Yhteenveto
KUUDES NÄKY: KRISTUS JA ANTIKRISTUS (17:1–19:21)
NÄKY SUURESTA PORTOSTA (17:1–18)
1) Ja tuli yksi niistä seitsemästä enkelistä, joilla oli ne seitsemän maljaa, ja
puhui minulle sanoen: ”Tule, minä näytän sinulle sen suuren porton tuo-
mion, joka istuu paljojen vetten päällä, 2) hänen, jonka kanssa maan ku-
ninkaat ovat haureutta harjoittaneet ja jonka haureuden viinistä maan
asukkaat ovat juopuneet.” 3) Ja hän vei minut hengessä erämaahan. Siellä
minä näin naisen istuvan helakanpunaisen pedon selässä; peto oli täynnä
pilkkaavia nimiä, ja sillä oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea. 4) Ja
nainen oli puettu purppuraan ja helakanpunaan ja koristettu kullalla ja
jalokivillä ja helmillä ja piti kädessään kultaista maljaa, joka oli täynnä
kauhistuksia ja hänen haureutensa riettauksia. 5) Ja hänen otsaansa oli
kirjoitettu nimi, salaisuus: ”Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuk-
sien äiti.” 6) Ja minä näin sen naisen olevan juovuksissa pyhien verestä ja
Jeesuksen todistajain verestä; ja nähdessäni hänet minä suuresti ihmet-
telin. 7) Ja enkeli sanoi minulle: ”Miksi ihmettelet? Minä sanon sinulle
tuon naisen salaisuuden ja tuon pedon salaisuuden, joka häntä kantaa
ja jolla on seitsemän päätä ja kymmenen sarvea. 8) Peto, jonka sinä näit,
on ollut, eikä sitä enää ole, mutta se on nouseva syvyydestä ja menevä ka-
dotukseen; ja ne maan päällä asuvaiset, joiden nimet eivät ole kirjoitetut
elämän kirjaan, hamasta maailman perustamisesta, ihmettelevät, kun he
näkevät pedon, että se on ollut eikä sitä enää ole, mutta se on tuleva. 9)
Tässä on ymmärrys, jossa viisaus on: Ne seitsemän päätä ovat seitsemän
vuorta, joiden päällä nainen istuu; ne ovat myös seitsemän kuningasta;
10) heistä on viisi kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja kun
hän tulee, pitää hänen vähän aikaa pysymän. 11) Ja peto, joka on ollut ja
jota ei enää ole, on itse kahdeksas, ja on yksi noista seitsemästä, ja menee
kadotukseen. 12) Ja ne kymmenen sarvea, jotka sinä näit, ovat kymmenen
kuningasta, jotka eivät vielä ole saaneet kuninkuutta, mutta saavat vallan
niin kuin kuninkaat yhdeksi hetkeksi pedon kanssa. 13) Näillä on yksi ja
sama mieli, ja he antavat voimansa ja valtansa pedolle. 14) He sotivat
Karitsaa vastaan, mutta Karitsa on voittava heidät, sillä hän on herrain
Herra ja kuningasten Kuningas; ja kutsutut ja valitut ja uskolliset voitta-
vat hänen kanssansa.” 15) Ja hän sanoi minulle: ”Vedet, jotka sinä näit,
tuolla, missä portto istuu, ovat kansoja ja väkijoukkoja ja kansanheimoja
ja kieliä. 16) Ja ne kymmenen sarvea, jotka sinä näit, ja peto, ne vihaavat
porttoa ja riisuvat hänet paljaaksi ja alastomaksi ja syövät hänen lihansa
ja polttavat hänet tulessa. 17) Sillä Jumala on pannut heidän sydämeensä,
että he täyttävät hänen aivoituksensa, yksimielisesti, ja antavat kunin-
kuutensa pedolle, kunnes Jumalan sanat täyttyvät. 18) Ja nainen, jonka
sinä näit, on se suuri kaupunki, jolla on maan kuninkaitten kuninkuus.”
Edellinen näkyjen sarja oli päättynyt siihen, että Jumalan viimeinen
tuomio Babylonia, seurakunnan suurta sortajaa vastaan näytettiin etukäteen.
Tämä tuomio esitetään nyt yksityiskohtaisemmin uudessa näyssä. Me
olemme silti tekemisissä saman yleisaiheen kanssa, koska näyn esittelee
yksi niistä seitsemästä enkelistä, joilla oli seitsemän maljaa.
Enkeli lupaa näyttää Johannekselle ”sen suuren porton tuomion, joka istuu
paljojen vetten päällä”. Johannekselle kerrotaan edelleen, että maan kuninkaat
ovat harjoittaneet haureutta tämän porton kanssa ja että sen ”haureuden
viinistä maan asukkaat ovat juopuneet”. Kun enkeli oli ilmoittanut tämän
Johannekselle, hän vei hänet ”hengessä” erämaahan. (Ks. jakeiden 1:10
ja 4:2 selityksistä, miksi ἐν πνεύματι tulisi kääntää ”hengessä” eikä kuten
NIV–käännös kääntää ”Hengessä”. Tämä ilmaisu kuvailee hengellistä tilaa,
jossa Johannes kykeni näkemään ja kuulemaan asioita, jotka normaalisti
eivät ole avoimia ihmisaisteille.)
”Erämaa” mainitaan Ilmestyskirjassa vain tässä ja lohikäärmettä kuvaavassa
näyssä (12:6,14). Monet raamatunselittäjät eivät näe tässä mitään merkitystä.
He joko sivuuttavat tämän seikan tai väittävät, että tässä kuvatulla naisella ei
ole mitään yhteyttä lohikäärmeen vainoaman vaimon kanssa. Se, että sanalla
”erämaa” on määrätty artikkeli aiemmassa näyssä, mutta tässä sillä ei ole
artikkelia, näyttää osoittavan, että Johannes puhuu kahdesta eri erämaasta.
Toisaalta profeetat kuvailevat Vanhan testamentin luopiokirkkoa usein
uskolliseksi vaimoksi, josta on tullut portto. Samalla tavalla luopumusta
oikeasta Jumalan palvelemisesta kuvaillaan säännöllisesti huoruudeksi.
Esimerkiksi Jesaja kirjoitti Jerusalemista: ”Voi, kuinka onkaan portoksi
tullut uskollinen kaupunki” (Jes. 1:21; vrt. Jer. 2:2,20; Hes. 16 ja 23).
Niinpä on Raamatun kuvakielen mukaista nähdä läheinen yhteys lohikäärmenäyn
vaimon ja tässä kuvatun naisen välillä. Ei ole mitään todellista syytä, miksi
me emme voi sanoa, että tämän luvun portto on luopiokirkko – muun
Raamatun kanssa sopusoinnussa oleva henkilöllisyyden määritys.
Luopiokirkko on ”suuri portto, joka istuu paljojen vetten päällä”. Tämän
vertauskuvan merkitys selitetään myöhemmin tässä luvussa, jossa me
luemme: ”Vedet, jotka sinä näit, tuolla, missä portto istuu, ovat kansoja
ja väkijoukkoja ja kansanheimoja ja kieliä.” Saattaisimme olla taipuvaisia
odottamaan, että jos seurakunnasta tulisi luopio, se menettäisi kannattajansa.
Vapahtaja oli käskenyt seuraajiaan kavahtamaan vääriä profeettoja (Matt.
7:15), ja apostolit kehottivat kristittyjä pidättymään yhteydestä niiden
kanssa, jotka eivät ole uskollisia evankeliumille (Room. 16:17; 2. Joh. 10; 2.
Kor. 6:14–18). Jo Vanhan testamentin profeetat olivat varoittaneet vääristä
opettajista (5. Moos. 13:1–; Jer. 23:9–32).
Jos ne, jotka väittävät olevansa Kristuksen seuraajia ja jotka kutsuvat häntä
”Herraksi”, tekisivät, mitä hän ja hänen kutsutut apostolinsa ja profeettansa
sanovat, luopiokirkko saavuttaisi vähän menestystä. Mutta tämä viittaus
”paljoihin vesiin”, joilla nainen istuu, on muistutus siitä, että luopiokirkko voi
olla paljon suurempi kuin ”piskuinen lauma”, jolle taivaallinen Isä on nähnyt
hyväksi antaa valtakunnan (Luuk. 12:32). Kristittyjä ei siis kehoteta arvioimaan
seurakunnan uskollisuutta tai oikeaoppisuutta sen koon tai menestyksen
mukaan tässä maailmassa. Tämän erehdyksen tekee roomalaiskatolilainen
teologi Robert Bellarmin, joka mainitsee Rooman kirkon suuren koon
yhtenä merkkinä, joka osoittaa, että se on oikea Kristuksen seurakunta
maan päällä. Mutta itse asiassa juuri tämä vakuutus, väite yleisyydestä
(katolisuudesta) eli yleismaailmallisuudesta (universaalisuudesta) kirkon
taholta, voi olla osoitus siitä, että olemme kohdanneet ilmentymän tästä
portosta, joka istuu paljojen vetten päällä ja joka käyttää valtaa kansojen
paljouteen. Maailma rakastaa kirkkoa, joka julistaa ihmisjärjen päätelmien
mukaisia oppeja (Joh. 15:19). Koska tekojen vanhurskauden uskonnot ovat
ihmisjärjelle kaikkein hyväksyttävämpiä, voimme odottaa, että ne vetoavat
yleisesti eli yleismaailmallisesti ihmisiin.
Enkeli kertoo Johannekselle, että maan kuninkaat harjoittivat haureutta porton kanssa.
Siten maalliset hallitsijat ja maailman johtajat
yhdistävät voimansa uskottoman seurakunnan kanssa ja kannattavat
sitä sen luopumuksessa. Keskiajan kirkon historia tarjoaa lukemattomia
esimerkkejä sellaisista kuninkaista, jotka kannattivat kirkon väärää oppia
ja sen poikkeamista oikeasta jumalanpalveluksesta. Omana aikanamme
näemme maallisten hallitusten usein kannattavan luopiokirkkoja niiden
harhoissa ja samoin luopiokirkkojen rohkaisevan hallituksia niiden
antikristillisissä pyrkimyksissä. Kun esimerkiksi vuonna 1982 koetettiin
heikentää kehitysopillisen filosofian vaikutusta Arkansasin osavaltion
kouluissa, liberaalit kirkonmiehet liittyivät pyrkimykseen estää näkemästä
ajatus Luoja Jumalasta järkevänä vaihtoehtona julkisten koulujen oppilaiden
pohdittavaksi, vaikka Itsenäisyysjulistus oli puhunut luovuttamattomista
oikeuksista, joilla ihmisten ”Luoja” oli varustanut heidät. Lukemattomia
muita esimerkkejä voitaisiin mainita sen osoittamiseksi, miten luopiokirkko
ja hallitusviranomaiset tekevät yhteistyötä vahingoittaakseen evankeliumia
ja sen vapaata julistamista kaikkien kansojen keskuudessa.
Seurauksena siitä, että luopiokirkko julistaa vääriä oppeja, ”ovat maan
asukkaat juopuneet sen haureuden viinistä”. Aivan kuten juopon mieli päihtyy
ja sumenee, samoin epäuskoinen maailma, ihmiset, joiden koti on tämän
maan päällä ja joiden yhdyskunta ei ole taivaassa (Fil. 3:20), ei voi ajatella
selvästi ja oikein niistä asioista, joilla on eniten merkitystä. Uskottomaksi
muuttuneen kirkon julistamat väärät käsitykset ovat sokaisseet heidän
mielensä.
Kun Johannes oli viety hengessä erämaahan, hän näki naisen, jota
enkeli oli kuvaillut aiemmin. Nainen istui helakanpunaisen pedon päällä,
joka oli täynnä pilkkaavia nimiä ja jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen
sarvea. Tämä helakanpunainen peto on peto merestä, jolla oli kuvailtu
olevan seitsemän päätä ja kymmenen sarvea ja pilkkaavia nimiä (13:1).
Ainoa uusi asia on pedon väri, joka on κόκκινος, tulipunainen. Naisen
vaatetus kuvaillaan πορφυροῦν καὶ κόκκινον (jae 4), purppuranpunaiseksi
ja helakanpunaiseksi.
Tämä kielikuva naisesta, joka helakanpunaiseen puettuna istuu tulipunaisen
pedon päällä, muistuttaa siitä, miten maan kuninkaat olivat tehneet aviorikoksen naisen kanssa. Luvussa 13 kuvailtu peto merestä, joka nyt esiintyy tässä uudelleen, kuvaa maallista antikristusta tai maallista hallitusta
sen näyttäytyessä antikristillisenä. Naisella on samanväriset vaatteet kuin
pedolla. Luopiokirkko on omaksunut maailman värin. Se on unohtanut
Paavalin kehotuksen: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan
muuttukaa mielenne uudistuksen kautta” (Room. 12:2). Kun me näemme
naisen istuvan pedon päällä, me näemme maallisissa hallituksissa olevien
antikristillisten voimien ja luopiokirkon välisen liiton. Me löydämme tämän
näyn konkreettisen täyttymyksen laajalle levinneessä valtiokirkkojärjestelmässä,
joka on ollut niin yleinen Euroopassa aina Konstantinuksen ajoista lähtien.
Tämä on erityisen vaarallista siellä, missä kirkko on hallitseva voima tuossa
antikristillisessä yhdistelmässä. Kuka tahansa, joka istuu eläimen päällä,
pitää sitä komennossaan.
Luopiokirkon ei kuvailla kantavan ainoastaan pedon väriä. Se on myös
puettu purppuraan, kalliiseen vaatteeseen, ja koristettu kullalla ja jalokivillä
ja helmillä. Kädessään se pitää kultaista maljaa. Liitto maallisen hallituksen
kanssa puhuu luopiokirkon vallasta. Nämä sanat kuvaavat sen rikkauksia.
Useimmiten suurilla rikkauksilla on huono vaikutus kirkkoon ja sen
johtajiin. Uskonpuhdistusajan kirjallisuus sisältää monta vastalausetta papiston
ylellistä elämää vastaan, ja pyhä Paavali puhui uskonnon ammattilaisista,
jotka ”ajattelevat, että uskonto on keino tehdä rahaa” (1. Tim. 6:5, Beckin
käännös, AAT). Jo Vanhan testamentin profeetat arvostelivat ankarasti niiden
ylellistä elämää, jotka väittivät olevansa Jumalan kansaa (esim. Aam. 6:1–6).
Kirkkohistoria kertoo lukemattomia esimerkkejä siitä, että rikkauksilla ja
rikkauksien halulla on turmeleva vaikutus kirkkoihin ja kirkonmiehiin.
Maailma vihaa niitä, jotka eivät ole maailmasta (Joh. 15:19). Mutta tuo
vihamielisyys vähenee, kun mielenkiinto kohdistuu samoihin asioihin.
Rikkauksien halu edistää prosessia, jonka kautta kirkko yhä enemmän
omaksuu maailman tulipunaisen värin.
Tosiasiallisesti rikkauksien ja maallisen maineen kiusaukset ovat
vaikuttaneet siinä määrin heikentävästi näkyvään seurakuntaan, että jotkut
puhdasoppiset tutkijat ovat esittäneet, että tämä näky portto Babylonista
kuvaa tämän maailman huolia, rikkauksia ja nautintoja, jotka usein johtavat kristittyjä harhaan (vrt. Matt. 13:22; Luuk. 8:14). Tämä tulkinta ei ole
ristiriidassa muun Raamatun opillisen sisällön kanssa. Se ei ole myöskään
jyrkässä ristiriidassa sen tulkinnan kanssa, jota olemme pitäneet suositeltavana.
Se näkee halun rikkauksiin ja maineeseen pikemminkin syynä seurakunnan
luopumukseen kuin osana sen luopumista raamatullisen opin puhtaudesta.
Tämän seurauksena seurakunta sen sijaan, että tarjoaisi maailmalle
evankeliumin rikkaudet saviastioissa (2. Kor. 4:7), ojentaa sille kultaisen
maljan, joka on täynnä ”kauhistuksia ja hänen haureutensa riettauksia”
(jae 4). Sen sijaan että ravitsisi ihmisiä evankeliumin viinillä ja maidolla,
joka on tarjottava ihmisille ”rahatta ja hinnatta” (Jes. 55:1), seurakunta on
myynyt sanomansa saadakseen hyötyä ja juovuttaa ihmisiä haureutensa
viinillä (jae 2). Maljassa oleva viini on väärä oppi, jolla se johtaa ihmisiä
pois siitä totuudesta, että pelastus tulee uskon kautta ja yksin armosta.
Meidän aikanamme me emme näe tuota hengellistä haureutta ainoastaan
Rooman kirkossa vaan myös suuressa osassa nykyistä protestanttisuutta.
Ei ole sen tähden yllättävää, että Johannes näki hänen otsaansa kirjoitettuna
sanat: ”Salaisuus: ’Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuksien äiti’” (jae
5). Kun apostoli Paavali puhui suuresta laittomuuden ihmisestä, joka vaatisi
itselleen ylintä valtaa uskonnollisella ja maallisella alueella, hän kutsui tätä
”laittomuuden salaisuudeksi” (2. Tess. 2:7). Sana μυστήριον (mysteerion)
tarkoittaa salaisuutta. Paavalin kuvauksesta on helppo nähdä, miksi tämä
nimi on annettu suurelle Antikristukselle. Paavali sanoo, että hän istuu
Jumalan temppelissä. Hänellä on erittäin näkyvä asema seurakunnassa,
josta käsin hän pyrkii pystyttämään valtansa Jumalan temppelissä, ts.
seurakunnassa. Mutta samanaikaisesti hän on vääryyden eli laittomuuden
ἀνομία ruumiillistuma. Paavalin kuvaus auttaa meitä ymmärtämään tämän
näyn ja vahvistaa vakaumusta, että me olemme tässä tekemisissä näkyvän
luopiokirkon kanssa. Kristus tuntee omansa (2. Tim. 2:19). Hän näkee
näkymättömän seurakunnan. Se on kunniakas seurakunta, ilman tahraa
tai ryppyä tai virhettä, koska se on pyhitetty pyhän kasteen peson kautta
(Ef. 5:26) eikä ole kasteessa lahjoitettua uskoaan kieltänyt. Luopiokirkko
sellaisena kuin maailma sen näkee, on myös kunniakas seurakunta. Mutta
sen kunnia ei ole syntien anteeksiantamus, vaan maailmallinen valta, loisto ja maine.
Yksi suurista salaisuuksista, jota meidän täytyy käsitellä kirkkoa
koskevassa opissa, on ilmaistu porton otsassa olevalla seuraavalla nimellä:
”Suuri Babylon”. Kuten olemme jo edellisessä luvussa panneet merkille,
Babylon on Jumalan kansan suuri vihollinen. Luopiokirkko ansaitsee
tämän nimen. Hengellisellä aviorikoksellaan, uskottomuudellaan Jumalan
Sanaa kohtaan, se aiheuttaa enemmän vahinkoa oikean seurakunnan työlle
kuin mihin maallinen Babylon koskaan kykenisi. Tätä käsitystä näkyvästä
seurakunnasta oli kuvattu jo luvussa 11, jossa sanottiin, että meidän
Herramme oli ristiinnaulittu siinä kaupungissa, jossa Jumalan temppeli oli.
Sen tähden tämä kaupunki ei enää ansaitse, että sitä kutsutaan Jerusalemiksi,
vaan ”Sodomaksi” ja ”Egyptiksi”.
Luopiokirkkoa kutsutaan myös ”maan porttojen ja kauhistuksien äidiksi”.
Oikea seurakunta on kaikkien kristittyjen äiti (Gal. 4:26). Ulkonaisesti
rikas ja mahtava mutta hengellisesti konkurssitilassa oleva seurakunta
on sen täydellinen vastakohta. Väärillä opeillaan se suosii hengellistä
huoruutta ja epäjumalia kumartavaa uskontoa, uskottomuutta tosi Jumalaa
kohtaan ja senkaltaista jumalanpalvelusta, jolla on epäjumalanpalveluksen
tunnusmerkit. Sana ”kauhistukset” oli sana, jota käytettiin usein Vanhassa
testamentissa viittaamaan epäjumaliin ja epäjumalanpalvelukseen. Koska
Jumala on ilmoittanut itsensä Raamatun sanoissa ja opetuksissa, ihmiset
lankeavat pois tosi Jumalan palvelemisesta ja hänen tuntemisestaan, kun he
poikkeavat Raamatun opetuksista. Kun sellainen poikkeaminen saavuttaa
pisteen, missä Jeesusta ei enää julisteta Jumalana tai missä pelastus ei enää
ole uskon kautta Kristukseen, vaan riippuu ihmisen teoista, julistetaan
väärää jumalaa, vaikka monet ulkonaisista kristinuskoon liittyvistä asioista
pysyvät. Raamatun Jumala ei anna iankaikkista elämää ihmisille sen tähden,
että he olisivat ansainneet sellaisen elämän epätäydellisillä hyvillä teoillaan.
Sellainen jumala on olemassa vain ihmisten turmeltuneessa mielikuvituksessa.
Niin sanottu ”seurakunta” ei ole tullut vain hengellisesti avionrikkojaksi.
Johannes näkee luopiokirkon oikeiden Jumalan lasten toimeliaana vainoojana.
Tämä on yksi Johannekselle tässä näyssä ilmoitetuista suurista salaisuuksista.
Pyhät, joita hänen aikanaan maallinen Rooman hallitus surmasi marttyyreina, saisivat joskus tulevaisuudessa surmansa luopiokirkon toimesta. Monet ihmiset
näkivät epäilemättä Konstantinuksen kääntymyksen ja valtiokirkkojärjestelmän
alkamisen suurena voittona kristinuskolle. Odottaisimme, että jos kirkko
kykenee istumaan seitsenpäisen pedon päälle, se käyttäisi hallituksen voimaa
ja valtaa ajaakseen evankeliumin asiaa. Sen sijaan, kun nainen Johanneksen
näyssä istuutui tulipunaisen pedon päälle, se ”oli juovuksissa pyhien verestä
ja Jeesuksen todistajain verestä”. Keskiajan ja myös meidän aikamme
kirkkohistoria antaa meille lukemattomia esimerkkejä, miten kirkko käytti
hallituksen valtaa vainotakseen ja toisinaan jopa teurastaakseen miehiä ja
naisia, jotka tahtoivat olla uskollisia Jumalan Sanalle ja jotka yrittivät antaa
evankeliumille sille kuuluvan sijan kirkon elämässä.
Seuraavat jakeet näyttävät jälleen vaikeilta, mutta suurin osa vaikeudesta
johtuu luonnollisesta taipumuksestamme yrittää sovittaa tässä sanottu
Johanneksen ajan Rooman historiaan. Jos me käsittelemme lukuja tässä
vertauskuvallisina, kuten kirjan luonteen mukaisesti tulisi, suuri osa
vaikeudesta häviää.
Ei voi olla mitään epäilystä siitä, että tämä näky puhuu Rooman
kaupungista. Tämä on ilmaistu jo melko selvästi, kun sanotaan, että pedon,
jonka päällä nainen on, seitsemän päätä ovat ”seitsemän vuorta, joiden päällä
nainen istuu” (jae 9). Vaikka on totta, että muita kaupunkejakin oli rakennettu
seitsemälle kukkulalle, kuten jotkut raamatunselittäjät huomauttavat, on
myös totta, että kun ihmiset puhuivat ”seitsemän kukkulan kaupungista”, he
tarkoittivat Roomaa. Luvun viimeinen lause poistaa kaikki epäilykset siitä,
mistä kaupungista on kyse: ”Nainen, jonka sinä näit, on se suuri kaupunki,
jolla on maan kuninkaitten kuninkuus.” Johanneksen aikana tämä oli Rooman
keisarikunnan pääkaupunki. Mitä Babylon oli Vanhan testamentin valitulle
kansalle, sitä Rooma oli Uuden testamentin Jumalan valituille. Aivan kuten
Babylonin vertauskuvallinen merkitys oli yhä suuri kauan sen jälkeen, kun
tuo kaupunki oli luhistunut raunioiksi, samoin Rooman vertauskuvallinen
merkitys on yhä suuri meille tänä päivänä. Tässä luvussa me käsittelemme toista suurta uhkaa seurakunnan olemassaololle.
Se, että tämä uhka tulisi seurakunnan itsensä sisäpuolelta, näyttää
oudolta. Kun Johannes näki naisen, hän oli hyvin hämmästynyt (jae 6b).
Tuolla hetkellä enkeli lupasi kertoa hänelle enemmän naisesta ja pedosta,
jolla on seitsemän päätä ja kymmenen sarvea. Pedosta enkeli sanoi: ”Peto
… on ollut, eikä sitä enää ole, mutta se on nouseva syvyydestä ja menevä
kadotukseen.” Tällä lausumalla on selvästi tietty merkitys, koska se toistetaan
ja toistetaan uudelleen petoa lähemmin kuvailtaessa. Myöhemmin samassa
jakeessa meille kerrotaan: ”Se on ollut eikä sitä enää ole, mutta se on
tuleva.” KJV–käännöksessä on sanojen ”on tuleva” sijasta ”on yhä”. Tämä
on joidenkin käsikirjoitusten lukutapa, mutta useimmissa niistä on ”on
tuleva”. Jälkimmäisen lukutavan vahvistaa rinnakkainen ajatus edellisessä
lauseessa: ”Se on nouseva”. Osa pedon kuvauksesta toistetaan jakeessa 11,
joka sanoo, että se ”on ollut ja … ei enää ole … ja menee kadotukseen.” Tämä
ajatus heijastuu myös jakeessa 10: ”Yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja
kun hän tulee, pitää hänen vähän aikaa pysymän.”
Kysymyksessä on selvästi tämän näyn tärkeä piirre, mutta se on
samanaikaisesti melko arvoituksellinen. Malli, jota tässä on seurattu, näyttää
olevan irvikuva, joka toistaa aiemmin kirjassa olevan kuvauksen Jumalasta.
Kolmessa kohdassa Jumala kuvailtiin siksi ”joka on ja joka oli ja tuleva on”
(1:4,8; 4:8) ja kahdessa muussa kohdassa siksi, ”joka on ja joka oli” (11:17;
16:5). Kommenteissamme jakeeseen 1:4 me olemme jo huomauttaneet siitä,
että tässä kuvauksessa Jumalasta on epäilemättä viittaus siihen nimeen,
jonka Jumala antoi itselleen palavassa pensaassa, nimittäin: ”MINÄ OLEN”,
joka on läheisessä suhteessa nimeen Jehova tai Jahve, ts. ”HÄN ON”. Tuo
nimi ilmaisee Jumalan iankaikkisen muuttumattomuuden. Mitä hän oli,
sitä hän on yhä ja tulee aina olemaan.
Peto koettaa kilpailla Jumalan kanssa. Apostoli Paavali puhuessaan
suuresta Antikristuksesta tessalonikalaisille (2. Tess. 2:4) sanoi, että hän
istuu Jumalan temppelissä ja väittää olevansa Jumala. Pedon kytkeytyminen
lukuun ”seitsemän” näyttää myös viittaavan tähän vaatimukseen. Kaikkialla
Ilmestyskirjassa, paitsi tämän pedon yhteydessä, luvulla seitsemän on aina
jokin yhteys Jumalaan ja hänen liittoonsa ihmisten kanssa. Peto vaatii
röyhkeästi itselleen jumalallisen luvun ja siten väittää olevansa jumaluus.
Mutta kun Jumala oli ja on ja tuleva on, peto ”on ollut eikä sitä enää ole”, ja
vaikka se ilmestyy näyttämölle jälleen, se pysyy vain ”vähän aikaa” ja aina
tuhoutuu (Becker kääntää jakeissa 8 ja 11 ”goes into destruction” – menee
tuhoon, tuhoutuu, suom. huom.). Me voimme tulkita verbin ὑπάγει (menee)
preesens–aikamuodon toistavana preesensinä, joka kuvailee, mitä tapahtuu
uudelleen ja uudelleen.
Vainoa kärsivälle kirkolle tämän on täytynyt olla suuren lohdutuksen
lähde. Kärsimyksen ja tuskan ajat näyttävät aina pitkiltä niistä, joita koetellaan.
Mutta Johannes vakuuttaa kansalleen, että viholliset, jotka koettavat
tuhota heidät ”pysyvät vain vähän aikaa”. Historian näyttämön takana tosi
Jumala, joka on aina ja joka on aina ollut ja joka on aina oleva, käyttää yhä
määräysvaltaansa. Mutta samanaikaisesti Johannes varoittaa kansaansa, että
pedon vihamielisyys ei koskaan sammu. Se ilmestyy näyttämölle uudelleen
ja uudelleen, mutta aina tuhoon määrättynä.
Pedon suuri valta ja maine tulee meidän huomiomme kohteeksi uudelleen,
kun luemme, että ”ne maan päällä asuvaiset, joiden nimet eivät ole kirjoitetut
elämän kirjaan, hamasta maailman perustamisesta, ihmettelevät, kun he
näkevät pedon, että [tai: koska] se on ollut eikä sitä enää ole, mutta se on
tuleva.” Olemme jo selittäneet kaikki merkittävät ilmaisut tästä aiemmassa
luvussa (13:8).
Jakeen 9 ensimmäiset sanat: ”Tässä on ymmärrys, jossa viisaus on”,
muistuttavat samanlaista lausetta petoa kuvanneessa näyssä: ”Tässä on
viisaus.” Johannes näyttää ilmaisevan tällä, että hänen aikomuksenaan on
antaa meille joitakin vihjeitä näyn ymmärtämiseksi.
Hän sanoo, että tulipunaisen pedon seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta,
joiden päällä nainen istuu. Tämä on selvä viittaus Roomaan, ”seitsemän
kukkulan kaupunkiin”. Luopiokirkon ruumiillistumaa on etsittävä erityisesti
Roomasta. Tämä jae antaa jälleen yhden raamatullisen todisteen luterilaisten
tunnustuskirjojen väitteen tueksi, että Rooman paavi on suuri Antikristus.
Seitsemällä päällä on vielä toinen merkitys: ”Ne ovat myös seitsemän kuningasta; heistä on viisi kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut.”
Monta yritystä on tehty näiden sanojen sovittamiseksi Rooman historiaan,
mutta kaikki sellaiset yritykset päättyvät epäonnistumiseen. Pian käy
ilmeiseksi, että seitsemän kuningasta, joista tässä puhutaan, eivät voi olla
seitsemän tiettyä Rooman maailmanvallan keisaria.
On paljon houkuttelevampaa nähdä siinä ”yhdessä, joka on”, symbolinen
hahmo, joka kuvaa kaikkia Rooman keisareita, erityisesti niitä, jotka toivat
julki antikristillisen luonteensa vainoamalla aktiivisesti seurakuntaa. Jos
tämä on sen kuninkaan merkitys, ”joka on”, silloin seuraisi, että ne viisi,
jotka ovat kaatuneet, ovat vertauskuvia viidestä suuresta maailmanvallasta,
jotka Vanhan testamentin aikoina uhkasivat pyyhkäistä Jumalan kansan
pois maankamaralta.
Ensimmäinen näistä viidestä oli Egypti, jonka faarao Mooseksen aikana
pyrki tuhoamaan Israelin lapset. Mutta Jumala puuttui ihmeellisesti asioihin
kymmenen vitsauksen avulla ja hukuttamalla Egyptin armeijan mereen.
Toinen Vanhan testamentin kirkon olemassaoloa uhannut suuri valtakunta
oli Assyyria, joka tuhosi pohjoisen Israelin valtakunnan ja mielihyvin olisi
tuhonnut myös Juudan sukukunnan, josta Vapahtajan oli määrä tulla,
ellei Jumala olisi puuttunut asioihin tuhotakseen sen sijaan Sanheribin
armeijan. Assyyrian jälkeen tuli Babylon, joka vei Juudan ja Jerusalemin
vankeuteen. Myöskin he yrittivät kovasti tehdä lopun kaikesta toivosta, joka
liittyi Beetlehemissä syntyvään Messiaaseen. Mutta Jumala puuttui asioihin
tuodakseen Juudan sukukunnan takaisin luvattuun maahan. Neljäs suuri
valtakunta oli Persia, joka ensin näytti suosivan seurakuntaa ei ainoastaan
sallimalla, vaan todella tukemalla temppelin jälleenrakentamista. Mutta
tuo valtakunta oli lähellä tuhota messiaanisen sukuhaaran, kun Xerxes
antoi määräyksen kaikkien juutalaisten hävittämisestä (Est. 3:13). Viides
ja viimeinen suuri Vanhan testamentin kirkon vihollinen oli Aleksanterin
valtakunta, joka Antiokus Epifaneen persoonassa miltei hävitti tosi Jumalan
palvelemisen juutalaisten keskuudesta. Maallisen antikristuksen historia on
aina noudattanut kaavaa: ”On ollut, eikä sitä enää ole, mutta se on nouseva
syvyydestä ja menevä kadotukseen.”
Niinpä Johanneksen ajan maallinen antikristus, vainoava Rooman
valtakunta, tulisi kärsimään saman kohtalon. Tällä vakuutuksella Jumalan
kansa saattoi estää toivoa sammumasta sydämistään. Kuitenkaan heidän
ei koskaan tullut panna toivoaan maalliseen tuhatvuotiseen valtakuntaan,
joka seuraisi tämän antikristuksen tuhoa. Tulevaisuudessa seurakuntaa
odottaa aina jälleen samankaltainen kuningas, mutta hänellekin on pantu
rajat ja hän pysyy vain vähän aikaa.
Mutta historian taustalla, avoimen kristinuskon vastaisen vihamielisyyden
ilmausten takana, on peto merestä, perkeleen välikappale hänen sodassaan
oikeaa seurakuntaa vastaan. Se on kahdeksas suuri vihollinen, joka vaikuttaa
seitsemässä kuninkaassa ja heidän kauttaan. Aina kun yksi seitsemästä
kuninkaasta on tuhottu, peto näyttää saaneen kuolettavan haavan (13:3).
Kun se tapahtuu, löytyy aina niitä, jotka julistavat, että on koittanut
tuhatvuotisen valtakunnan aamunsarastus kirkkohistorian itäisellä taivaalla.
Mutta kuolinhaava paranee aina ja peto nousee jälleen helvetin syvyydestä,
mutta vain tullakseen jälleen tuhotuksi Jumalan ajan koittaessa. Tätä kaavaa
seurakunnan vihollisten historia noudattaa.
Pedon seitsemän päätä eivät kuvaa pedon toiminnan koko historiaa.
Johannes oli nähnyt myös kymmenen sarven kasvavan esiin seitsemästä
päästä. Enkeli kertoo hänelle, että nämä kymmenen sarvea ovat kymmenen
muuta kuningasta (jae 12). Kaikkien näiden kuninkaiden valtakunta on
tulevaisuudessa. He ”eivät vielä ole saaneet kuninkuutta”. Mutta he saavat
vallan hallita kuninkaina ja he liittoutuvat pedon kanssa. Kuitenkin
heitä edeltäneiden kirkon vihollisten tavoin heidänkin valtakuntansa
olemassaolon aika on rajoitettu. Se pysyy vain ”yhden hetken”. Koska
kymmenen on täydellisyyden luku, tämä osa näystä pitää sisällään koko
maallisen antikristuksen tulevan historian. Kymmenen kuningasta ovat
vertauskuva kaikista tulevista seurakunnan maallisista vihollisista.
Niillä kaikilla on sama asenne seurakuntaa kohtaan: ”Näillä on yksi
ja sama mieli, ja he antavat voimansa ja valtansa pedolle” (jae 13). He
käyttävät voimaansa ja valtaansa palvellakseen petoa, jonka päämääränä
on tuhota seurakunta. Mutta taistellessaan seurakuntaa vastaan he käyvät
todellisuudessa sotaa Karitsaa vastaan (jae 14). Silti Karitsa tulee aina
olemaan voittoisa, koska hän on herrojen Herra ja kuninkaiden Kuningas.
Hänen voittonsa on myös hänen kansansa voitto, sillä ”kutsutut ja valitut
ja uskolliset (Becker: uskovat) voittavat hänen kanssansa.” Heidät on ajassa
kutsuttu evankeliumin kautta, koska heidät oli iankaikkisuudesta valittu.
Tämän valinnan tähden ja kutsun kautta heistä on tullut uskovia. Koska tämä
kohta esittää, että kutsun, valinnan ja uskon välillä on selvä suhde, käännös
”uskova” on parempi kuin ”uskollinen” sanalle πιστοὶ tässä yhteydessä.
Joku voi kyetä parantamaan edelläolevan tulkinnan yksityiskohtia,
mutta yhdestä asiasta ei voi olla epäilystä. Tämä näky pedosta ja naisesta
on jälleen yksi kuvaus niistä onnettomuuksista, jotka seurakunta kärsii
vihollistensa käsissä, ja vakuuttaa lopullisesta voitosta niitä, jotka panevat
luottamuksensa Herraan. Tämä näky on vertauskuva Kristuksen lupauksesta,
että tuonelan portit eivät voita seurakuntaa (Matt. 16:18).
Puhuttuaan pedosta ja sen päistä ja sarvista enkeli kääntää nyt huomionsa
vielä kerran naiseen. Valmistavissa huomautuksissamme tämän luvun
ensimmäiseen jakeeseen kommentoimme enkelin selitystä vesistä, joiden
päällä nainen istui. Enkeli kertoo Johannekselle myös, että kymmenen
kuningasta ja peto vihaavat porttoa. Enkelin sanat muistuttavat meitä
Jumalan sanoista Jerusalemin kaupungille Hesekielin kirjan luvussa 16.
Siinä Jerusalemia syytetään huoruuden harjoittamisesta egyptiläisten,
assyyrialaisten ja babylonilaisten kanssa. Jumala uhkaa sen vuoksi kaupunkia
rangaistuksella. Hän sanoo Hesekielin kautta: ”Minä annan sinut heidän
käsiinsä … he … jättävät sinut alastomaksi ja paljaaksi” (Hes. 16:39).
Luopio–Israelille Hesekielin kautta määrätty kohtalo on sama, mikä
Johanneksen kautta on määrätty Uuden testamentin luopioseurakunnalle.
Maalliset hallitukset, joiden kanssa luopioseurakunta tekee epäpyhän liiton,
kääntyvät sitä vastaan. Ne riisuvat sen paljaaksi ja alastomaksi, syövät sen
lihan ja polttavat sen tulella. Aivan kuten Jumala käytti Assyyriaa ”vihansa
vitsana” (Jes. 10:5) rangaistakseen Israelia, vaikka Assyyrian kuningas
näin toimiessaan seurasi omia pahoja halujaan (Jes. 10:7), samoin Jumala
käyttää hallituksia palveluksessaan vihansa välikappaleina uskotonta kansaa
vastaan. Se, mitä hänellä on mielessään τὴν γνώμην αὐτοῦ ja mitä heillä on
mielessään μίαν γνώμην, ei ole sama päämäärä. Tietyssä mielessä kyseessä
on silti sama päämäärä. Jumala panee ihmisten sydämiin toimitettavaksi
sen, mitä hänellä on mielessään, nimittäin rangaistuksen seurakunnalle
sen hengellisestä aviorikoksesta. Heidän tarkoituksenaan ei tietenkään ole
palvella Herraa, vaan käyttää voimansa pedon palvelukseen. Tästä huolimatta
koko tapahtumasarjan tulos on se, että ”Jumalan sanat täyttyvät” (jae 17).
Myös seurakunnan vihollisten jumalattomien suunnitelmien täytyy auttaa toimittamaan Jumalan suunnitelma ja täyttämään hänen lupauksensa.
Enkelin viimeiset sanat osoittavat vielä kerran naisen olevan Rooman
kaupunki. Ensimmäinen kaupunki, joka Johanneksen lukijoille olisi tullut
mieleen ”suuresta kaupungista, jolla on maan kuninkaitten kuninkuus”,
oli Rooman valtakunnan pääkaupunki. Kuten tuohon aikaan Rooma oli
keskus, josta käsin seurakunnan vainoa johdettiin, samoin kymmenen
kuninkaan aikana, joiden esiintulo oli yhä tulevaisuudessa (jae 12), Rooma
pysyisi oikean Jumalan seurakunnan vastaisen vihamielisyyden keskuksena.
Rooman kirkossa, joka virallisesti Trenton kirkolliskokouksessa tuomitsi opin
pelastuksesta armosta uskon kautta, kirkon luopumus uskosta on kehittynyt
huippuunsa. Luterilaiset tunnustuskirjat kutsuvat yksiselitteisesti Rooman
paavikuntaa suureksi Antikristukseksi. Tämä on luvun 17 profetioiden
vähintäänkin osittainen täyttymys.
Siegbert W. Becker
