Opetatte heitä olemaan kiitollisia ei yhtään millekään? Vai mille te olette kiitollisia? Vaihtoehdoiksi näyttäisivät esittäytyvän materia, evoluutio tai sattuma.
Oliko tässä keskustelussa joku aikaisempi selvyys kiitollisuuden olemuksesta? Vai onko sen merkitys vain jonkinlainen velka tai velan tunnustaminen?
[quote=“Thinkcat, post:42, topic:1946”]
Opetatte heitä olemaan kiitollisia ei yhtään millekään? Vai mille te olette kiitollisia? Vaihtoehdoiksi näyttäisivät esittäytyvän materia, evoluutio tai sattuma.[/quote]
Äkkiä ajateltuna jäljelle jää kyllä myös joukko ihmisiä, joille voi olla kiitollinen…
Ruuasta voi olla kiitollinen myös sen laittajille, mutta kesän tulosta, kauniista säistä yms luonnonilmiöistä voi oll kiitollinen vain Luojalle. Jos ihminen ei usko Luojaan, niin kenelle hän perimmäisen kiitollisuutensa kohdistaa?
En yleensä itse käytä ilmaisuja jotka joku voi kokea loukkaavana. En myöskään yleensä peukuta sellaisia. Nyt kuitenkin peukutin tuota Animuksen kirjoitusta, vaikka en itse olisi mielikutusolento - ilmaisua käyttänytkään. Ja tein sen siksi, että sinä kirjoitit sen jälkeen kuten kirjoitit.
Lähes joka ilta painaessani pääni tyynylle ajattelen, että olen kiitollinen siitä, että sain elää ja kokea tämän päivän joka kohdallani oli hyvä päivä. Näin, vaikka päivään olisi sisältynyt ikäviäkin asioita. Ihminen voi olla kiitollinen ja onnellinen asemastaaan ja kokemastaan uskomatta hengelliseen todellisuuteen tai Jumalaan/-iin. Minä tiedän sen, joten olen sen asiantuntija.
Uskon, että näin kokee myös vaikkapa omat lapseni, jotka täysiikäistyttyään ovat kokeneet vaikkapa koulusta ja rippikoulusta saamansa uskonnonopetuksen epätodeksi ja ovat luopuneet kirkon jäsenyydestä, koska eivät koe siellä tarjottua selitystä uskottavaksi.
Voin olla kiitollinen menneille polville joiden ansiosta minulla on niin hyvin asiat kuin nyt ovat. Voin olla kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä nyt kun kaikki on niin paljon helpompaa kuin menneinä aikoina. Voin olla kiitollinen siitäkin, että ymmärrän antaa tämän arvon edesmenneille. Samoin voin olla kiitollinen niille ihmisille jotka näinä päivinä auttavat minua elämässäni, ongelmissani, terveydessäni, ystävinäni.
Jos kriittinen keskustelu sallittaisiin niin luonnonilmiöihin liittyen voisi ääneen miettiä myös vaikkapa viime aikojen luonnonilmiöitä ja kuinka kiitollisuus niistä voisi olla kokonaisvaltaista. Mutta nyt täytyy tyytyä vain omassa sisimmässä miettimään luonnonilmiöiden ja Luojan mahdollista yhteistoimintaa.
No, huonot säät, tsunamit, hirmumyrskyt ja katovuodet ovat tietysti uskoville Jumalan kuritusta. Kuka muuten tietää minkälainen sato on saatu/ saadaan tänä syksynä? Olen ollut koko kesän kaupungissa. Lähinnä olen hämmästellyt sitä, että kaupassa on ollut vielä syyskuussakin kotimaisia mansikoita.
Täytyy noilla saarilla olla tosi syntistä porukkaa. Kun uusi pyörremyrsky on taas niitä lähestymässä…
On ehdottomasti väärin sanoa lapselle, että “isäsi palaa helvetin tulessa” tai puhua helvetistä/kadotuksesta ylipäätään.
Minua kiinnostaisi tämä tapaus, kun olen 3-9 v lasten kanssa työskennellyt 14 vuotta… missä lapsi tarkkaan ottaen oli tuollaista kuullut, oliko se sanottu suoraan hänelle vai oliko hän kuullut aikuisten keskustelua tai aikuisille suunnattua puhetta?
Tämä on johdonmukaista. Sen sijaan pidän outona, että lasta ei haluta “altistaa” esim. Raamatun kertomuksille, jotka voidaan ateistiperheessä selittää lapselle pelkäksi saduksi. Kerran luin ateistiäidistä, joka luki lapsilleen Raamattua iltaisin satukirjana. Niin… miksi ei?
Onnellinen voi olla, mutta minusta kyllä kiitollisuus, johdonmukaisesti ajatellen, tarvitsee kohteen. Tai sitten kyse on aavistuksesta, että kiitollisuudella voikin olla kohde, vaikkei tiedä mikä se on.
Kiitollisuus ei mielestäni ole mielentila, kokemus tai tunne, kuten onnellisuus, vaikka esitit ne tuossa rinnatusten, vaan kiitollisuus on asenne, jota voidaan osoittaa jollekin taholle. Samoin kuin se, että on pahoillaan, anteeksipyyntömielessä.
Kiitollisuus kiteytyy sanaan “kiitos”. Se sanotaan aina jollekulle, tai vaikka koneelle jos tarvitaan kuittaus… Vaikka ei sanottaisikaan ääneen, täysin kohteeton se ei asennoitumisena voi mielestäni olla. Kiitollisuus on jotain mikä johtaa toimintaan: kiittämiseen. Viestittämiseen.
Ihminen voi toki olla kiitollinen “universumille”, “kaikkeudelle” tms. mutta kiitollisuudessa tämä kohdekin kyllä jotenkin personifioituu… Koska kiitollisuus on jotain mikä kuuluu jollekulle toiselle kuin minä. Ja se pitää sen vuoksi antaa sille, jolle se kuuluu.
Tämä on sanan merkityksen filosofiaa, toki. Mutta minä näen asian näin. Jos kiitollisuudella ei ole kohdetta, ei sitä jotakin tai jotakuta, jolle voi sanoa “kiitos”, silloin kyse on jostain mikä on ihmisen omaa, mielentila, tuntemus, kokemus, kuten onnellisuus.
Voin olla kiitollinen siitäkin, että ymmärrän antaa tämän arvon edesmenneille. Samoin voin olla kiitollinen niille ihmisille jotka näinä päivinä auttavat minua elämässäni, ongelmissani, terveydessäni, ystävinäni.
Ensimmäisessä et maininnut kohdetta, mutta jälkimmäisessä oli kiitollisuudelle kohde. Joku, jolle kiitos kuuluu. Onko tällöin kyse, mielestäsi, aivan samasta asiasta?
Riippuu tietysti siitä miten tuo “altistaminen” tehdään. Jos niitä kerrotaan tarinoina on eri asia, että niitä opetetaan TOTUUTENA. Tai rttä pakotetaan lapsi uskonnollisiin rituaaleihin.
Tuollainen “altistaa” termisi on hyvin häilyvä, jolla voidaan sopivasti irviä vanhempia, jotka ei suostu siihen, että lapsille pakkosyötetään uskontoa…
Minä en nyt jaksaisi tuota kaikesta loukkaantuvaa asennetta, ja muutenkin toisen keskustelujan pahantahtoisten motiivien “tietäminen” on erittäin huonoa keskustelukulttuuria.
Tarkoitan ihan sitä asennoitumista, että lapset eivät joutuisi kuuntelemaan missään tilanteessa tai tilaisuudessa lauluja, joissa mainitaan jouluisin Jeesus-lapsi tai enkelit jne. En puhu nyt uskonnonopetuksesta.
Eli jos kukaan ei suoraan opeta lapselle näitä totuutena, ja vanhemmilla on täysi vapaus ja valta opettaa lapsilleen kotona, että ne ovat satua, mitä vaarallista tällaisessa “altistumisessa” voi olla? Enkeli Taivaan -laulussa tai seimiasetelmassa?
Kysymyksessä on ateistien pahantahtoinen halu rajoittaa toisten uskonnonvapautta. Esimerkiki koulussa ei saisi olla kristllistä joulujuhlaa, (vaikka se olisi oppilaille vapaaehtoinen). Koulun kevätjuhlassa ei saisi laulaa suvivirttä, eikä uskontokuntiin kuuluville saisi järjestää koululaisjumalanpalveluksia, vaikka ET-oppilaille on silloin tarjolla vaihtoehtoista ohjelmaa. Militantit ateistit loukkaavat koko ajan toisten uskonnonvapautta muka omaa uskonnonvapautta puolustaessaan. Ilmeisesti ateistit pelkäävät kovast lastensa ryhtyvän uskovaisiksi, jos vähänkin kuulevat tai näkevät jotain uskontoon liittyvää.
Yhteiskunta, joka pyrkii leikkaamaan itsestään uskontoa, on vaarassa katkaista juurensa ja yhteytensä edeltäviin sukupolviin. Kysymys ei ole vain yhden ihmisen uskonnollisesta elämänkaaresta, vaan koko perinteestä ja sen ymmärtämisestä.
Luulenpa että selvä enemmistö esim. kirjailijoista ja historian ja kulttuurin syvällisistä asiantuntijoista on sitä vastaan, että Raamattuun ja kristinuskoon liittyvä tapakulttuuri torjutaan joidenkin vastustajien toiveesta. Tai siihen vedoten että täällä on nyt enemmän eri uskontojen edustajia. Sillä suuri osa suomalaisuutta, eurooppalaisuuttakin, jää ymmärtämättä jos ei tunne kristinuskoa, Raamattua, ja niihin liittyviä kertomuksia, symboleita ja tapoja.
Samaan aikaan kun tämä on aika selvää pässinlihaa, on myös totta, että uskonnot tuottavat uhreja. Moni on kärsinyt hengellisestä väkivallasta ja tämän myöntävät useimmat kristitytkin. Ihminen on toisia kohtaan usein typerä, ja se ei ole kristityillekään vierasta.
Avainkysymys meille kristityille on siis nyt se, että emme suostuisi juurien katkontaan, ja samalla olisimme avoimia sille, että kristinusko on yksi uskonto ja muitakin on, niin kuin tietysti ateismiakin. Tilanne on nyt toinen kuin esim. 50 vuotta sitten Suomessa. Asiasta on kärsivällisesti keskusteltava omaa uskonvapauttaan ja tunnustautumista unohtamatta.
Tortoise. Hyvä puheenvuoro, joka pitkästä aikaa osoittaa ymmärrystä muitakin kuin omassa poterossa olevia kohtaan. Jokainen meistä on monin eri tavoin sidoksissa johonkin maailmankuvaan ja ajatteluun, mutta samalla meidän tulisi tai ainakin yrittää ymmärtää myös muita, toisella tavoin ajattelevia. Todellakin, emme ole enää siinä Suomessa johon vuosikymmeniä sitten synnyimme. Osin emme valitettavasti, mutta osin emme onneksi. Keskusteluyhteys ja -kyky toisin ajattelevia ja näkeviä kohtaan tulisi aina yrittää säilyttää sillä vain siten voidaan löytää ehkä kaikkia tyydyttäviä keinoja elää yhteisessä todellisuudessa.
Jos ajatellaan mitä seuraa siitä, että perinteisiä joululauluja “Oi Jouluyö”, “Jouluyö juhlayö” “Enkeli taivaan” ja Suvivirttä ei lauleta enää kuin uskovaisten piireissä, se tarkoittaa myös sitä, että niitä ei muutaman sukupolven päästä myöskään tunneta muissa piireissä.
Voisiko uskonnollisessa musiikissa ja kaikessa muussakin, missä on saatu inspiraatiota Raamatusta ja kristillisestä perinnöstä nähdä sen taiteellisen rikkauden, mitä siinä on. Sen sijaan että se kaikki heitettäisiin roskana tai vahingollisena tai “turhana” pois?
Kirjoituksestasi tuli heti mieleeni pohtia, että kuinka hyvin tunnemme muiden uskontojen musiikkia? Tai onko musiikilla joku (sisä)lähetystehtävä, jolloin sitä tulisi tarjota muille kuin kristityille tästä syystä? Miksi muissa piireissä tulisi tuntea nimenomaan kristillisiä lauluja, ellei tarkoitus ole jonkin sortin markkinointi ellei peräti käännytys.
Itse kuuntelen paljon myös kristillistä musiikkia, useammastakin syystä. Maapallon laadullisesti parhaimpaan kastiin kuuluu kristilliseltä pohjalta syntynyt musiikki eli tarkoitan J.S.Bachin tuotanto koko laajuudessaan. Huikeaa tavaraa jota voisin kuunnella rajattomasti. Mutta mikään ei estä minua kuuntelemasta myöskään islampohjaista musiikkia tai buddhalaista musiikkia, joita vaikkapa radion maailman musiikin ohjelmissa silloin tällöin kuulee. Pahinta olisi kangistua ajatukseen, että vain tietynlainen musiikki on hyväksyttävää. Tietysti on hyvä tietää musiikin taustoista ja vaikka natsisaksan marssilaulutkin tyyliin Horst Wessel ovat mieleen tarttuvia niin niiden suhteen ei kannata liikaa innostua, eivätkä ne kuulu mielestäni kouluissakaan laulettaviin vaikka ajatus voisi yleissivistävänä tulla mieleen.
Tarkoitan ihan sitä, että “muissa piireissä” on tunnettu, hyvinkin kauniita vanhoja joululauluja ja muutakin upeaa musiikkia, joka on muodostunut arvokkaaksi kulttuuriperinnöksi. Tarkoitan sitä, että mitä järkeä on tulla yhtäkkiä allergiseksi kaikelle sille?
En tarkoita evankelioivaa gospel-musiikkia, vaan upeaa taidetta musiikin muodossa. Händelin Messias oratoriota, Kesäpäivä Kangasalla ja monia kansanlauluja, joissa voi olla uskonnollista sisältöä.
Kuin myös Suvivirttä. Jonka sukupolvi toisensa jälkeen on tuntenut, ja jonka osaavat kaikki. Nyt.
Kristillisyys on värittänyt monenlaista taiteellista ilmaisua Suomen(kin) historiassa. Miksi siinä ei voi nähdä sitä arvokasta taidetta, kauneutta, upeaa tunnelmaa, ilmaisua, runoutta, huikeita säveliä, niitä kylmiä väreitä mitä tulee “Oi Jouluyön” viimeisessä säkeessä kun sävel nousee crescendossa"
On uskontoaiheisia maalauksia, runoja ja vaikka mitä. Jouluevankeliumikin on upea kertomus, josta saa irti musiikillisesti, draamallisesti ja kuvataiteellisesti vaikka mitä.
En itse ainakaan ole allerginen muiden uskontojen musiikille, josta voi saada taiteellisen nautinnon, vaikkei jaakaan uskoa, jota se edustaa ja josta kertoo.
Ihmisillä on tapana muokata ja muuttaa musiikkikäsityksiäänkin. Ymmärrän hyvin allergisuuden jos itsestä tuntuu, että sanomaa yritetään jotenkin ujuttaa ihmisille uskon markkinointi taka-ajatuksena. Moni kristittykin elää rajoittuneessa musiikkiympäristössä oman maailmankuvansa vuoksi. Eikä siihenkään mielestäni ole syytä puuttua. Musiikissa kuten muussakin taiteessa täytyy olla myös mahdollisuus vaihtua. Jos yleisö ei enää lämpene jollekin niin miksi sitä pitäisi pitää yllä pelkän perinteen vuoksi. Se mikä ennen tuntui luonnolliselta saattaa jossakin vaiheessa alkaa tuntua luonnottomalta tai tuputukselta. Juuri kukaan ei varmaankaan esittäisi vakavassa hengessä tänä päivänä Mustaa Saaraa vaikka se jossakin vaiheessa oli suosittu laulu ja sen sanoma oli ymmärrettävä. Nyt se koettaisiin rasismin levittämiseksi.
Kyllä kyseinen laulu on Siionin kanteleessa edelleen. Ja kyllä sitä varmaan ihan vakavassa mielessä lauletaan. Sanoitus on uudistettu, eikä siinä mainita mustaa eikä valkoista ollenkaan. Se on ollut aikanaan neutraalia, mutta tulkittaisiin nykypäivänä helposti väärin. Etenkin kun viimeisessä säkeistössä “valkoinen” onkin yhtäkkiä kielikuva puhtaudesta, jolloin asiat ovat vaarassa sekoittua toisiinsa.