Ei vaan Raamatulla sillä Tunnustuskirjat ovat Raamatun opin oikea esitys. Jälkimmäinen kappaleesi taas edustaa sellaista sinulle leimallista panettelua, etten näe sitä vastaamisen arvoiseksi.
Kun asiassa on kyse vähän samasta, että mikä ero on kartalla ja maastolla. Tai purkin etiketillä ja sisällöllä. Koko ruumiilla ja luurangolla. Asialla ja sen varjolla. Se ilmenee niin, että kun luterilaiselta kysyy sisältöä, niin hän puhuu etiketistä. Tai kysyy lihoista, niin hän puhuu luurangosta.
Ei kukaan ole puhunut siitä, mitä yksi satunnainen luterilainen on oppinut tai ei ole oppinut uskomaan. Olen sanonut jo, että ongelma ei ole siinä. Olen selittänyt myös sen, useamman kerran, viimeksi edellisessä viestissäni, että miksi ja miten näin on.
Ei ongelma ole siinä, että on positiivinen tai negatiivinen. Ei kukaan ole kiistänyt sitä, että luterilaisuuteen kuuluu monissa käytännön tilanteissa optimismi tai hauskanpito. Eikä oikeastaan kukaan ole edes niiden perään kysellyt. Ongelma on siinä, että nuo eivät ole perustellusti osa samaa kokonaisuutta.
Luterilainen on siinä samassa kuin ateisti: Hän voi olla mitä vain. Mutta kysymys on siitä, että mitä hän voi olla perustellusti ja omista lähtökohdistaan.
Mikä luterilaisuus?
Jos haluat osallistua keskusteluun, niin sinun pitäisi yrittää päästä selville siitä, että mitä vastapuoli on sanonut, miksi on sanonut, ja mitä sillä tarkoittanut. Nyt et onnistunut missään näistä.
Täällä on ihan selkeästi kerrottu, että mikä asia vastaa Bergmanin kuvausta.
Tämä on vähän kuin puhuisi helluntailaisten ja karismaatikkojen kanssa. Ei kukaan saa heitä koskaan kiinni mistään, koska kriitikko puhuu aina jostain ylilyönneistä, jotka kaikki tietenkin tunnustavat sellaisiksi, eikä kukaan niitä allekirjoita eikä edusta. Eli helluntailaisuus ja uuskarismaattiset irralliset seurakunnat ovat siten aivan täydellisen ihmeellisiä ja kokonaan oikeassa.
Muistatko kertaakaan, että olisit käynyt kahteen suuntaan tapahtuvaa keskustelua tästä aiheesta?
Tapa, jolla Luther sen esittää ja luterilaiset uskovat, on Lutherin keksintö.
Ovatko STLK ja LHPK näitä ratsastajia? Keitä sitten ovat ne tosi luterilaiset?
Ootko huomannut, että kukaan olisi vastannut sinulle tähän ajatukseen tai väitteeseen mitään? Minä nimittäin veikkaan, että sillä tavalla on tapahtunut jo kymmeniä kertoja.
Olen liian vanha kahlaamaan retorisessa täytemateriaalissa. Voitko tiivistää ajatuksesi sillä tavalla, että sen jälkeen voit kuunnella, kun vastapuoli esittää ajatuksensa, ja sitten kommentoida sitä esitettyä ajatusta?
Vaikutat vähän kuin teologiselle taistelukentälle eksyneeltä velholta, joka heittää nenänsä eteen hirmuisen määrän savupommeja ja ajattelee, että on turvassa, kun sinne savun sekaan ei kukaan jaksa hyökätä.
Ei kun se oli kysymys koskien sinulle leimallista panettelua. Minäkään en ole vielä päässyt perille, että kuka sinun mielestäsi yrittää pelastaa itseään Mooseksen lakia täyttämällä.
Kerropa ne asiat, mitä pidät vastaamisen arvoisina. Aloita yhdestä.
2 tykkäystä
Nyt vähän retorinen mopo keulii liikaa. Ei henkilöön kohdistuvia juttuja.
2 tykkäystä
Kts. ketjun otsikko.
Tässä on aiheena erään satunnaisen luterilaisen kirkkokunnanjohtajan uskonkriisi. Hän ottaa esille hyvinkin osuvia esimerkkejä omasta kokemuksestaan, pappina ja ihmisenä.
Jos kyse olisi hänestä satunnaisena luterilaisena, niin silloin ei olisi tapahtunut kirkkokunnan vaihtamista. Silloin olisi tapahtunut joko oman asenteen korjaamista tai jonkinlainen liike luterilaisuuden sisällä. Mutta jos on näyttänyt siltä, että ongelma on luterilaisuudessa, niin silloin käy niin kuin on käynyt.
Aina, kun jotain asiaa tai ilmiötä pohdiskellaan, niin kannattaa kysyä, että mistä tämä kertoo tai mikä on tämän asiayhteys tai mistä tämä on esimerkki. Henkilökohtaiset kokemukset ovat aineistoa, joka on tarkoitus selittää jollain tavalla. Ne eivät ole sinänsä todiste.
Joko @Miknius on erehtynyt jollain tavalla, mitä kukaan ei osaa täällä hänelle kertoa. Sen sijaan tulee tulvimalla julistusta, miten luterilaisuus on ihanaa ja maailman paras asia, ja että Luther ei ollut isänsä hakkaama satunnainen poliittinen kapinallinen, vaan kaikkien aikojen suurin teologinen ninja. Tai toteamuksia, että muilla on eri kokemuksia. Johon taas on vastattu jo, että jos luterilaisuuden kokee puhtaasti teologisena rakennelmana, niin siitä tulee ehtaa kärsimystä. Mutta jos siihen sekoittaa sekularismia, niin siitä tulee erinomaisen hieno keskiluokkainen tai työväenluokkainen elämäntapa.
Tai sitten Miknius on elänyt luterilaisuuden sen puhtaassa muodossa ja todennut, että kyetäkseen olemaan onnellinen pitää luterilaisen matkustaa metafyysisesti ajatellen kaksilla rattailla. Ihminen voi olla luterilainen niin kauan kuin hän ei loppuun asti ymmärrä tätä kaksien rattaiden tarvetta. Tai pitää sitä jotenkin normaalina. Tai perusteltuna. Tai ainoana vaihtoehtona. Tietenkin on olemassa erikseen kaksi regimenttiä ja tietenkin laki ja armo, usko ja rakkaus, usko ja teot, abstrakti ihminen ja konkreettinen ihminen, pelastus ja pyhitys pitää absoluuttisesti erottaa toisistaan.
Minulle ainakin on kaikki koko ajan viitannut siihen, että luterilaisena pysymisessä on kyse tietyn ymmärryksen puuttumisesta. Ja että tämä sama pätee aivan yhtälailla kaikkien mahdollisten evankelisten ja tunnustuksellisten järjestöjen tähtiopettajiin.
Lukion psykologiassa kerrottiin joskus neglect-oireyhtymästä. Sitä sairastava henkilö elää niin kuin toisaalta hänen ruumiistaan puuttuisi toinen puolikas. Mutta toisaalta myös niin kuin aterioidessa hänen lautasensa olisi vain puoliksi olemassa. Joten kun hän on syönyt sen puolikkaan annoksesta, joka hänelle on olemassa, täytyy avustajan kääntää lautasta puoli kierrosta, jotta hän voi syödä annoksensa jälkimmäisen puolikkaan.
Kun olen seurannut tästä tapauksesta nousseita keskusteluita muualla, niin minulle on tullut täysin tuollainen vaikutelma. Ja vastaukset ovat tyyliä että tietenkin lautasen kumpikin puolikas on olemassa, mutta on äärimmäisen tärkeää ja yksi uskon suuria aarteita, että puolikkaat eivät sekoitu. Ja minä olen vain kuin että eikö sitä koko lautasta voisi nähdä samalla kerralla? Ja vastaus on, että ehdottomasti on uskon luovuttamattomassa keskiössä, että niitä ei saa yhdistää, sillä lautasella tulee aina ja ikuisesti olla erottamaton vasen ja oikea puoli.
Siinä on kyse siitä, että ei osaa kuvitella yhtenäistä todellisuutta. Tai havaita sitä tapaa, jolla todellisuuden halkominen tapahtuu keinotekoisesti. Jos ihminen kuvittelee todellisuuden olevan yhtenäinen, hän joutuu kuvittelemaan itsensä sen osaksi. Ilman minkäänlaista riippumatonta tai etuoikeutettua asemaa, josta käsin tehdä laiskoja hypoteeseja ja heitellä paradokseja. Jos taas ihminen kuvittelee, että hän voi olla todellisuuden riippumaton tarkastelija, niin silloin luterilainen teologia ja joku pedagoginen optimismi voivat olla vähän kuin kaksi eri esinettä vierekkäin. Siitä nousee vain uusi kysymys, että mikä on kummankaan suhde siihen todellisuuteen, jossa niillä olisi tekemistä keskenään.
Ei minun tarvitse selittää, että miten luterilainen käytäntö voi sisältää irrallisia ja toisiinsa liittymättömiä asioita näennäisesti sulassa sovussa. Luterilaisen se kuuluu selittää. Tai joku voi aivan turvallisesti ajatella, että kaikki ne asiat ovat pelkkää puhetta, vailla mitään kosketuspintaa todellisuuteen. Joka siis on ollut minun teoriani tästä kaikesta kaiken aikaa.
4 tykkäystä
Tämä on kyllä olennainen huomio, sillä osa luterilaisten ja vanhojen kirkkojen välisestä loputtomasta väännöstä ja väärinymmärryksestä johtuu siitä että luterilaiset kokevat että puhuttaessa pyhittymisestä ja jumalallistumisesta puhutaan siitä mitä tapahtuu kasteessa tai siis heidän termistöllään mitä tapahtuu kun ihminen uskoo. Tämä johtuu luultavasti siitä että kun Lutherin aikalaiset katolilaiset puhuvat lopullisesta syntien anteeksiannosta, he puhuvat siitä että ihminen on kasteen aloittamassa jumalallistumisprosessissa tervehtynyt kokonaan synnin vaikutuksista ja kerrannaisvaikutuksista. Tämä taas liittyy olennaisesti siihen mitä Mika Bergman puhuu nominalismin vaikutuksista luterilaisessa käsitemaailmassa, sillä vanhojen kirkkojen opetuksessa syntien anteeksiantaminen ei ole koskaan ulkokohtainen julistus tai vakaumus siitä että näin on, vaan todellinen ja konkreettinen prosessi jossa näin aivan kouriintuntuvasti tapahtuu, ei ainostaan ajatustason anteeksianto, vaan myös sen todelliset seuraukset ja vaikutukset.
Vanhat kirkot erottavat nämä kaksi asiaa. Ensin on se mikä on Kristuksessa toteutetun Jumalan pelastussuunnitelman kautta koko luomakunnalle tarjolla, sen aktualisoiminen että perisynti ei vallitse, kasteen puhdistuminen. Se ei ole vanhurskautumista siinä merkityksessä kuin luterilaiset opettavat, vaan perisynnin vallitsevuuden kumoutumista kristityssä. Sen on Kristuksen sovitustyö lahjaksi antanut kaikille jotka sen tahtovat hyväksyä totuudeksi elämässään.
Sen jälkeen alkaa varsinainen vanhurskautuminen, pyhittyminen tai toisilla sanoilla; jumalallistuminen. Jos nyt muistetaan mitä kardinaali Cajetanus kirjoittaa raportissaan Lutherin erheellisestä opetuksesta, Cajetanus kirjoittaa vanhurskautumisesta katolisessa merkityksessä, kun hän kirjoittaa että kun rakkaus on lopulta kokonaan ihmisessä hän saa kaikki synnit anteeksi, eli tässä yhteydessä hän ei puhu kasteen Kristuksen kautta ihan ilmaiseksi ihmiselle, ilman omaa työtä lankeavasta armosta, vaan pyhittymisestä johon liittyy olennaisesti ihmisen ja Jumalan yhä tiiviimmäksi käyvä yhtymys ja synergia.
Cajetanus kirjoittaa raamatullisella varmuudella, että synnit ovat lopulta anteeksiannetut kun rakkaus täyttää ihmisen.
“Sillä niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.”
Se, joka uskoo ja kastetaan aloittaa vanhurskautumisen, ja uskossa on jo se todellisuus mitä toivotaan, eli siirrytään pyhittymisen tielle toivossa joka täyttyy rakkaudessa.
Uskossa, joka on jumalallinen hyve, jonka alkuperä on Jumalassa ei ihmisen vakuuttuneisuudessa, ihmisen intellekti overraidautuu, ja uudelleen koodautuu näkemään Jumalan todellisuutta, perisynnistä vapaata todellisuutta. Sitä kutsutaan uudesti syntymiseksi, ei niin että ihminen itse ruumiineen sieluineen jo olisi kokonaan pyhittynyt vaan että hän alkaa uskon vaikutuksessa näkemään että maailmassa on toivoa ja rakkautta. Toivossa ihminen jaksaa vanhurskautumisen/pyhittymisen/jumalallistumisen tiellä eteenpäin vaikka huomaakin olemuksensa edelleen olevan synnin kerrannaisvaikutusten piirissä, toivo vaikuttaa pikkuhiljaa ja vääjäämättä ihmisen muistiin (tämä on hieman eri termi kuin psykologian muisti). Lopulta rakkaus muodostuu suurimmaksi, ja koko ihmisen tahto on pyhittynyt ja jumalallistunut, jolloin syntien anteeksianto realisoituu ja aktualisoituu.
Nämä ovat kristillisen opetuksen peruspilareita joita kristillinen länsi kutsuu mystiikan teologiaksi, mutta uskon että tämä on täysin yhtenevää opetuksen jumalallistumisesta kanssa.
Jos haluaa tutustua läntiseen askeesin ja mystiikan teologiaan tiivistetyssä muodossa, voi vaikka aloittaa Adolphe Tanquereyn kirjasta Précis de théologie ascétique et mystique.
2 tykkäystä
Missähän se tulva on? Nyt erehdyt joko liioittelemaan tai sekoitat foorumin johonkin toiseen.
Tämän virkistävän kommentin toukokuulta haluaisin nostaa tähän.
Olen osittain samaa mieltä, mutta koen kuitenkin että liian vähän on vieläkin tietoa niistä muista vaihtoehdoista. Haluaisin oppia uutta ja nähdä oman kasvuympäristön virheet mutta myös hyvät puolet eri perspektiiveistä.
Ajattelen, että vaikka syvät teologiset pohjavirrat vaikuttavatkin kirkkokunnissa, niiden jäsenten erilaisuus ja uskonkokemusten kirjavuus on hyvin ymmärrettävä ilmiö. Emme elä nimittäin missään umpioissa, vaan useimmat kristityt lukevat, näkevät ja kuulevat toisenlaisiakin uskon ilmauksia kuin mitä oppivat kotonaan tai kuulevat omalta papiltaan.
Sitäpaitsi saarnat ja käytännöt ovat myös muutostilassa, olleet jo pitkään. Mitä on tämän päivän luterilaisuus, evankelisuus, viidesläisyys, körttiläisyys - tai peruspaikallisseurakunta? Olen elänyt niin kauan (luultavasti muuten aika paljon kauemmin kuin Thinkcat?) että olen kokenut muutoksia omassa ympäristössä.
Esimerkkinä jumalanpalvelusuudistus, raamatunkäännösuudistus… no, naispappeuskin…
Mutta vaikka kirkkoamme moititaan, ja usein syystä, liberaaliksi, on myös muita virtauksia samaan aikaan. Kirkkomme on esim. alkanut arvostaa lapsuuteeni verrattuna paljon enemmän messua, ehtoollisen säännöllistä viettoa. Kirkossamme on myös hiljaisuuden viljelyä - se oli tuntematonta silloin joskus! Ekumeeninen lähestymistapa on myös paljon luontevampaa nyt kuin ennen.
Me emme siis käsittääkseni - ehkä noista tunnustuksellisista vapaista luterilaisista poiketen - ole niin suljetussa opillisessa tilassa kuin ennen. On enemmän suopeutta mm. ajatukselle että liturgia on valtava asia, eikä kaikki kiteydy saarnaan eikä opin selittämiseen.
No, tämä meni vähän sivuun nyt.
Olisi kivaa keskustella tässä ketjussa jos @Miknius kertoisi jotain omia kokemuksia. Myös Raamatun tiettyjen painotusten erot kiinnostavat edelleen. Siinä ne isoimmat kipukohdat varmaan ovat, että miten ymmärretään paavalilainen evankeliumi…
Willeh taisi edellisellä foorumilla väittää muutaman kerran, että ortodoksisuus, jota hän symppasi, ei sittenkään ole niin kaukana luterilaisista kuin luullaan. Osittain kysymys on aina samojen käsitteiden erilaisesta käytöstä.
3 tykkäystä
Jos luet vähän Waltherin viestejä, niin tiedät, mitä tarkoitan. Jos taas hänen viestinsä voi tai pitää hyppiä yli, niin sitten minun on vaikeampi valittaa. Toisaalla, kun tästä samasta tapahtumasta oli keskustelu, siellä joku ellei parikin henkilöä selitti ihan yksipuolisesti jotain että “minä Luther vedän poikki ja pinoon kaikki, pelästytän demoneille löysät pöksyihin ja irvistän perään niin, että muuttuvat kauhusta harmaiksi”. Ja siinä muutama oli sitten että “hei, hei, hei, tarkoitus olisi puhua luterilaisen ja katolisen ajattelun eroista”. Ja vastaus oli aina jotain, että “minä Luther kuristan heidät kravatteihinsa ja heitän ikkunasta ulos” tai “sata grammaa jauhoja ja puoli desiä sokeria, se on uskon varma perusta, yhtään en tingi ja kaikkien tulisi pitää siitä kiinni, halleluja aamen!”
Sen jälkeen ollaan vain siinä, että on tämä suuri metafyysinen ero. Mutta olen sen niin monta kertaa jo kuvaillut, että alan kallistua sille kannalle, ettei siitä ole mitään hyötyä. Mutta kun keksin uusia tapoja, niin ainakin kokeilen.
Platonistinen lähestymistapa ei ole vain sitä, että annetaan jotain kirjaimellista tai loogista tietoa tai selkeitä väitelauseita, jotka sitten sijoittuvat tai asettuvat toisten, loogisten väitelauseiden rinnalle. Vaan se on sitä, että aletaan miettiä koko tiedon olemusta uusiksi. Samalla muuttuu käsitys siitä, mikä ihminen itse on tiedon kokijana ja prosessoijana.
Istuin vähän aikaa sitten hetken autossa ja kuuntelin jotain yleisökonsertin soundcheckiä siinä samalla. Totesin, että siinä on 1) aivan hienon kuuloisia synteettisiä ja akustisia soittimia, 2) taitavia soittajia ja 3) ihan mielenkiintoisia melodioita. Mutta kun sitä ennen oli ollut laulajan vuoro, niin sanoitukset olivat olevinaan jostain vakavista teemoista, mutta muuten täysin skitsofreenisia.
“Kuolema tulee, se valuu seinää pitkin alas, oven pielestä pyyhkäisen ja se hännällään vilkuttaa mulle moi, tällaista tää elämä on, sulla ja mulla, tossut jalassa me vaan tallaillaan ja tomua on kadulla.” Jotain tuon tapaista. Eli paljon aistimuksia, joista jotkut ihan kivoja, millä ei ole silti mitään tekemistä minkään varsinaisen kokonaisuuden tai kantavan ajatuksen kanssa. Nokkelia käänteitä sanailuissa, jotka kuitenkin ovat vain sekunnin murto-osan kokoisia merkityksen fragmentteja. Joiden diggaaminen ja ymmärtäminen on sen fiilistelyä, että niistä ei tosiaan saa koottua mitään.
Kaikki abortit, eutanasiat, seksuaalinen kaaos, avioerot, valtavat huumekuolemien aallot USA:n ylilentoalueilla ja muutkin “ajan oireet” ovat seurausta eräänlaisesta inkoherenssista. Ei siitä, että on olemassa selkeä ja tarkkaan määritelty mielipide, että abortoikaa, eutanasioikaa, tehkää parinvaihtoa ja kolmen kimppoja, jota vastassa on sitten selkeä ja tarkkaan määritelty Jumalan käsky, että älkää missään tapauksessa! Tämä on se, miksi minulle joskus kaiken maailman tasavaltalaisista ja klassisesti liberaaleista konservatiiveista, tyyliin Juha Ahvio, tulee sellainen fiilis, että hei menkää kotiinne tai olkaa edes hiljaa, että he pitävät hyvää ja pahaa tai valoa ja pimeyttä jonain tasaväkisinä ja yhtä artikulatiivisina systeemeinä tai positioina.
Dostojevski taisi sanoa, Ivan Karamazovin äänellä, että jos Jumalaa ei ole, niin kaikki on sallittua. Jossain oli jonkin (katolisen) papin haastattelu, jossa tuo toteamus esitettiin muodossa, että jos Jumalaa ei ole, niin kaikki on pakko tehdä. Miten niin? Siten, että kun Jumala poistetaan kuviosta, asioiden merkitys katoaa. Tämä tarkoittaa, että ihmiskunta lähtee etsimään merkitystä. Mutta koska ei etsi sitä koskaan oikeasta paikasta, niin sitä ei tietenkään löydy. Joten sen etsimistä on jatkettava sillä tavalla, että rikotaan aina vain uusia rajoja. Eli Jumalan ollessa olemassa kaikki on sallittua, mutta kaikki ei ole hyväksi. Ja Jumalan kadotessa kaikesta tulee pakollista. On pakko tehdä abortti, eutanasia, kolmen kimppa ja avioero, koska siellä, terveyden ja sairauden, elämän ja kuoleman, oikean ja väärän, mielen ja mielettömyyden rajan toisella puolella saattaa olla se merkitys.
Miksi tämä on ongelma protestanteille, kalvinisteille, luterilaisille ja muille tradition vastustajille, joiden mielestä uskon voi aloittaa nollasta ja polkaista pystyyn pelkän Raamatun pohjalta? Siksi, koska kiellot sinänsä eivät ole millään tavalla ymmärrettäviä tai tehokkaita. Jotta ihminen ymmärtäisi, että mitä niillä suojellaan, mitä niillä edistetään ja minkä niiden rikkominen vaarantaa, tarvitaan paljon muuta kuin pelkkä kielto. Jotta ihminen edes ymmärtäisi sen, mitä hän on menettänyt kieltoa rikottuaan tai arvokkaan asian tuhottuaan, tarvitaan paljon muuta kuin pelkkä kielto. Jotta ihminen ymmärtäisi, mitkä asiat ovat arvokkaita, miksi ne ovat arvokkaita ja millä tavalla ne ovat arvokkaita, tarvitaan paljon muutakin kuin pelkkä väite tai määräys siitä, minkälaisia niiden pitäisi olla.
Jotta kieltoa olisi edes mahdollista noudattaa, niin se on huomattavasti helpompaa jos käsittää sen asiakokonaisuuden, jota kielto koskee. Sen sijaan, että ainoastaan toimisi miten tahansa, paitsi että välttäisi jonkin tarkalleen määritellyn tilanteen tai tapahtuman.
Kaksi saarnaa vielä
Platonin ajattelussa esiintyy sellainen dualismi, että materiaalinen kaikkeus on kaaos, johon ulkoa päin kohdistetaan järjestystä. Kun taas kaiken maailman ahvioilta tuntuu puuttuvan ymmärrys kaaoksesta. Sen tilalla on ajatus tasaväkisesti kilpailevista järjestyksistä. Yllättäen myös luterilaisuuden ajatus on tämä sama, että on maallinen järjestys ja taivaallinen järjestys. Näistä ensimmäinen on itsessään fiktio. Käytännössä ja historiallisesti maallinen järjestys on lainattu taivaallisesta. Mutta jos kuvitellaan, että on olemassa itsenäinen maallinen järjestyksen lähde, niin sen varaan voidaan sekä teologiassa, päättelyssä että käytännössä lastata kaikenlaista. Minun on niin pohjattoman vaikea käsittää, että miksi innokkaat evankeliset eivät saa itseään kiinni tästä.
Lähihistorian diktatuurit ja totalitarismit eivät ole esimerkkejä mistään itsenäisestä järjestyksestä. Ne ovat esimerkki siitä, mitä käy, kun ollaan viimeisellä rannalla ennen kaaokseen suistumista. Kun kaikki elämän ja yhteiskunnan todelliset, ihmisten ja paikallisten yhteisöjen kokoiset rytmit ja rakenteet katoavat, jää jäljelle ainoastaan kovin ja alkeellisin mahdollinen järjestys.
Jätän sanomatta sen, millä tavalla vanha kristinusko ja Platonin ajattelu eroavat toisistaan, jotta ei tarvitse kerrata koko esteettistä teologiaa tähän.
Viimeinen saarna
Tässä saarnassa eksorkisti, isä Chad Ripperger puhuu synnistä ja sen vaikutuksista. Sitaatti saarnan keskeltä sanoo, että käytännössä synti tekee ihmisen tyhmäksi. Siis mitä enemmän teet syntiä, sen tyhmemmäksi tulet. Saarna perustelee tämän erinomaisesti. Käytännössä ihmisen äly ei ole neutraali tiedon prosessoija, joka ymmärtäisi ohjeita ja sääntöjä sellaisenaan. Vaan äly on sidoksissa tahtoon. Jota taas ohjaa mielikuvitus.
Voidakseen haluta hyviä ja oikeita asioita täytyy ihmisen ensin kyetä käsittämään ne asiat hyviksi ja oikeiksi. Tämä tapahtuu niin, että mielikuvitusta ruokitaan tavalla, joka tekee sen tutuksi hyvien ja oikeiden asioiden kanssa. Tästä syntyy halu. Vasta halun kanssa kamppailemalla, sen toteutumiseen pyrkimällä, siitä kokemusta saamalla ja sen tuloksista oppimalla syntyy oikeaa, kokemuspohjaista ymmärrystä ja tietoa. Mutta vain jos se sitä ennen on lähtenyt tavoittelemaan jotain hyvää asiaa. Jos se tavoittelee kaoottista tai vääristynyttä asiaa, koska sitä ohjaa vääristyneillä asioilla ruokittu mielikuvitus, niin se tuottaa myös vääristynyttä kokemustietoa.
Viisastumista ei tapahdu jos ihmisen älyä ja tahtoa pidetään neutraalina tarkkailijana. Minusta on hieman ironista, että katolilaiset sanovat ihmisellä olevan vapaan tahdon, mutta tarkoittavat sillä ihmisen vastuuta varsin rajallisen tahtonsa suuntaamisesta. Kun taas luterilaisen teologian mielestä ihmisen ratkaisuvalta on sidottu pelastuksen kysymyksessä, mutta kaikessa muussa ihminen on jonkinlainen riippumaton tiedon prosessoija, täysin kykenevä ohjaamaan itseään mihin vain. Tähän liittyy se, että modernin ihmisen ajattelussa mielikuvitus on olemassa pelkkää fiktiivistä ajanvietettä varten, ihannetapauksessa täysin erillään tosiasioista.
Ryttylässä on järjestetty ainakin tapahtuma, ja pidetty useampi kanava, joiden teemana ovat olleet kertomukset ja niiden käyttö evankeliumin viemisessä. Ongelma on juuri siinä, että ei missään muussa. Eli sielläkin nojaudutaan sekulaariin fiktiivisenä järjestyksen lähteenä. Jos ihmiset ymmärtäisivät, mikä vaikka ystävyydessä, parisuhteissa, työssä ja harrastuksessa on kaunista, hyvää ja totta, he eivät olisi pelkkien käskyjen, sekulaarin psykologian tai muun romantisoivan humpuukin varassa. Vaan katsokaa, miten paljon evankeliset ja karismaattiset liikkeet ammentavat juuri noista.
3 tykkäystä
Yksi lempiaiheistani, mitä tulee retoriikan kritisointiin: Kun puhuu jostakusta tietystä henkilöstä (tai tämän viesteistä) niin yleistävä ilmaisu on virheratkaisu. Ja tämä oli juuri sellainen: “Joko @Miknius on erehtynyt jollain tavalla, mitä kukaan ei osaa täällä hänelle kertoa. Sen sijaan tulee tulvimalla julistusta”. Nuo boldatut kohdat kun yhdistää niin viesti on se, että useat kirjoittajat täällä kirjoittavat paljon viestejä siitä, miten luterilaisuus on ihanaa jne.
Eli tortoisen kysely tästä oli ihan paikallaan.
2 tykkäystä
Nokkelia käänteitä sanailuissa, jotka kuitenkin ovat vain sekunnin murto-osan kokoisia merkityksen fragmentteja.
Luterilaiset eivät varmaankaan kuvittele, että on olemassa itsenäinen järjestyksen lähde. Jumala hallitsee ”vasemmalla kädellään” eli laillisen esivallan, yhteiskunnan lakien ja oikeusjärjestyksen sekä erilaisten virkojen ja tehtävien välityksellä. Tätä kaikkea kutsutaan maalliseksi regimentiksi.
Mikä on se kovin ja alkeellisin järjestys, joka kuitenkin on? Luonnonvalinta ja evoluutioko? Mikä on sen lähde? Perkele vai Jumala?
Paljastan PekkaVn salaisen henkilöllisyyden! Tervetuloa palstalle, A.W. Yrjänä!
Enpä tiedä, mitä kertoisin… Olenko mahtanut sanoa sitä, että palaseni antavat prosessistani sikäli väärän kuvan, että pikemminkin kävi niin, että rakastuin ortodoksisuuteen kuin niin, että olisin alkanut pitää luterilaisuutta läpimätänä. Kirjoitin erostani eron syiden näkökulmasta, koska minulta pyydettiin Facebookissa sitä.
Paavalin liittyen sanoisin, että kaikki taitavat olla lopulta sitä mieltä, ettei tooran noudattaminen pelasta ja ettei jumalasuhde ole ihmisen ja Jumalan vaihtokauppaa. Toisaalta kukaan ei kiellä sitä, että hyviä tekoja pitäisi tehdä. Luterilaisuudessa toki vierastetaan puhetta hyvistä teoista pelastuksen ehtona, mutta käytännössä luterilaisetkin ajattelevat, että kristityn pitää kilvoitella, jotta hän varjeltuu Jumalan yhteydessä iankaikkiseen autuuteen.
7 tykkäystä
Kyllä tämä oli hyvä muistutus, vaikka taisin sen aiemmin jo lukeakin sinulta.
Näin on, vaikka tuo kilvoittelun sisältö taitaa vaihdella. Siis mitä sillä ymmärretään, missä on painotus. Se vaihtelu voi ilmetä sekä kirkkojen sisällä että niiden välillä.
Moni asia luterilaisuudessa, sen käytännöissä, on minusta puutteellinen - ja välillä tuntuu jopa että vääristynyt - mutta tässä kohdassa itse en epäröisi arvostella Lutherin ja kumppaneiden raamatuntulkintaa oikeaksi tai ainakin oikeammaksi.
Eli onko kilvoitus pyrkimystä tulla paremmaksi ja hurskaammaksi, jotta varjeltuisimme autuuteen. Vai onko se kilvoittelua kasvaa armossa eli pysyä Jumalan rakastavassa “otteessa”, siis oksana rungossa?
Raamatusta on löydettävissä eväitä erilaisiin oppeihin. Itselleni on kyllä mahdoton ajatus, että Jumala voisi yhtaikaa sanoa pelastavansa meidät täydestä armostaan, ilman mitään meidän osuuttamme ja sitten toisaalta kuitenkin laskevansa ansioksemme meidän yrityksemme ja edistyksemme.
Eli jos “se on täytetty”, niin se on.
1 tykkäys
Pari viisasta herraa on neuvonut minua pitämään muutaman vuoden tauon nettikeskusteluista/väännöistä. Hyppään siksi nyt saman tien pois. En kuitenkaan malta olla sanomatta, että on kuvaavaa, että luterilaisuuden juridinen perspektiivi tulee heti esille, vaikka minä en puhunut ansioista mitään. Mutta se siitä 
3 tykkäystä
No niinpä. Täällä koira ja karvat! 
Mutta eroavaisuus toki on pelastusopillinen, sen olen täällä foorumilla oppinut, vaikka en sanokaan ortodoksisuutta tarpeeksi tuntevani.
Eli vaikkei oltaisi “juridisia” ja jätetään ansioon viittavat sanat pois, ero on olemassa.
Joko täytetty työ riittää, tai sitten se on alku, jonka päälle rakennetaan.
… Oikeastaan en pyytänyt sinua “vääntämään”, mutta vetäydy toki kaikessa rauhassa. Itse tarvitsisin syventymistä Raamatun tulkintoihin eri kirkkojen oppien mukaan, ja sitä voi toki harrastaa muuallakin.
1 tykkäys
Meinasin sanoa, että koko tämä erottelu on mahdollinen vain nominalistisen ajattelun sisällä. Mutta sitten jouduin toteamaan, että ei se ole mahdollinen edes siinä.
Todellisuudessa tapahtuu joka tapauksessa niin, että ihminen havaitsee ja kokee rajallisuutensa ja syntisyytensä. Sitten ihminen tahtoo jollain tavalla ratkaista sen oman kokemuksensa sisältämän ongelman. Jumalan yhteydessä eläminen on siihen ratkaisu. Se, miten tämä eläminen toteutuu, on se ratkaisu ihmisen näkökulmasta. Pelastus toteutuu ihmisen ajattelussa, kokemuksessa ja haluissa, joista väistämättä seuraa toimintaa. Ei ole olemassa mitään näistä irrallista pelastusta.
Ihminen joko tahtoo tuon pelastuksen. Tai ei tahdo pelastusta ollenkaan. Ihminen voi spekuloida sellaisen pelastuksen, joka ei vaikuta millään tavalla, vaan ainoastaan on ajatuksen tasolla. Mutta se ei ole historiallista kristinuskoa. Eikä sitä oikeasti voi haluta tai elää todeksi, vaan sitä voi käytännössä ainoastaan spekuloida edelleen.
Ei ole muuta kysymystä kuin se, että elääkö ihminen uskossa, vai spekuloiko ihminen uskosta? Aika monen rehellinen vastaus nykyaikana olisi, että väistämättä, kiistämättä minä vähän elän, mutta paljon mieluummin spekuloin.
Nominalismi siis on siinä, että katsotaan jotain tosielämän ilmiötä, esimerkiksi uskossa elämistä. Sitten tehdään siitä tuollainen keinotekoinen jaottelu, jota ei ole sen enempää todellisuudessa kuin Raamatussa, ja luetaan se Raamattuun sisään. Ja tällä tavalla syntyy pelastus, jossa ihminen vain älyllisesti nyökkää Jumalan suuntaan. Eli nominalistille asiat ja elämä eivät ole itsessään mitään, vaan niihin keksitään tällaisia nimiä ja määritelmiä jälkikäteen. Sillä ei palvella todellisuutta, eikä itse nimeäjää, joka todellisuudessa elää, vaan luodaan fiktivinen, rinnakkainen, vaihtoehtoinen todellisuus.
Sillä tavalla ihminen itse asiassa käytännössä yrittää pelastaa itsensä järkeilemällä. Olen järkeilemällä luonut tällaisen ehdottoman armon, ja nyt se ehdoton armo minut pelastaa. Samaan aikaan se todellisuuden ihminen, eli koko muu ihminen, miinus tämä spekuloiva järki, odottelee vuoroaan.
Osuus ja ansio eivät ole sama asia. On olemassa teologeja, jotka ovat kirjoittaneet erittäin oivaltavasti näiden eroista ja suhteesta lahjan käsitteeseen. On valitettavaa, että luterilaiset teologit ovat asian käsittelyltä täysin säästyneet. Se, mitä koko ansiolla sanana tarkoitetaan, on täysin eri asia katolisessa ja luterilaisessa maailmassa. Varmaan osuuteen ja lahjaan pätee aivan sama huomio. Luterilainen voi koko elämänsä luulla puhuvansa katolisesta teologiasta, jopa vastustavan sitä, mutta se kaikki kaatuu koko ajan siihen, että hän ei tarkoita sanoillaan niitä asioita, mitä luulee vastustavansa.
Minulle noiden tapojen erot ovat selviä. Lopulta kaikki tiivistyy siihen, että luterilainen ajattelee voivansa pitää luotuisuuttaan valinnaisena asiana, ja puhuvansa vähän kuin sen ulkopuolelta. Siinä vaiheessa, kun hän astuu puheissaan luotuisuuden sisään, katolinen tapa muuttuu täysin järjelliseksi, jopa ainoaksi mahdolliseksi. Silloin osuudella ja ansiolla on täysin ymmärrettävä merkitys. Niiden kiistäminen on koko elämän kiistämistä. Kun taas luotuisuuden ulkopuolella ihminen puhuu käytännössä jumalallisesta positiosta käsin, ja siinä osuus tai ansio tarkoittaisi Jumalan tontille astumista tai itsekin jumalallisena toimimista.
Luterilainen näkee itsensä, teologiaa puhuessaan, jonain mitä ihminen ei käytännössä ole. Tai oikeastaan tarkoituksella erottaa nämä asiat toisistaan vähän kuin luotuisuuden maailmaan ja teologian maailmaan. Mutta ei ymmärrä, että kuilun tehdessään hän voi esittää päteviä lauseita vain kuilun sitä puolta koskien, johon eristää itsensä. Tai vähän kuin pakottaa itsensä jumalalliseksi olennoksi tarkastelussaan.
Viimeisenä mietin sitä, että olisiko ollut mahdollista lapsena käydä peruskoulu ilman omaa osuutta tai ansiota? Tai kasvaa aikuiseksi ilman omaa osuutta tai ansiota?
4 tykkäystä
Täytetty työ ei riitä. Siksi, että jos ei sen päälle rakenna, niin sitä ei yksilön kannalta käytännössä ole olemassa. Kysymys on niin yksinkertainen kuin että antoiko Jumala meille armon, rakkauden ja pelastuksen, vai antoiko Jumala puhetta armosta, rakkaudesta ja pelastuksesta?
Aivan kuin modernin ihmisen ajatteluun kuuluisi ehdottomasti, että jos ihminen kerran rakentaa, niin tietenkin, ilman muuta ja aivan väistämättä se tapahtuu ilman Jumalaa. Jolloin luterilainen syyttää katolilaista siitä, että jälkimmäinen lähtee sooloilemaan ja täydentämään, eikä tyydy valmiiseen. Kun taas katolisesta näkökulmasta ihminen elää elämäänsä väistämättä ja joka tapauksessa, eli koko elämänsä ihminen rakentaa jotain. Ja luterilainen ehdottomasti vaatii, että se rakentaminen pitää tehdä Jumalasta erillään, koska muuten se sotkeentuisi pelastukseen.
7 tykkäystä
@Thinkcat kirjoitti tuossa edellä hyvin.
Itse olisin kirjoittanut että katolilainen kilvoittelee, koska pelastuksen todellisuus on muun muassa sitä. Eli siis kilvoittelua ja pelastusta ei voi yksinkertaisesti erottaa toisistaan.
Jos kilvoittelu loppuu, ei voi olla pelastustakaan, ei siksi että pelastuksen ansaitseminen loppuu vaan siksi että kilvoittelu suorastaan kuuluu pelastuksen olemukseen.
Esimerkiksi on aina puhuttu että munkkeuteen alkaminen on taivaselämän aloittamista.
Taivaselämä on Jeesuksenkin sanoin käskyjen noudattamisen ja laupeuden töiden lisäksi sitä että kukin menee ja myy kaiken sen mitä kullakin on ja jakaa sen köyhille (Jeesuksen neuvot nuorelle miehelle.) Jos on taivaassa eli pelastettu, toimii koko ajan niin kuin kilvoitteleva toimii, eli kaikissa teoissaan pyrkii “pyrkii myymään omansa antaakseen toisille”.
Taivaselämä, pelastus voi todellakin alkaa tässä ja nyt, se on ihan ilmaista kaikille.
3 tykkäystä
Mika Bergman (facebookissa, jaettu tännekin):
Voidaan vielä kysyä: miksi Konstantinopoli eikä Rooma? Annoinkin jo viitteitä siihen viidennessä palasessani, kun väitin tomismia nominalismin kasvupohjaksi. Minusta aristoteelinen kovuus läpäisee roomalaiskatolisen uskon aika perustavalla tavalla. Asioita katsotaan väärästä perspektiivistä. Juridiikka on liian keskeistä. Ja nominalismikin on jättänyt vahvan jälkensä.
Luterilaisuus on nyt play-offissa lentänyt laulukuoroon. On vielä kaksi isoa puljua valittavana.
Ehkä nyt voisi syventyä siihen, miksi juridiikka on Mikniuksen mukaan liian keskeistä Rooman kirkolle, mutta Thinkcat on - terävällä kynällä, hienoa! - piirtänyt suuren kuilun nimenomaan lut. ja kat. ymmärrysten ratkaisevien erojen välille.
Minusta on kyllä totta että läntinen suoritusmentaliteetti paistaa lännen evankeliumitulkinnoista ja uskonnon harjoittamisen käytännöistä. Luterilaiselle, joka ehkä hieman henkisesti traumatisoitunut yliampuvan juridisesta lähestymistavasta on varmastikin hyväksi kokea ortodoksinen uskonmaisema.
Katolisen kirkon kudelmassa on kyllä kokonaisvaltaisen käsityksen pohjaloimet tukevasti paikallaan, mutta päälle näkyviin kudottu lännen mentaliteetti on ehkä tosiaan liikaa tietyllä tavalla henkisesti väsyneille. Itse olen nimenomaan katolisessa kirkossa nähnyt saman tyyppistä mitä Miknius kuvailee näkevänsä ortodoksisessa kirkossa. Minulla ei kylläkään ole mitään kirkossa toimimis -taustaa ennen katolista kirkkoa.
Oma lukunsa ovat ne katolilaiset joihin juridiikka vetoaa. Täältä meidän joukostammehan ne luterilaisuuteenkin valikoituivat.