Tämä on kyllä olennainen huomio, sillä osa luterilaisten ja vanhojen kirkkojen välisestä loputtomasta väännöstä ja väärinymmärryksestä johtuu siitä että luterilaiset kokevat että puhuttaessa pyhittymisestä ja jumalallistumisesta puhutaan siitä mitä tapahtuu kasteessa tai siis heidän termistöllään mitä tapahtuu kun ihminen uskoo. Tämä johtuu luultavasti siitä että kun Lutherin aikalaiset katolilaiset puhuvat lopullisesta syntien anteeksiannosta, he puhuvat siitä että ihminen on kasteen aloittamassa jumalallistumisprosessissa tervehtynyt kokonaan synnin vaikutuksista ja kerrannaisvaikutuksista. Tämä taas liittyy olennaisesti siihen mitä Mika Bergman puhuu nominalismin vaikutuksista luterilaisessa käsitemaailmassa, sillä vanhojen kirkkojen opetuksessa syntien anteeksiantaminen ei ole koskaan ulkokohtainen julistus tai vakaumus siitä että näin on, vaan todellinen ja konkreettinen prosessi jossa näin aivan kouriintuntuvasti tapahtuu, ei ainostaan ajatustason anteeksianto, vaan myös sen todelliset seuraukset ja vaikutukset.
Vanhat kirkot erottavat nämä kaksi asiaa. Ensin on se mikä on Kristuksessa toteutetun Jumalan pelastussuunnitelman kautta koko luomakunnalle tarjolla, sen aktualisoiminen että perisynti ei vallitse, kasteen puhdistuminen. Se ei ole vanhurskautumista siinä merkityksessä kuin luterilaiset opettavat, vaan perisynnin vallitsevuuden kumoutumista kristityssä. Sen on Kristuksen sovitustyö lahjaksi antanut kaikille jotka sen tahtovat hyväksyä totuudeksi elämässään.
Sen jälkeen alkaa varsinainen vanhurskautuminen, pyhittyminen tai toisilla sanoilla; jumalallistuminen. Jos nyt muistetaan mitä kardinaali Cajetanus kirjoittaa raportissaan Lutherin erheellisestä opetuksesta, Cajetanus kirjoittaa vanhurskautumisesta katolisessa merkityksessä, kun hän kirjoittaa että kun rakkaus on lopulta kokonaan ihmisessä hän saa kaikki synnit anteeksi, eli tässä yhteydessä hän ei puhu kasteen Kristuksen kautta ihan ilmaiseksi ihmiselle, ilman omaa työtä lankeavasta armosta, vaan pyhittymisestä johon liittyy olennaisesti ihmisen ja Jumalan yhä tiiviimmäksi käyvä yhtymys ja synergia.
Cajetanus kirjoittaa raamatullisella varmuudella, että synnit ovat lopulta anteeksiannetut kun rakkaus täyttää ihmisen.
“Sillä niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.”
Se, joka uskoo ja kastetaan aloittaa vanhurskautumisen, ja uskossa on jo se todellisuus mitä toivotaan, eli siirrytään pyhittymisen tielle toivossa joka täyttyy rakkaudessa.
Uskossa, joka on jumalallinen hyve, jonka alkuperä on Jumalassa ei ihmisen vakuuttuneisuudessa, ihmisen intellekti overraidautuu, ja uudelleen koodautuu näkemään Jumalan todellisuutta, perisynnistä vapaata todellisuutta. Sitä kutsutaan uudesti syntymiseksi, ei niin että ihminen itse ruumiineen sieluineen jo olisi kokonaan pyhittynyt vaan että hän alkaa uskon vaikutuksessa näkemään että maailmassa on toivoa ja rakkautta. Toivossa ihminen jaksaa vanhurskautumisen/pyhittymisen/jumalallistumisen tiellä eteenpäin vaikka huomaakin olemuksensa edelleen olevan synnin kerrannaisvaikutusten piirissä, toivo vaikuttaa pikkuhiljaa ja vääjäämättä ihmisen muistiin (tämä on hieman eri termi kuin psykologian muisti). Lopulta rakkaus muodostuu suurimmaksi, ja koko ihmisen tahto on pyhittynyt ja jumalallistunut, jolloin syntien anteeksianto realisoituu ja aktualisoituu.
Nämä ovat kristillisen opetuksen peruspilareita joita kristillinen länsi kutsuu mystiikan teologiaksi, mutta uskon että tämä on täysin yhtenevää opetuksen jumalallistumisesta kanssa.
Jos haluaa tutustua läntiseen askeesin ja mystiikan teologiaan tiivistetyssä muodossa, voi vaikka aloittaa Adolphe Tanquereyn kirjasta Précis de théologie ascétique et mystique.