Paitsi että ei ole; luterilaisilla ryhmittymillähän ei ole edes keskinäistä ehtoollisyhteyttä tai konsensusta aivan keskeisistä luterilaisista asioista kuten siitä, kuka voi toimia saarnaviran hoitajana, kenelle saa jakaa ehtoollista jne. Jos heillä olisi tuollainen rationaalinen ja selvä yhteinen näkemys opista, niin uskottavuus olisi eri tasolla kuin mitä se nyt on.
Ei keskivertoluterilaisella papilla ole selkeää vastausta juuri mihinkään, vaan vastauksena on vain ympäripyöreää mutta-toisaalta, nämä ovat vaikeita asioita, näistä on olemassa erilaisia tulkintoja -tyyppistä jargonia. Vanhojen kirkkokuntien papit tunnustavat vastaustensa rajallisuuden, mutta heillä on kuitenkin tarjota kirkon perinteisiä vastauksia - ei vain hämmennystä ja monia eri vaihtoehtoja, joista pitäisi sitten itse valita.
Tämä on asia, mitä en oikein osaa sanoilla selittää. Luulen, ettemme oikeastaan ole eri mieltä.
Luterilaisuuden paradoksi on juuri siinä, että se hymähtelee vanhojen kirkkokuntien käsityksille, ja on itse omaavinaan järkevät ja selkeät opit ja selitykset - “eikä mitään turhaa”, mutta sitten kun se haastetaan antamaan selkeä mielipide jostakin, niin vastaus on juuri hämmentymistä ja vierelläkulkemista ja on ilmoja pidelly.
Se on hanakka tuomitsemaan vanhojen kirkkokuntien traditioita, mysteereitä ja sakramentteja taikauskona ja tai tiesminä poppatouhuna, mistä käytännöistä se itse on puhdas. Kuitenkin se, että Jumalaan, uskoon ja ihmisen ja Jumalan suhteeseen ja ihmisen elämään liittyy paljon mysteereitä, tulee väistämättä todistettua juuri tässä luterilaisen kirkon kiemurtelussa ja epäselvyydessä löytää kirkon kanta.
On piispankokouksen kanta ja Helsingin hiippakuntaneuvoston kanta ja Helsinkiä pohjoisempien seurakuntien kanta ja mikä tärkeintä: Seppo Simolan kanta!