehdokkaat yrittävät kosiskella sitä yleisen mielipiteen kerrostumaa, jossa islamin elinvoima herättää ahdistusta ja joka reagoi [Ranskassa viime aikoina tapahtuneisiin lukuisiin] jihadistien terrori-iskuihin etsimällä itselleen uutta voimaa katolisesta ylpeydestä. François Fillonin voitto oikeiston esivaaleissa ja Benoît Hamonin vastaava menestys oman leirinsä ateisteja vastaan selittyvät näin.

En toki ota kovin vakalta kannalta yhdenkään ehdokkaan uskonnollisuutta. Kaikesta huolimatta se, että asiasta ylipäätään puhutaan ja että ehdokkaiden positiivista suhdetta katolisuuteen on katsottu parhaaksi mainostaa, on hyvä uutinen; se kertoo osaltaan siitä, mitä ranskalaisen äänestäjän, kadunmiehen ja -naisen ajatuksissa liikkuu.

7 tykkäystä
2

Kiitos tästä aloituksesta. Ranskalaisen yhteiskunnan uskonnolliset ulottuvuudet ovat itselläni ihan musta aukko, joten kiva kuulla asiasta.

Onko ranskalaisella kansallismielisyydellä tai konservatismilla mitään linkkiä Katoliseen kirkkoon?

3

Selitätkö vähän tuota catho-sanan sävyä ja vivahteita. Sehän selvästi on lyhentynyt muoto normaalista katolista tarkoittavasta sanasta catholique, mutta ilmeisesti sille on kehittynyt vähän oma merkitys ja sävy. Sanakirjoista ei oikein saa irti, millä tavalla tuota sanaa käytetään.

4

Se on epämuodollinen ja vähän leikkisä mutta ei millään lailla pejoratiivinen ilmaus. Myös katolilaiset itse käyttävät sitä arkipuheessa itsestään. Sille ei ole luontevaa suomennosta. Käänsin “uskikseksi” kun en parempaakaan siihen hätään keksinyt.

2 tykkäystä
5

“Katsku”? Nönnönnöö merkit täyteen.

6

Näkisin nyt niin, että juuri Marcon on se “uhri, marttyyri ja sankari”, joita konservatiivisten kristittyjen tulisi tukea, jotta ei leimautuisi putinistiksi tai trumpetistiksi. Tai hienostuneemmin; Altright -kristityksi, bannonistiksi tai Moskovan patriarkaatin asiamieheksi.

http://m.france24.com/en/20170220-interview-neera-tanden-russia-putin-media-usa-trump-france-macron-presidential-election?ns_campaign=reseaux_sociaux&ns_source=twitter&ns_mchannel=social&ns_linkname=emission&aef_campaign_ref=partage_user&aef_campaign_date=2017-02-20

Tämä naivien sekularistien ja liberaali-reformistien “vaalityö” Marconin puolesta alkaa muistuttamaan uuden uskonpuhdistuksen lähtöasetelmia, sillä erotuksella, että konservatiivis-reformistiset kristityt eivät ole liikkeessä mukana. Reisille tulee ja isosti, jos tällainen jatkuu ja vahvistuu.

7

Ketju suljettiin automaattisesti 13 päivän kuluttua viimeisestä viestistä. Uusia vastauksia ei voi enää kirjoittaa.

9

Typerästä nimestään huolimatta monin tavoin terävä suomalainen The Ulkopolitist -sivusto on noteerannut Ranskan presidentinvaalien uskonnolliset ulottuvuudet, erityisesti jo kuolleeksi luullun (identitaarisen) katolisuuden nousun uuteen arvoon arvaamattomaan.

Ranskan presidentinvaalit ovat ovella, ja maailma seuraa henkeään pidätellen, kuinka hyvin Marine Le Pen koitoksessa menestyy. Eurooppalaisen oikeistopopulismin voittokulku on kuitenkin jättänyt varjoonsa toisen hyvin merkillisen ilmiön: sekularismistaan tunnettu Ranska on kokenut näissä vaaleissa ennennäkemättömän uskonnollisen käänteen. Mistä uskonnolliset äänet tulevat ja mikä rooli niillä on Ranskan seuraavaa presidenttiä valittaessa?

Hyvää pohdintaa kautta linjan:

1 tykkäys
10

“Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että toisella kierroksella vastakkain ovat Macron ja Fillon tai Macron ja Le Pen. Tämä asetelma testaa hyvin, kuinka identiteettipolitiikka loppujen lopuksi myy. Jos Macron voittaa nämä vaalit, se on merkki siitä, että nativistisen identiteettipolitiikan voima ei tehoakaan, ja Ranska on identiteetiltään monikulttuurinen ja eurooppalainen. Jos taas Macron tippuu jo ensimmäisellä kierroksella, se kertoo paljon siitä, mikä hänen viestissään meni vikaan.”

Kirjoittaja on, täysin ymmärrettävästi, sijoittanut tähän viimeiseen kappaleeseen oman näkemyksensä tai toiveensa.

“Nativistinen identiteettipolitiikka, konservatiivisuus” vs. “Monikulttuurinen Eurooppa”. Nimenomaan monikulttuurisen Euroopan puolesta kampanjoivilla poliitikkoilla ei vaikuttaisi olevan sitä ”identiteetti-politiikkaa”; se mikä on populismia, sen he osaavat kertoa meille ja sanoa aina mitä me emme ole, mutta se mitä me olemme on täysin kadoksissa heiltä.

Ja juuri tätä, tiettyä olemiseen liittyvä juurtuneisuutta ja orgaanista pohjaa ihmiset etsivät ja kaipaavat -ja uskonto on luonnollinen osa tätä kaikkea. Erityisen totta tämä on niille eurooppalaisille, jotka sosio-ekonomisista syistä johtuen ovat sidottuna aikaan ja paikkaan toisella tapaa kuin sellaiset ”maailmaa nähneet, avarakatseiset, oppineet humanistit”, usein hyvinmenestyvät Saarikosket, Rautiot ja Tervot & Co.

11

Kuten toisaalla The U:n jutussa niin ikään todetaan, kenraali, presidentti de Gaulle oli sitä mieltä, että vaikka [Ranskan] tasavalta ehkä onkin “maallinen” (laïcque) niin kansakuntana Ranska on katolinen ja että sen tulee sellaisena myös pysyä. Vasta näiden nyt tapetilla olevien vaalien kautta on selvinnyt, kuinka laajalti tämä ajatus on sisäistetty kansakunnassa; ja kansakunnalla tarkoitan tässä tietenkin oikeita, juurevia kantaranskalaisia, joita on edelleen verrattomasti enemmän kuin Pariisin hipsteri-arrondismenttien monikulttuurisessa kuplassa eläviä kosmopoliitteja, jotka ovat Suomesta katsoen ehkä näkyvin osa Ranskaa.

Mutta jo vuosi tai pari sitten Ranskassa pantiin ihmetellen merkille, kuinka rajun torjuntareaktion tässä läpikotaisin maallistuneeksi arvellussa maassa herätti sikäläisen islamilaisen yhteisön johtajan Dalil Boubakeurin röyhkeä ehdotus, jonka mukaan Ranskan monet tyhjiksi jääneet kirkot voisi antaa moskeijapulasta kärsivän muslimiyhteisön käyttöön. Suomessa tämä kohu ei ylittänyt uutiskynnystä, mutta sitä on ehkä opettavaista tarkastella tässä ja suhteuttaa se tähän presidentivaalitopiikkiin. Le Figaro -lehden Frédéric Saint Clair kirjoitti aiheesta tuoreeltaan
artikkelin. Tässä jutun ydin minun käännöksenäni:

Ranskalainen yhteiskunta on suurelta osin luopunut kristinuskosta, ja kuitenkin ajatus siitä, että muslimit voisivat ottaa haltuunsa kristillisiä kirkkorakennuksia, shokeerasi ja herätti usein peräti aggressioita. Tämä ei välttämättä ollut tilanne tietyissä katolisen kirkon uskonnollisissa yhteisöissä, jotka saattavat olla hyvinkin avoimia tällaiselle uudentyyppiselle uskontojen väliselle dialogille. Sen sijaan Ranskan väestö kokonaisuutena, vaikka vain harva ranskalainen käy säännöllisesti kirkossa, näyttää kaikesta huolimatta olevan syvästi kiintynyt tähän isänperintöönsä (patrimoine) ja haluaa jatkossakin pitää sitä yksiselitteisesti kristillisenä. Tässä yhteydessä veisi liikaa tilaa analysoida kovin yksityiskohtaisesti tätä ranskalaisen yhteiskunnan syvää vastentahtoisuutta nähdä kulttuuriperintönsä osan luovuttamista muslimiyhteisölle, sillä syyt siihen ovat moninaiset ja usein hyvin mutkikkaat. Yhtä kaikki tätä vastentahtoisuutta tukeva todistusaineisto on niin vahva, että täytyy ihmetellä, kuinka Ranskan muslimiyhteisön johtaja – jos nyt tätä ilmaisua voi [Boubakeurista] käyttää – saattoikin erehtyä päästämään suustaan moisen sammakon.

Moni maallistunutkin ranskalainen siis pitää lähes sietämättömänä ajatusta, että nämä vanhat pyhäköt, joiden holveissa ovat kerran kajahdelleet kristilliset rukoukset ja gregoriaaninen kirkkolaulu, päätyisivät muslimien haltuun. Tämä on merkki terveestä identiteetintajusta, mahdollisesti myös ripauksesta silkkaa itsesäilytysvaistoa.

Tietysti olisi ihan mukavaa, jos useampi ranskalainen myös kävisi säännöllisemmin kirkossa; se olisi mukavaa jo siksikin, että näin kirkot eivät jäisi autioiksi eikä rienaavilla ajatuksilla niiden uusiokäytöstä moskeijona tarvitsisi edes spekuloida. Mutta minkäs sille voi, jos kansa maallistuu. Hyvä kuitenkin, että usko säilyy edes identitaarisena tietoisuutena omista kristillisistä juurista. Se on parempi kuin ei mitään. Vastaavaa heräämistä (vähintään vastaavaa) toivoisi suomalaisillekin.

3 tykkäystä
12

Ranskan paikalliskirkko on näissä vaaleissa sisäisesti jakaantuneempi kuin pitkiin aikoihin. Ranskan piispainkokous (CEF, Conférence des évêques de France) on pidättäytynyt äänestyssuosituksista, mutta muuten sen antamat lausunnot vaikuttavat hieman moniselitteisiltä; sillä vaikka piispat ehkä ovatkin ehdokkaiden, Macron ja Le Pen, suhteen parhaansa mukaan kieli keskellä suuta, niin Front Nationalin aatemaailmaa he ovat ryöpyttäneet jokseenkin estoitta. Lukuisat katoliset maallikkojärjestöt puolestaan ovat kampanjoineet aivan avoimesti Macronin puolesta.

Toisaalta myös yllättävän monet papit ja jopa piispat ovat julkisesti ja omalla nimellään asettuneet Le Penin taakse. Tämä on siis yllätys ja ehdottomasti iloinen sellainen! Asiassa ei olisi mitään ihmeteltävää, jos nämä kannanotot tulisivat SSPX:n leiristä, sillä vanhauskoisethan eivät ole koskaan salailleet Front National –sympatioitaan. Muutenkin ”lefebvristit” ovat alusta saakka paitsi puolustaneet vanhan messun asiaa myös vaalineet marsalkka Pétainin kunniaa ja Vichyn Ranskan parhaita perinteitä. (Itse piispa Marcel Lefebvre, SSPX:n perustaja, oli nuoruudessaan ”äärioikeistolaisen” Action Française –järjestön aktiivi.)

Mutta nyt puheena oleva Le Pen -mielisten kirkonmiesten joukko nousee ymmärtääkseni kokonaisuudessaan novus ordon piiristä. Nämä papit käyttävät itsestään nimeä Collectif Antioch, ja he antoivat yhteisen julkilausuman muutama päivä sen jälkeen kun Piispainkokous oli antanut oman, omituisen ympäripyöreän mutta silti läpinäkyvästi Le Penin vastaisen lausuntonsa. Käännän tähän tiivistelmän:

Vaikka Ranskan piispainkokous väittää pidättäytyvänsä antamasta äänestysohjeita ranskalaisille, se tosiasiassa niitä antaa. Piispainkokous on näet avoimesti tuominnut yhden ja vain tämän yhden poliittisen puolueen linjan, joten aivan selvä vaalikannanottohan tässä on kyseessä. Vuonna 2015 Piispainkokouksen puheenjohtaja julisti seuraavaa: ”Muukalaisten torjuminen, ovensa sulkeminen apua tarvitsevalta lähimmäiseltä ja pelokkaasti itseensä käpertyvä yhteiskuntanäkemys [–] samoin kuin muutamat muut Front Nationalin poliittisen ohjelman piirteet eivät sovi yhteen Evankeliumista nousevan yhteiskuntamallin kanssa.” Vastaavansisältöinen lausuma putkahti julkisuuteen tarkasti ajoitettuna vaalien ensimmäisen kierroksen äänestyspäivän iltana kello 22:00.

Me emme kiistä tämmöisten tuomioiden oikeutusta sinänsä. Mutta puhuaksemme toisen kierroksen asetelmista: Mitä pitäisi sanoa Emmanuel Macronin ohjelmasta? Macron on ultraliberaali oligarkki, globalisti, transhumanisti, teknokraatti, perhevihamielinen, eurooppaintoilija, eutanasian, abortin ja oletettavasti eugeniikankin kannattaja. Tässäkin on koko liuta asioita, jotka eivät taida oikein olla sopusoinnussa sen paremmin Evankeliumin kuin kirkon uudempienkaan linjausten kanssa; ajattelemme tässä erityisesti paavi Franciscuksen ensyklikaa Laudato si’.

Piispainkokoukselta olisi ollut kunniakasta (ja varsinkin rohkeata) tutkia kummankin ehdokkaan ohjelmaa tasapuolisesti listaten niiden hyvät ja huonot puolet sekä lopulta jättää asia itse kunkin katolisen äänestäjän omantunnon ratkaistavaksi. Näin ei tehty, vaan katolisia äänestäjiä kohdeltiin vastuuttomina lapsina ja heihin vedottiin epämääräisin mutta silti läpinäkyvän tendenssimäisin sanankääntein sekä tavalla jossa oli moraalisen kiristyksen makua.

Miksi moinen kaksoisstandardi?

On pakko todeta, että Piispainkokouksen lausunto on kolmekymmentä vuotta ajastaan jäljessä ja menee muutenkin ohi maalin. Tuollainen ei enää nykyään sen paremmin kannusta kuin pelotakaan ketään, meitä kaikkein vähiten. Me emme ole katsoneet televisiota pitkiin aikoihin, emmekä me lue enää teidän julistuksiannekaan… Me olemme marssineet homoavioliittojen ja abortin vastaisissa mielenosoituksissa, joissa teistä ole näkynyt vilahdustakaan… Ranskan tilanne vaikeutuu päivä päivältä. Me jaamme kansan kärsimykset, mutta te ette sen keskuuteen laskeudu. [–]

Me emme omasta puolestamme halua ”kanonisoida” kumpaakaan ehdokasta tai ohjelmaa [–], mutta toteamme yhtä kaikki rauhallisesti, että toisella kierroksella aiomme antaa oman äänemme Madame Le Penille.

Näin sitä pitää!

Marine Le Pen tuskin on “katekismuskatolisuuden” näkökulmasta tahraton ehdokas; hänen aborttikantansa esimerkiksi on vapaamielisehkö. Mutta Macroniin verrattuna Le Pen on ilman muuta paljon pienempi paha. Sääli vain, että hän todennäköisesti tulee häviämään.

Mutta vaikka Le Pen häviäisikin, nämä vaalit tulevat muuttamaan peruuttamattomasti ranskalaista yhteiskuntaa, myös Ranskan paikalliskirkkoa. Pitkään valtavirtakatolisuudessa enemmän tai vähemmän tabun asemassa ollut kansallismielisyys on saanut uutta voimaa ja identitaarisia näkökantoja tultaneen kirkossakin jatkossa tuomaan julki aikaisempaa avoimemmin ja rohkeammin. Paikalliskirkon sisäiset jakolinjat tosin syvenevät mutta minkäpä sille voi.

2 tykkäystä
13

Pétain ei kai ollut henkilökohtaisesti erityisen kiinnostunut uskonnosta, lukuunottamatta ehkä viimeisiä, vankeudessa vietettyjä elinvuosiaan. (Ja esimerkiksi Laval oli kai antiklerikaali.) Mutta onko siis niin, että Pétainin hallituskaudella palautettiin katoliselle kirkolle omaisuutta (ja helpotettiin lahjoitusten vastaanottamista yms.), ja että nämä Vichyn hallinnon saavutukset olisivat edelleen voimassa?

14

Vichyn riveissä oli monenlaista väkeä. Laval oli sosialisti ja sellaisena tietenkin johdonmukainen antiklerikaali. Pétainin uskonnollisuudesta on monelaista juttua liikkeellä; luulen, että hän olisi täydestä sydämestään yhtynyt Ukko-Pekka Svinhufvudin credoon: “Perhana! Kyllä uskonto pitää olla.”

Ranskan paikalliskirkon ja Ranskan tasavallan keskinäiset suhteet myös kiinteistö- ja muun omaisuuden osalta perustuvat vuoden 1905 lakiin, joka erotti kirkon valtiosta. Ei ole tiedossani, että lyhyt Vichyn aika olisi tuonut siihen pysyviä muutoksia. (Ainoat Ranskan osat, joissa vuoden 1905 laki ei ole voimassa, ovat ne pari elsassilaista departementtia, jotka liitettiin Ranskaan vasta I maailmansodan jälkeen ja joihin lakia ei ulotettu niiden asukkaiden voimakkaan vastahakoisuuden takia.)

15

Kai nyt SSPX:llä jotain perusteita Pétainin fanittamiseen pitää olla. Esimerkiksi Lourdesin alueesta kertookin englanninkielinen wikipedia näin:

This ground is owned and administrated by the Roman Catholic Church, and has several functions, including devotional activities, offices, and accommodation for sick pilgrims and their helpers. [ … ]
Due to French political upheaval resulting in an enforced separation of Church and State, the property and grounds of the Domain were confiscated from the Church and returned to the ownership of the town in 1910. The then bishop, Mgr. François-Xavier Schoepfer, contested this confiscation, and was permitted to rent the Domain from the town until the outbreak of World War I in 1914.[5]

Later, a visit to Lourdes by Marshal Pétain in 1941 provided official recognition of the Domain. Church officials successfully petitioned Pétain to allow the Church to reclaim ownership of the Domain

16

Ihan mielenkiintoisia tietoja tuon linkin takana, ei siinä mitään.

Mutta kyllä SSPX:n voittopuolisesti myönteisiin Vichy-muistoihin riittää syyksi ihan semmoinen yleinen toteamus, että kyseinen hallinto näytti tarjoavan ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin vaihtoehdon vapaamuurareiden ja antiklerikaalien johtamalle Ranskan kolmannelle tasavallalle; muutenkin Vichy kokonaisuudessaan edusti vanhakantaisten katolilaisten mielestä “Ikuista Ranskaa” huomattavasti paremmin kuin vallankumouksesta alkunsa saanut jumalaton tasavaltalaisuus.

Tämä alkaa kyllä olla jo off topicin rajoilla. Jos asia todella kiinnostaa, voidaan perustaa tätä varten uusi ketju.

17

Kunhan pidätte mielessänne, että uskonnollinen aspekti säilyy, ettei tule pelkkä poliittisten mielipiteiden markkinointi- tai piilomarkkinointipaikka. Tässäkin ketjussa vähän sellaista hurraan!!-makua on ollut.

18

La Saletten neitsyt ilmoitti Ranskalle suuren sanoman, samoin koko maailmalle. Se käy toteen silmiemme edessä.

19

Kiitos linkistä. Mielenkiintoinen artikkeli ja mielenkiintoisenoloinen julkaisu.