Katolilaiset noin periaatteessa saavat mennä naimisiin vain katolisessa kirkossa katolilaisen kanssa. Kummastakin säännöstä toki voi saada hyvästä syystä dispenssin ja varsinkin toisuskoisen kristityn kanssa avioitumiseen sen saa Suomessa melko helposti, kunhan kumpikin on kirkon silmissä vapaa avioitumaan. Enemmistö avioliitoista taitaa näillä main olla tällaisia kahden kirkkokunnan välisiä siten, että vihkiminen tapahtuu katolisessa kirkossa. Toisen osapuolen kastamattomuus sen sijaan on sakramentaalisen avioliiton este; jonkinlaisen kirkollisen siunauksen tällaisellekin liitolle voi silti saada.
Tietenkin sitten kirkon jäsenistössä on paljon niitä, joita kirkon säännökset eivät voisi vähempää kiinnostaa, ja he saattavat mennä naimisiin jossain muualla.
Noista seka-avioliitoista joku joskus käytti vertausta vieraan ikeen kantamisesta. Toki jonkinlainen alustava yhteisymmärrys pitää olla että yleensä alttarille asti päästään. Mutta noin teorian tasolla jos toinen diggaa Tulkaa kaikki -ideologiasta ja toinen vaikka LHPKsta niin eihän siiä seuraa kuin itku ja hammasten kiristys.
Minulle tämä syy olikin yksi ratkaiseva, kun 90-luvun alussa päätinkin, ettei minusta taida tullakaan katolilaista, vaikka kurssinkin jo aloitin. Vaimomarkkinat olisivat käyneet melko pieniksi, vaikkakin maailmanlaajuisesti suuremmiksi, kun kuulin että muuhun kirkkokuntaan kuuluvan kanssa avioitumisen tarvittaisiin Paavilta saatu lupa. Niin ainakin silloin meille kerrottiin.
Voi olla, mutta meillä oli isä Teemu Sippo ja piispa Paul Verschuren opettamassa ja jotain tällaista jäi silloin mieleen. Voi olla myös että kyseessä oli erityistapaus.
Loistavat opettajat! Minut vihittiin seka-avioliittoon -92. Isä Jan Aarts vihki pienessä morsiamen kotiseudun kirkossa. Eikä mitään ongelmia prosessissa ollut - varmaan siksi, ettei ollut esim. vanhoja avioeroja rasitteena…
Minulle on jostain tullut käsitys, että mikäli katolilainen avioituu ei-katolilaisen kristityn kanssa niin pariskunnan tulisi sitoutua kasvattamaan mahdolliset lapsensa katolilaisiksi. Pitääköhän tämä paikkansa?
Käsittääkseni ortodoksien ekumeenisissa avioliitoissa kirkon toive on, että lapsista tulisi ortodokseja, mutta se taitaa jäädä toiveen tasolle ja pariskunta päättää itse.
Vaatimus ei ole enää ehdoton. Katolilaisen osapuolen tulee “tehdä parhaansa” lasten katolisen kasvatuksen eteen, mutta toisuskoiselta osapuolelta ei vaadita mitään vakuutuksia.
Näin umpiluterilaisena en tiedä kuinka tyypillistä on käydä perheinä katolisessa messussa. Ei se pelkästään negatiivista ole. Kyllä vuonna 2023 lapset tekevät omia päätöksiään tulevatko messuun vai eivät.
Luterilaisena olen itse käynyt oman perheeni kanssa jumalanpalveluksessa sekä myöhemmin oman miehen ja lasten kanssa, kaikki yhdessä. Kovin pienet lapset eivät kyllä meillä ainakaan tehneet asian suhteen omia päätöksiä. Kun molemmat vanhemmat lähtevät, niin silloin on luonnollista, että kaikki lapset lähtevät mukaan.
Täällä toinen! Ongelmia kahteen eri kirkkoon kuulumisesta ei meillä ole ollut. Johtuu ehkä siitä, että vaimo ei ole koskaan ollut omassa kirkossaan aktiivinen. Ja minäkin olin jo avioliiton solmimisen aikoihin melko passiivisesti katolisuutta praktiseerava… Mutta nimenomaan tuleva vaimo halusi, että katolinen pappi meidät vihkii morsiamen kotipitäjän pienessä puukirkossa.
Lienee harvinaista, että puoliso oikein toivoo vieraan kirkkokunnan paopia vihkimään. No harvoin vihkipappi on henkilökohtaisesti tuttu, joten ei kauhean isoa merkitystä.
Et selvästikään tunne lahkomaisia, tiivitä kirkkokuntia ja yhteisöjä. Niissä perhe tai yksilö ei todellakaan voi itsenäisesti päättää asioitaan. Olen itseasiassa iloinen puolestasi, ettei sinulla ole tätä tietoa. Vapaa tahto on tärkeä asia.
Lisäys ja selvennys: En siis tarkoittanut, että katolinen tai ortodoksinen kirkko olisivat lahkoja. Niidenkin sisällä on myös tiiviimpiä yhteisöjä ja ohjaajia, jotka voivat haluta vaikuttaa paljonkin yksilöiden elämään. Varsinaiset lahkot ja kultit ovatkin sitten oma lukunsa.