Mutta eihän se, ainakaan nykyisin länsimaissa, ole maallisen lain vastaista, että elää yhdessä pariskuntana ilman juridista avioliittoon vihkimystä.
Toinen pointti on myös vähän kyseenalainen. Tuleeko kirkon vaatia kristityltä, että hän tuolla tavalla turvaa selustansa maallisen oikeuden edessä?
@Juho Olisiko tästä jotain lähdettä?
Ajattelisin, että Suomessa (kuin myös Ruotsissa) lienee moni harras (luterilainenkin) nuoripar, joka ei halua allekirjoittaa valtiollista avioliittonäkyä. Mutta tahtovat avioliitto kirkollisesti.
Olen törmännyt sellaiseen ajatteluun yksittäisten henkilöiden kohdalla, että koetaan ongelmaksi mennä naimisiin maassa jossa on sukupuolineutraali avioliittolaki käytössä. Ymmärrän periaatteessa tällaisen omantunnon ongelman, mutta suosittelen kyllä silti myös virallisesti naimisissa olemista, ihan jo juridistenkin seikkojen takia. Yksi merkittävimpiä syitä on se, että avolesken asema on todella huono.
Suosittelu onkin eri asia kuin edellyttäminen. Lisäksi joku ehkä nimenomaan ei halua kaikkia niitä juridisia seikkoja.
Tästä tulikin mieleen jatkokysymys: miten kirkkokunnat suhtautuvat avioehtosopimuksiin?
Mutta ei kai se nyt kat.kirkonkaan kohdalla ole ehdoton vaatimus - aiemmin on jo sanottu, että poikkeuslupia voidaan myöntää.
Jos maallista avioliittoinstituutiota lähdetään joissain maissa kovasti muuttamaan voi olla, että tilannetta arvioidaan uudelleen, mutta tähän asti on kuitenkin ymmärtääkseni ollut katolisessa kirkossa lähtöoletuksena se, että pari menee myös “virallisesti” eli valtion näkövinkkelistä naimisiin. Tämä on mielestäni järkevää - virallinen avioliitto takaa sekä puolisoille että lapsille parhaan mahdollisen oikeusturvan ja osoittaa myös osaltaan puolisoiden sitoutumista uuteen elämäntilanteeseen. Avioliiton luonteeseen katsotaan yleensä kuuluvan julkisuus (joitain tosi nomadeja poikkeuksia ehkä lukuun ottamatta), jolloin se on luonnollista myös yhteiskunnan sfäärissä solmia. Mutta tosiaan poikkeustapauksia voi olla (ja tulee ehkä tulevaisuudessa lisää), ja asiasta voi aina neuvotella piispan kanssa. Kirkon linjaukset voivat tässä suhteessa myös muuttua jos ympäröivä yhteiskunnallinen tilanne muuttuu - kyseessä on perusteltu käytännön järjestely, ei pysyvä opinkohta (vähän samaan tyyliin kuin pappisselibaatti :D)
Avioehtosopimus on tietyssä mielessä todiste siitä, että hyväksytään avioeron mahdollisuus omalle kohdalle. Katolinen kirkko ei suosittele.
Toisaalta maallinen avioero on joissakin tapauksissa kirkon hyväksymä: Jos maallisen lain myöntämä avioero on ainoa mahdollisuus tiettyjen laillisten oikeuksien, lasten huollon tai perinnön turvaamiseksi, se voidaan sallia eikä sitä silloin pidetä moraalisena rikkomuksena. (KKK 2383)
Tämän perusteella pitäisi avioehdonkin olla oikeuksien turvaamiseksi sallittu, koska avioehto koskee varallisuussuhteita nimenomaan maallisen avioeron tapauksessa (samoin kuin perinnönjaossa puolison kuoltua). Avioehdosta ei kai ole kirkossa selvää Rooman kannanottoa, mutta monet suhtautuvat siihen kielteisesti ja linjaukset riippunevat hiippakunnasta.
Tarkoitatko lähdettä sille, että vaaditaan piispan lupaa? Kanonisessa laissa on tällainen pykälä:
Can. 1071 §1. Except in a case of necessity, a person is not to assist without the permission of the local ordinary at:
2/ a marriage which cannot be recognized or celebrated according to the norm of civil law;
Käsittääkseni avioehto liittyy myös kuolemaan. Jos kuvitellaan, että mieheni perisi huomattavan omaisuuden, ja kuolisi, eikä meillä ole avioehtoa, saisin tasinkona paljon omaisuutta. Tämä on ihan ok, koska meillä on vain yhteisiä lapsia, joille kaikki lopulta menee. Mutta jos minä menenkin sitten naimisiin, saisi tuleva mieheni kuollessani osan entisen mieheni suvun perinnöstä, jonka ehdottomasti haluaisin menevän lapsilleni, ja vain avioehto voi tässä mielessä suojella lasteni perintöä.
Eli minusta uusperheessä ainakin avioehto on ihan järkevä, vaikka avioeron mahdollisuutta ei ajattelisikaan.
Juuri tätälaista lähdettä. Kiitos!
Ei suosittele, mutta ero on silti aina mahdollinen. Vain pöljä ei tee avioehtoa, varsinkin silloin jos toisella on vaikkapa yritystoimintaan liittyvää omaisuutta ja yrityksen elinkelpoisuus vaarantuisi mahdollisen eron yhteydessä (esimerkiksi maatila on tällainen). Ja kuten ooperi sanoi, turvaa se omaisuutta ihan perintöihin liittyenkin.
[quote=“Nienna, post:288, topic:323, full:true”]
Mutta ei kai se nyt kat.kirkonkaan kohdalla ole ehdoton vaatimus - aiemmin on jo sanottu, että poikkeuslupia voidaan myöntää.[/quote]
Joo, mutta edellä kirjoitetusta saa sen käsityksen, että poikkeuslupa edellyttää jotain erityistä poikkeuksellista syytä. Normaalitilanteessa siviilivihkiminen kuitenkin vaadittaisiin. Minua kiinnostaa lähinnä tämä normaalitilanne.
[quote=“Nienna, post:288, topic:323, full:true”]
… tähän asti on kuitenkin ymmärtääkseni ollut katolisessa kirkossa lähtöoletuksena se, että pari menee myös “virallisesti” eli valtion näkövinkkelistä naimisiin. Tämä on mielestäni järkevää - virallinen avioliitto takaa sekä puolisoille että lapsille parhaan mahdollisen oikeusturvan ja osoittaa myös osaltaan puolisoiden sitoutumista uuteen elämäntilanteeseen.[/quote]
Tuosta voi kyllä olla monenlaisia mielipiteitä, että takaako maallinen avioliitto parhaan oikeusturvan kaikille osapuolille. Joissakin tapauksissa joidenkin mielestä kyllä, joissakin tapauksissa joidenkin mielestä ei. Eli mikään yleispätevä totuus tuo ei ole.
Tuota sitoutumisjuttua edelleen ihmettelen, että kirkossa solmittu sakramentaalinen avioliitto ei riitä sitoutumisen osoitukseksi.
Avioliiton julkiseksi tekemiseen voisi olla muitakin keinoja.
[quote=“Max, post:289, topic:323, full:true”]
Avioehtosopimus on tietyssä mielessä todiste siitä, että hyväksytään avioeron mahdollisuus omalle kohdalle. [/quote]
Minun mielestäni asian voi nähdä toisinkin. Lainsäädännössä maalliseen juridiseen avioliittoon liittyy tietynlaisia omaisuutta koskevia säädöksiä. Jotkut naimisiinmenijät voivat aivan hyvin olla sitä mieltä, että nämä säädökset eivät ole kristillisen uskon vaatimia eivätkä heidän mielestään tarpeellisia tai oikeudenmukaisia ainakaan heidän tapauksessaan. Koska nuo säädökset ovat suurelta osin tahdonvaltaisia, niiden soveltamisesta itseensä voidaan luopua avioehtosopimuksella. Itse asiassa tuolla Maxin esittämällä logiikalla maallisen juridisen avioliiton solmimisen ilman avioehtoa voisi nähdä todisteeksi siitä, että hyväksytään avioeron mahdollisuus omalla kohdalle, koska maalliseen avioliittoon (ilman avioehtosopimusta) kuuluu juurikin näitä omaisuutta koskevia säädöksiä avioeron tapauksessa.
Kumpaa tässä nyt pitäisi uskoa?
Jos tuo olisi yleinen totuus, niin eikö maalliseen avioliittoon liittyvissä säädöksissä ole jotain pahasti pielessä? Tahdonvaltaiset säädökset ovat ikään kuin oletusarvoja, jotka lainsäätäjä on muotoillut siltä varalta, että erikseen ei mitään sovita. Jos nämä oletusarvot ovat niin huonoja, että kaikkien aina kannattaa erikseen sopia jotain muuta, niin eikö olisi parempi muuttaa noita oletusarvoja? 
Kaikissa maissa puolisolla ei ole avio-oikeutta toisen omaisuuteen, ja rintaperillisen voi tehdä testamentilla perinnöttömäksi. Minusta Suomessa kannattaa tehdä avioehto, jos toinen puoliso on varakkaampi kuin toinen ja köyhemmällä puolisolla on lapsia edellisestä avioliitosta. Avioehto sulkee pois avio-oikeuden ja sitä kautta toisen puolison lapsen perintöoikeuden äiti- tai isäpuolensa omaisuuteen. Testamentilla voi toki sen jälkeen määrätä puolisolle elinikäisen hallintaoikeuden.
Olen kuullut, että avioehto on yleisesti käytetty todiste avioliiton mitättömyyden tutkinnassa. Yksinään se tuskin riittää todistamaan implisiittisestä eroaikeesta, mutta lisätodisteiden kanssa tukee vahvasti sitä käsitystä. Valitettavasti en muista enää kovin tarkasti oman avioliittoni esteiden tulkintaa Puolassa reilut 11 vuotta sitten mutta hämärästi muistelen, että siinäkin saattoi olla avioehtoa koskeva kysymys.
Tuo on kyllä melko pöhkö käsitys juurikin siksi, että avioehdolla säädellään myös toisen aviopuolison kuoleman jälkeen tapahtuvia asioita. Se ei siis ole sitä, että “jos me erotaan niin jaetaan omaisuus näin”. Ainakaan lähtökohtaisesti.
Suomessa korkein oikeus on muuten hyväksynyt avioehdon, jossa avio-oikeus riippuu siitä, miten avioliitto päättyy: ennakkotapauksessa avio-oikeus oli avioliiton päättyessä kuolemaan mutta ei avioerotilanteessa.
Avio-oikeus on kuolintapauksessa edullinen perintöverotuksen kannalta. Jos ei ole avio-oikeutta, varakkaamman koko perintö tulee kerralla yhdeltä perittävältä. Jos on avio-oikeus, omaisuuden voi periä kahdessa erässä, mikä vähentää perintöveroa.
Jos jossakin maassa juridiikan tekninen puoli menisi toisin päin kuin nykyisin Suomessa, eli että maallinen avioliitto ei oletusarvoisesti sisältäisi säädöksiä omaisuuden jakamisesta avioerotilanteessa mutta tällaisesta voitaisiin erikseen sopia avioehtosopimuksella, mutta siis substanssin kannalta tilanne olisi kuitenkin täysin sama kuin nykyisin Suomessa, niin minkäköhän kannan katolinen kirkko silloin ottaisi avioehtosopimuksiin? Olisiko avioehtosopimus, jolla siis huolehdittaisiin omaisuuden jakamisesta avioeron tapauksessa, silloinkin katolisen kirkon näkökulmasta osatodiste eroaikeista, vaikka se siis substanssin puolesta olisi sama tilanne kuin se, että nykyisin ei tee avioehtosopimusta? Vai onko juridisten seikkojen tosiasiallinen sisältö sittenkin ratkaiseva katoliselle kirkolle, niin että tuossa teknisesti päinvastaisessa juridisessa asetelmassa katolinen kirkko katsoisi osatodisteeksi eroaikeista sen, että ei tee avioehtosopimusta?
Toisin sanottuna, onko room.kat. kirkolle tärkeää se, että omaisuus jaetaan avioeron tapauksessa, vai se, että minkäänlaista teknistä avioehtosopimuksen solmimissuoritusta ei tehdä, olipa lakien ja sopimusten sisältö mikä tahansa?