Ei voi selvemmäksi eikä paremmaksi pistää!
Yhteenveto
Anonyymi
2025-10-25 07:28:56
UUSI
…
Katso, kun Kristus näin on tullut vanhurskaudekseni ja pyhityksekseni ja minä kaikessa joka hetki olen hänestä riippuvainen, silloin, ja vasta silloin tulee pyhityksestäni ja vanhan ihmiseni kuolettamisesta tosi. Silloin ei ainoastaan sen ilmaukset tule ehkäistyiksi, vaan itse vanhan ihmisen sisu, hänen sydämensä ja elämä, syvä, suunnaton itsekkyys, oma luulo ja itserakkaus kuolee.
Vanhalla ihmisellä tarkoitetaan kaikkea sitä pahaa, joka Aadamin perintönä on myötäsyntyneenä meissä. Sen ensimmäinen ja oleellisin piirre on äsken mainittu itsekkyys, itserakkaus ja hyvä luulo itsestänsä, sillä sellaisia siemeniä käärme kylvi sanoessaan ensimmäisille vanhemmillemme: »Te tulette niin kuin Jumala.» Tästä lähteestä virtaa hirmuinen synnin virta kaikkiin luonnon voimiin, jotka sitten ilmenevät mielenlaadussa, himoissa, ajatuksissa, sanoissa ja teoissa, kuten ylpeydessä, Jumalan unohtamisessa, suruttomuudessa, epäuskossa, kylmäkiskoisuudessa, tottelemattomuudessa, kevytmielisyydessä, laiskuudessa, hekumassa, saastaisuudessa, ylpeydessä, vihassa, kärsimättömyydessä, nurjuudessa, vainossa, kateudessa, ahneudessa, kavaluudessa, valheessa, panettelemisessa ym. synneissä ja paheissa. Sellaisen näköinen vanha ihminen on.
Uusi ihminen taas, jonka pitää meissä syntyä ja kasvaa, on se uusi luomus, jonka Pyhä Henki uskon kautta synnyttää sydämessämme - se on oikeastaan Jumalan luonnon osallisuutta - ja ilmenee meissä uutena lapsen suhteena Jumalaan, lapsen luottamuksena, rakkautena, lempeytenä, nöyryytenä, jumalanpelkona, ja synnin välttämisenä, Jumalan lain, pyhityksen ja vanhurskauden, kieltäymyksen, puhtauden, sävyisyyden, kärsivällisyyden, vilpittömyyden jne, rakastamisena, jonka kaiken me kaikessa täydellisyydessään näemme Kristuksessa, joka oli »Jumalan olemuksen juurikuva».
Tämä uusi ihminen meissä on tosin vähäinen, vastasyntynyt lapsi. Mutta kuitenkin pyhitetty ja Jumalalle otollinen, vähäpätöinen mutta kuitenkin Jumalan Poika, siinnyt Pyhästä Hengestä, kallis ja rakastettu Jumalan, enkelien, ja ihmisten silmissä. Ja samoin kuin tämä pyhä lapsi kasvatettiin syntisessä Nasaretissa ja kasvoi viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja saavutti vihdoin monien kilvoitusten, kärsimysten ja kiusausten alaisena elämänsä päämäärän. Samoin on uusi ihminen, meissä oleva Kristus, vanhan Aadamin jäännösten, maailman ja pahojen henkien kiusausten piirittämänä, kasvatettava. Sen on kasvaminen armossa, kunnes Kristus yhä kokonaisemmin yksin vallitsee ja hallitsee meissä, ollen meidän kaikkemme kaikessa – vanhan ihmisemme, ristiinnaulittuna kärsiessä joka päivä, tukehtuessa ja kuollessa.
( C. O. Rosenius)
s-seutulainen
Vähän lakiakin välillä tosissaan otettavaksi!
Yhteenveto
MARRASKUUN 4 PÄIVÄNÄ.
Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä. 1 Job. 3:8.
Huomaa ero, että jollakin on syntiä ja, että joku tekee syntiä. 1 Joh. 1:ssa luemme: »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme». Samassa kirjeessä: »Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä.» »Kuka ikinä on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä.» Mutta se, että meillä on syntiä, merkitsee sitä, että synti asuu ja liikkuu kristityn lihassa, että hän sodassa saa osaksensa synnin haavoja, voipa äkkiä langetakin, mutta murehtien ja vastaan taistellen. Synti on hänelle kärsimys, vieläpä kaikkein vaikein kärsimys, josta hän mielellään tahtoisi päästä eroon. Synnin tekeminen taas merkitsee, että sitä pidetään työnä ja tapana, josta ei tahdota luopuakaan, vaan jota puolustetaan ja suositaan - vaikkapa ulkokullattu vielä sanoillaan moittiikin sitä, mutta elämässään sitä jatkaa ja suosii.
Monet ihmiset voivat mestarillisesti moittia syntiä, mutta eivät koskaan ryhdy riisumaan sitä pois, vaan haluavat salaa säilyttää sen itsellään, tai päättävät he hylätä sen, mutta ei vielä. Tai hylkäävät he monta syntiä saadaksensa pitää helmasyntinsä, jota sitten hyvillä selityksillä usein koetetaan peitellä ja puolustella. Vilpitön sielu hakee sanasta neuvoa ja apua synnistä päästäkseen toinen taas etsii sanasta puolustuksia synnissä pysyäkseen. Siinä on erotus sen välillä, että meillä on syntiä ja että teemme syntiä, vilpittömän ja vilpillisen hengen välillä.
Tässä on myös huomattava erotus itse syntien välillä. Niitä on näet kahta lajia: toiset sellaisia, jotka kokonaan voidaan hylätä ja jättää, kuten kiroileminen, Jumalan nimen väärinkäyttäminen, lepopäivän pyhittämättä jättäminen, juoppous, maalliset ja kristitylle sopimattomat huvitukset, muuten vallitsevat julkisynnit, kuten haureus, varkaus, valhe, riitaisuus jne., jotka eivät koskaan sovellu yhteen tosi uskon ja hyvän omantunnon kanssa. Jos kristitty lankeaa johonkin sellaiseen syntiin, niin kuin pyhien esimerkki todistaa valitettavasti joskus tapahtuneen, häipyvät samalla hänen uskonsa ja rauhansa, jotka yksin parannus ja syntien anteeksiantamus palauttaa.
Mutta ulkokullattu voi pysyä toisessa tai toisessa, peitellen ja puolustellen sitä totuttuna tapana. Tämä on »synnin tekemistä.» Joka näin syntiä tekee, se on perkeleestä. Se on »lihan mukaan elämistä.» Mutta jos te lihan mukaan elätte, on teidän kuoltava. Sellaisia syntejä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.»
Toinen laji syntiä ovat lihassamme piilevät kaiken pahan siemenet ja juuret, joita ei täällä koetusajassa vaeltaessamme koskaan saada kokonaan hävitetyiksi. Sillä kun nämä ovat kokonaan poistetut, ei meidän enää tarvitse valvoa eikä kilvoitella - mikä ei tapahdu ennen kuin haudassa. Tätä lajia olevat synnit. ovat esim. puuttuva rakkaus Jumalaan, tunnustuksen heikkous, hitaus rukoukseen ja sanan viljelemiseen tyytymättömyys ja haluttomuus kutsumuksessa, kärsimättömyys, viha, saastaiset ajatukset ja himot, ahneus, epäusko, murhe ym.
Erotus sen välillä, että meillä on syntiä ja että teemme syntiä, erotus vilpittömän ja vilpillisen sielun välillä, ilmenee siinä, että jälkimmäinen, saatuaan tietää, ettei kukaan ole puhdas, että me kaikki olemme heikkoja syntisiä, tyytyy siihen, eikä vaivaudu valvomaan ja taistelemaan syntejä vastaan, joista hän ei kuitenkaan koskaan vapaudu, antaen synnille täyden vallan. Eikä hän näitä juuri synteinä pidäkään, vaan vähäpätöisinä heikkouksina – ikään kuin kylmäkiskoisuus Jumalaa kohtaan, haluttomuus rukoukseen ja sanan viljelemiseen eivät olisi suuria syntejä.
Vilpitön sielu taas on ainaisessa sodassa pahaa vastaan - kärsien synneistänsä, ollen tyytymätön itseensä ja murheellinen, rukoillen ja valvoen. »Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.» Silloinhan tuo »ristiinnaulittu» liha vielä saattaa elää ja vääntelehtiä ristillä, tyytymättömänä riehuen irti päästäksensä, mutta yhtäkaikki se pysyy siinä pääsemättä toivottuun vapauteensa. Ne taas, jotka eivät ristiinnaulitse lihaansa, ovat tämän sanan mukaan niitä, jotka eivät ole Kristuksen omia.
Mutta samoin kuin henki on altis ja vilpitön pahaa karttamaan, on se myös valmis tavoittelemaan hyvää ja eroaa täten vilpillisestä hengestä. On olemassa eräänlaisia hurskaita ihmisiä, jotka jumalisuudessaan, rukouksessaan, uskossaan, rakkaudessaan ja hyvissä töissään pitävät kohtuullisen määrän. Tähän ennätettyään eivät he enempää vaadikaan. He eivät huolehdi kasvamisestaan armossa, vaan tyytyvät siihen, minkä ovat saavuttaneet. Tämä merkitsee sisäistä kuolemaa ja katumatonta mieltä.
Vilpitön henki taas pyrkii aina vain kasvamaan hyvässä, esim. nöyryydessä, uskossa ja rakkaudessa, Jumalan tahdon mukaan vaeltamisen halussa ja voimassa. Eräät hyvät työt ja uskonhedelmät ovat väärälle kristitylle liian vaikeat. Hänen henkensä vilpillisyys ilmenee silloin siinä, että hän toisinaan saattaa hyväksyä ja ylistellä niitä ja kauniisti niistä puhua, mutta ei koskaan ole valmis niitä toteuttamaan.
