René Girard ja kristinusko

Rene Girardin esittely:

Onko joku perehtynyt Girardilaiseen tulkintaan kristinuskosta? Facebookissa olen nähnyt tykkäämisissä sellaisen kuin “Girardian christian”. Minusta hän on mennyt harhaan, koska kristinuskon sisältöä ei voi mennä jälkeenpäin muuttamaan toiseksi. Girard on sitä mieltä, että Jumala ei tarvinnut sovituskuolemaa ristillä eli tulkitsee ristin merkityksen eri tavalla. Toivon keskustelua aiheesta.

Mikäli tiedät itse enemmän kuin tuon “Jumala ei tarvinnut sovituskuolemaa”, niin olisi kiva kuulla ennen kannan muodostamista.

Asiasta on erittäin paljon valmista tekstiä täällä:

https://teoblogi.fi/

Itse olen lukenut vähän alusta ja vähän keskeltä, mutta voisin ehkä lukea täydentävästi joskus pian.

1 tykkäys

Girardin ajattelua en sen tarkemmin tunne, mutta sovitusoppihan ei ole sellainen teologian osa-alue, josta jakamattoman kirkon ekumeenisten kirkolliskokouksien aikaan oltaisiin lyöty lukkoon kovinkaan eksplisiittisiä dogmeja. (Ehkä lähinnä kalvinistit ovat sittemmin saattaneet niin omassa opissaan tehdä.) Girardin (psykologis-filosofisesti motivoitu?) sijaisuhrimalli on ilmeisesti jonkinlainen versio viimeistään Pierre Abélardin muotoilemasta moraalisesta sovitusopista (moral influence theory of atonement).

Erilaiset sovitusopilliset teoriat voitaisiin ehkä yrittää suopeasti nähdä ennemmin toisiaan täydentävinä kuin toisensa poissulkevina malleina. Meidän ei ehkä tarvitse tietää, oliko Kristuksen ristinkuolema Jumalalle välttämätön ja ainoa mahdollinen tapa sovittaa ihmiskunnan synnit, tämä vain oli se tapa, jolla se tapahtui. Pelkästään tämän sovitusoppiyksityiskohdan perusteella emme ehkä voi sanoa, oliko Girard harhaoppinen (katolisen kirkon sisällä tai yleisemmin klassisen kristinuskon kriteereillä).

Ja joka tapauksessa Girard oli kulttuurintutkija, joka ei kai itse esiintynyt minään uskonpuhdistajana tai teologisena auktoriteettina. Luulisin että kristityt voivat halutessaan tutkia hänen ajatuksiaan uskonnosta ja väkivallasta tms. siinä kuin vaikka Max Weberin teorioita.

3 tykkäystä

Girardilaisuutta käsittelee seuraava kirjoitus, jossa Girardin käsitys sovituksesta hylätään vääränä. Girard ei siis usko, että Jeesuksen kuolema oli sovitusuhri.

Girardin syntipukkiteoria on esitelty täällä selkokielellä ja tiivistettynä lyhyesti:

1 tykkäys

Tai sitten on eri asia sanoa, että se oli ‘sovitusuhri’, kuin sanoa, että se oli ‘sovitusuhri’. Mutta tätä on mahdotonta ymmärtää jonkun, jolle ‘sovitusuhri’ tarkoittaa yksiselitteisesti tiettyä asiaa. Joten on mahdollista kiistää, että se oli ‘sovitusuhri’ ilman, että kuitenkaan kiistää sen olleen ‘sovitusuhri’.

Jos ei tätä ymmärrä, niin ei välttämättä hyödytä sanoa asiasta mitään. Kukaan ei tietenkään voi kieltää eikä estää. Mutta se aiheuttaa vain huokauksia niiden taholla, jotka tämän käsittävät.

Lisäys 1:

Luin Finnilän version asiasta. Odotin koko ajan, että jossain kohdassa hän heittää esityksensä plörinäksi. Yllättäen hän kuitenkin veti sen ihan kunnialla loppuun. Ehkä johtuu siitä, että olen jostain toisesta asiasta aikaisemmin ollut hänen kanssaan täysin eri mieltä.

Ojalan teksti sen sijaan ei sano mitään viisasta. Sen ensimmäinen virhe on tuo, mitä edellä sanon, ynnä mikä on käsittääkseni myös Optatuksen kritiikki, että se yrittää esittää sovituksen olevan joku kirjaimellisen yksiselitteinen tapahtuma. Ja sellaisena tapahtumana nimenomaan kirjaimellinen transaktio, missä tietty määrä kärsimystä kuittaa tietyn määrän pahoja tekoja. Eri asia jos vielä joku sanoo, että pahojen tekojen määrä on ääretön sekä laadultaan että määrältään, ja siksi laadultaan ääretön kärsimys riittää kuittaamaan ne.

Oon tullut tutuksi ruusukon kanssa. Siinä on viisitoista mysteeriä, joita on tarkoitus mietiskellä niitä vastaavien dekadien aikana. Ruusukko toimii niin, että jossain vaiheessa huomaa, että suu on varattu annetun litanian lausumiseen, mutta mieli tarkastelee annettua aihetta enemmän tai vähemmän vapaasti. Jokainen mysteeri on siis pyöreästi ottaen tapahtuma evankeliumeista. Jokaista mysteeriä vastaa hyve, minkä syvenemiseen sen mietiskelyllä tähdätään.

Yksi keskeinen jakoviiva on forenssisen ja efektiivisen vanhurskauden välillä. Jälkimmäisessä on ajatuksena se, että tietenkin sovituksen tarkoitus on muuttaa niitä, ketkä siihen uskovat. Eri käsityksissä on oikeastaan useampikin forenssinen ja useampikin efektiivinen. Forenssisista tunnetuin on tuo, että Isä Jumala halusi maksun ihmisten vääristä teoista, ja Poika Jumala tarjosi sen kärsimisellään, kerralla ja täysin. Toinen on, että maksu ei olisi kärsimys, vaan se olisi ollut tottelevaisuus. Kolmas on, että sovituksen valuutta on kunnia ja häpeä (eli Kristus palauttaa Jumalan kunnian ottamalla osakseen ihmiskunnan ansaitun häpeän).

Neljäs on, että sovitus on eräällä tavalla demonstratiivinen: Ihminen näkee ristissä oman ansaitun rangaistuksensa ja häpeänsä, ja sen hyväksymisen seurauksena tunnustaa syntinsä ja saa ne anteeksi. Viides on, että Kristuksen elämä ja kuolema olivat esimerkki, jonka vilpitön seuraaminen johtaa sekä pyhitykseen että pelastukseen. Vilpillinen seuraaminen tai seuraamatta jättäminen taas eivät johda. Sitten kuudes on, että sovitus oli demonstratiivinen Girardin esittämällä tavalla, eli ristin sanoman hyväksyjät lopettavat synnin ulkoistamisen ja tulevat siten syyllisiksi Jumalan edessä.

Neljännen ja kuudennen tavan erityinen piirre on siinä, että ihmisen pitää vain passiivisesti tunnustaa sovituksen sisältämä viesti. Se sitten jotenkin ajaa ihmisen pois vääristä tavoista toimia tai muistuttaa olemaan toimimatta niiden mukaisesti. Kun viidennessä oleteaan, että seuraamisen pitää olla tietoista ja aktiivista. Sitten on toki muitakin. Lähinnä ajatukseni on vain se, että tuo luterilaisessa rippikoulussakin opetettava kertaluontoinen vapaaksi ostaminen ei hirveästi avaa mitään ymmärrystä mihinkään suuntaan. Se päinvastoin sopii sellaiseen tapaan uskoa, missä usko pidetään mahdollisimman hyvin erossa arkielämästä. Tai riippuvaisena yksilökohtaisesta inspiraatiosta antaa sen vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Siinä ihminen on tietyllä tavalla “suppilo” kahden ontologisen todellisuuden välillä.

Vaikka Girardin ajatus olisi sinänsä psykologisesti tosi, niin siitä ei tietenkään voi “laajentaa” koko kristinuskoa tai tehdä siitä koko kristinuskon ydintä. Että en ymmärrä yhtään, mitä joku ajattelee saavuttavansa laittamalla se ja pelkkä “vapaaksi ostaminen” vastakkain. Ellei sitä, että koska “vapaaksi ostaminen” on mahdotonta perustella, niin se voittaa jokaisen huonosti perustellun vaihtoehdon, joka laitetaan tarkoittamaan jotain, mitä sen ei ole missään vaiheessa pitänytkään tarkoittaa. Sillä tavalla oikeasti argumentoidaan sen puolesta, että sovitus on nimenomaan mielivaltainen fiat, jonka selittäminen tai järjen valossa katsominen on sinänsä virhe.

Jumala ei tarvitse mitään. Se on Hänen olemuksensa.
Ihminen sen sijaan tarvitsee.

Hirmuisen vaikea äkkiä hoksata, että mihin tuo toteamus kohdistuu. Kun sanotaan, että Jumala tarvitsee tai ei tarvitse, niin sekään ei ole yksiselitteistä. Jumala ei tarvitse mitään siinä merkityksessä, että jotenkin hajoaisi jos ei saa materiaalisesta todellisuudesta jotain tiettyä asiaa.

Mutta kun itse sanon edellä, että Jumala halusi maksun, niin se tarkoittaa tietenkin sitä, että on joku oikeudenmukaisuus, jonka täytyy toteutua. Siis Jumala “tarvitsee” aina sen, että ei kumoa itseään tai tee itseään mahdottomaksi.

Jumalan luontoon kuuluu siis joko oikeudenmukaisuus sillä tavalla, että kaikesta väärästä on seurattava rangaistus. Tai hyvyys sillä tavalla, että Jumalan totteleminen eli Jumalan tahdon mukaan toimiminen tai Jumalan tahdon noudattaminen on aina hyvyyttä. Silloin päinvastainen on pahuutta. Tähän toki kuuluu se, että Jumalan hyvä tahto sisältää sen, että ihminen on ihminen tavalla, johon on luotu. Eli ei mitään mekaanista ehdottomuutta, että Jumalan tahto sisältäisi myös ne millisekunnit, joiden kohdalla tuotan nyt kirjaimia näppäimistöltä.

Tai kunnia sillä tavalla, että on oikein tunnustaa Jumala niin hyväksi, suureksi ja mahtavaksi kuin todellisuus on. Silloin on pahuutta kiistää tai jättää tunnustamatta.

Girardin ajatus on alkanut minusta vaikuttaa tässä välissä jo hieman harhaoppiselta. Tai ainakin siihen sisältyy tietty vaara. Sen taustalla oli ajatus, että ihmisten yhteisö perustuu uhraamiselle ja ulossulkemiselle. Tämä sen platonistisen ajatuksen mukaan, että 1) kaikkeus on pohjimmiltaan kaaos, mutta 2) yhteisö on määritelmänsä mukaan tätä kaaosta vastaan pystytetty järjestys. Jostain syystä 3) tällainen järjestys ei säily, vaan 4) se alkaa laskeutua kohti sitä kaaosta, mistä sen katsotaan nousseen, paitsi 5) jos se uusinnetaan.

Yksi oivallus tuossa ajattelussa on se, että tämä uusintaminen ei ole sinänsä pelkästään rituaalinen (näytös, spektaakkeli, symboli), eikä se ole pelkästään reaalinen (siis taloudellinen, hallinnollinen, materiaalinen), vaan sen on oltava näitä molempia yhdessä. Tämä johtuu siitä, että inhimillinen yhteisö syntyy ihmisten tahtojen kautta, joten yhteisö synnytetään saamalla ihmisten tahdot toimimaan samaan suuntaan tai saman päämäärän eteen. Rituaalinen uhraaminen on tähän erinomaisen tehokas tapa.

Kun yhteisö ei kykene tahtomaan mitään kehittävää, tai se ei kykene yhdistämään jäsentensä tahtoja minkään vaikean tai epävarman taakse, se joutuu eräänlaiseen uhraamispaniikkiin, missä se kokee purkautuvansa ja sen on käytettävä mitä tahansa keinoja koheesion ylläpitämiseen. Sisällissodat tai poliittisten puolueiden väliset katutappelut, etniset puhdistukset tai kansanmurhat. Weimarin tasavalta ja monet muut.

Girardin varhaiseen tai tunnetuimmaksi tulleeseen ajatteluun kuuluu, että kristinuskon idea oli paljastaa ja siten lakkauttaa tämä mekanismi. Paitsi että ei siinä ole mitään kummallista paljastettavaa jos ei sille ole vaihtoehtoja. Yhteisö joko uusintaa itsensä tai joutuu kaaoksen nielemäksi. Tai se joutuu kaaoksen nielemäksi ja jonkinlaisen kouristuksen tai kuolinkamppailun seurauksena nousee tuhkasta uudessa ja erilaisessa muodossa (katso Saksaa tai Japania maailmansotien jälkeen).

Mekanismia ei voi lakkauttaa niin pitkään kuin se on tarpeellinen. Eli periaatteessa ihmiskunta on tuomittu käymään läpi silloin tällöin muutaman kouristuksen. Mutta miksi kristinusko sitten toi tullessaan länsimaisen sivistyksen yksilöineen ja vapauksineen?

Marxilaisilla on sellainen käsite kuin jatkuva vallankumous. Eli jos ihmiskunnan, yhteiskuntien, yhteisöjen ja yksilöiden tahdolla ei ole muuta kiintopistettä kuin tahto itse tai yhteisö itse, niin sen pitää uusintaa itseään jatkuvasti. Se ei muuta ehdi tekemään kuin uusintamaan itseään. Sen pitää uhrata silloin kaiken aikaa. Se on koko ajan sotatilassa, uhraamispaniikissa ja koheesiotaan etsimässä.

Jos ihminen uskoo johonkin itsensä ja yhteisönsä ulkopuoliseen, joka ei pyhitä tai vahvista oikeaksi tätä uhraamista, kuten antiikin jumalat ja uskonnot tekivät, vaan antaa sille vaihtoehdon, niin ihminen voi vähentää uhraamisen pakkoaan ja alkaa uhraamisen sijaan jopa uhrautumaan, eli antamaan omastaan ja olemaan vähän kerrallaan vapaaehtoinen yhteisön hyväksi.

Tämän edellytys on, että siinä järjestyksessä, miten asiat käsitetään, Jumala säilyy ensimmäisellä sijalla. Kun ihminen rakastaa ensin Jumalaa, sitten itseään ja vasta kolmantena lähimmäistä, niin ihminen ei kiellä Jumalalta mitään, jonka seurauksena hänellä on jotain, mitä antaa lähimmäisellekin. Mutta heti, jos ihmiskunta tai yhteisö tai sosiaalinen kokonaisuus nostetaan etusijalle tai todellisuutta määritteleväksi tekijäksi, ollaan palattu tähän kristinuskoa edeltävään tilaan, jossa ihminen etsii turvaa ja elossapysymistä ihmisten yhteisen tahdon eli yhteisöjen ja järjestelmien muodostamisen kautta.

Tämän perusteella jokainen katolilainen voi käsittää, että Vatikaani II ja Nouvelle Théologie käytännössä lakkauttivat kristinuskon. Jumalan asettaminen etusijalle tarkoittaa ristin kantamista. Sitä, että ihminen itse on vapaaehtoinen uhrautumaan, eikä pidä omaa ajallista onnellisuuttaan olemassaolonsa tarkoituksena. Mutta jos Girardin ajatus otetaan niin, että se pelkästään paljastaa uhrimekanismin, jotta me voisimme kaikki nyt sekä lakata uhraamasta toisiamme, että silti saada kaiken haluamamme tässä ja nyt, niin se on onnistunut vain neutraloimaan koko kristinuskon ja laittamaan yhteisöihin kätkeytyvän väkivallan entistä paremmin piiloon.

Tästä ihan sivuotuotteena ymmärtää, että kertaluontoinen ja täysin ilmainen armo toimii samalla tavalla sokaisevasti ja asiat piilottavasti. Eli se käytännössä kääntää selän ristille ja Jumalalle. Se tahtoo katsoa, minkälaisen paratiisin ihmiset kykenevät luomaan maan päällä, uhrautumalla vaikka valtion tai talouden hyväksi. Se voi kutsua ristin kantamiseksi sitä, että käyttää seksiä, viinaa ja muita paheita hallitusti ja kiltisti. Mutta siinäkin sen tavoitteena on varmistaa onnellinen ja hyödyllinen elämä täällä alhaalla. Joku toinen taas kokee saavansa suurimman onnen ja hyödyn käyttämällä samoja asioita hallitsemattomasti ja tuhmasti.

Tähän on pari muutakin sovellusta

Joku homoseksuaali voisi tähän sanoa, että eikö katolisen kirkon seksuaalimoraali ole sitten tätä, että kirkko on oikeastaan maallinen, väkivaltaan perustuva yhteisö, joka määrittelee rajansa sulkemalla homoseksuaalit ulkopuolelle?

Tähän voi vastata, että joko on niin, ettei Jumalaa tai uskoa tai toista vaihtoehtoa ole olemassakaan, vaan kaikki on aina lopulta a) yhteisöjä, jotka ovat olemassa, koska sulkevat jonkun ulos tai b) yhteisöjä, jotka hajoavat siksi, ettei niillä ole tahtotilaa siihen, että pysyisivät koossa ja vetäisivät rajansa. Joten jos se blokattava kansanosa ei olisi homoseksuaalit, niin mikä se sitten pitäisi olla? Eli koko kristinusko on huijausta, ja me voisimme kaikki ihan suosiolla olla vaan marxilaisia ja käydä jatkuvaa vallankumousta.

Tai sitten on niin, että homoseksuaalisuus itsessään (mutta ei ainoana asiana maailmassa) edustaa haluttomuutta ja kyvyttömyyttä uhrautua. Sen tilalla se on nimenomaan erittäin voimakas esimerkki siitä, että yksilö haluaa elää mukavan elämän, joka yhteisön on hänelle turvattava. Kaikkein mieluiten vain siksi, että hän on olemassa ja omasta mielestään haluaisi antaa kaikille muillekin samat vapaudet.

Yhteisö voi perustua joko sille, että se halukkaasti vetää rajoja omien ja vieraiden välille. Tai sille, että se koostuu riittävän monesta, jonka asenne elämään on sama kuin Kristuksella. Tämän perusteella voi päätellä, että homoseksuaalisesta arvomaailmasta ei ole ylläpitämään niin kristillistä kuin pakanallista yhteisöä, vaan se väistämättä purkaa ja vie kaaokseen mitä tahansa kokonaisuutta, missä se on osana.

Toinen on se, että on nuiva suhtautuminen ulkomaalaisiin ja halu laittaa rajat kiinni. Pakanallisessa mielessä tässä on kyse tuosta girardilaisesta rajojen vetämisestä. Yhteisö on olemassa sen perusteella, että on me ja muut. Mutta jos yhteisö ei usko mihinkään, eikä se kykene yhdistämään ihmisten tahtoja minkään taakse, niin se jatkaa hajoamistaan, kunnes tarpeeksi suuri kriisi saa sen sotatilaan.

Kristillisessä mielessä siinä on kyse siitä, että hyvinvoiva valtio edellyttää sitä, että riittävän moni jakaa joko kristillisen arvomaailman (jossa koko elämä on ristin kantamista, enemmän tai vähemmän, itselle ja esimerkiksi muille) tai sitten modernin arvomaailman ja luterilaisen työn etiikan (jossa uhrautumisen kohteena on valtio tai talous tai maallinen hyvä elämä). Rajojen laittaminen kiinni on siis perusteltua sekä modernista että katolisesta näkökulmasta.

Yhteisöä hyödyttää se, jos siihen tulee lisää jäseniä, jotka oikeasti rakentavat ja kokoavat sitä ja toimivat sen arvojen mukaisesti. Rajojen auki pitäminen taas on loogista jos halutaan toteuttaa tuota ajatusta—koska luullaan sen voivan toimia—että maan päällä voisi olla paratiisi kaikille ja jokainen voisi saada haluamansa, eikä kenenkään tarvitsisi uhrautua millään tavalla. Tälle ei taida olla vaihtoehtoja, koska tietyllä tavalla homoseksuaalit ovat voittaneet tämän arvosodan, ja kaikki uhrautumisen vaatiminen on kaputt jo aikoja sitten.

Paitsi ilmastonmuutos

Vaikka se olisi täysin keksitty ongelma—kuten uskon sen olevan, vaikka koko Australia palaisi viidesti ennen kesää—niin se on silti tämän kehityksen väistämätön seuraava vaihe. Siinä ei enää yksilö uhraa itseään Kristuksen tähden. Eikä maallisen hyvinvoinnin tai työn etiikan tähden, kun Kristus on joidenkin mielestä lakannut pyytämästä uhrauksia jossain historian vaiheessa. Eikä sen tähden, että uskoisi hedonismin voivan koittaa kaikille ilman mitään uhrauksia. Vaan siinä ihmiskunnan uhraukset ottaa vastaan itse se oletettu kaaos tai tyhjyys, josta kaiken ajatellaan joskus nousseen. Ja sillä tavalla ympyrä sulkeutuu.