Mikä tässä kaikessa on syyttelyä? Jos tän kuvion kertaa ihan tunteettomasti vielä, niin se menee jotenkin näin:
Mielestäni on tärkeää, että ensin luterilaiset esittävät oman teologiansa. Sitten on tärkeää, että he itse ymmärtävät sen siten, että voivat vastata sitä koskeviin kysymyksiin, perustella sitä ja luontevasti liikkua sen sisällä. Sitten on tärkeää, että vanhojen kirkkojen edustajat käsittävät sen. Sitten on tärkeää, että luterilaiset voivat tehdä vanhojen kirkkojen edustajille kysymyksiä, että ovatko vanhojen kirkkojen edustajat oikeasti käsittäneet luterilaisen teologian.
Tässä kohdassa ei ole vielä mitään merkitystä sillä, että onko jokin teologia hyvä tai huono, oikea tai väärä. Tällaisia arvostelmia ei tarvitse tuoda mihinkään ennen kuin ollaan käsitetty, että mikä on itse ajattelun sisältö. Jos vanhojen kirkkojen edustaja kuvailee luterilaista teologiaa väärin, niin osaava luterilainen teologi osaa kertoa, että missä kohdassa kuvailu menee pieleen tai minkälainen se pitäisi asiatasolla olla. Tässä pitää olla tarkkana, että ei pelata sillä, että jokin kuulostaa huonolta, ja argumentti on, että sen pitäisi kuulostaa hyvältä, koska joidenkin mielestä se on hyvä.
Sanotaanpa vähän ilkeästi. En ole huomannut, missään viime talven tai tämän kesän aikana käydyssä debaatissa tästä aiheesta, että luterilainen puoli olisi pohtinut oman teologiansa seurauksia ja toteutuksia. Paras vastaus on yleensä ollut tällainen:
Eli kysymys on, että miten vasen ja oikea pelaavat yhteen tai liittyvät toisiinsa? Ja vastaus on, että toisaalta on vasen, toisaalta on oikea. Kysymys toistetaan. Vastaus toistetaan. Kysymys toistetaan. Vastaus toistetaan. Minä sitten sanon, että luterilaisilla ei ole tähän vastausta. Ja luterilaiset kokevat olevansa hyökkäyksen kohteena ja vastaavat joko suuttumalla, pahastumalla tai hyökkäämällä takaisin Lutherin teksteillä. Tai juttelemalla kivasti.
Sitten tehdään sama päinvastoin. Katolinen puoli ensin esittää oman teologiansa. Sitten osoittaa, että kykenee sujuvasti tekemään siitä päätelmiä ja kertomaan sen seurauksista. Sitten luterilainen puoli yrittää esittää sen omin sanoin sillä tavalla, että katolilainen tunnistaa siitä sen asiasisällön. Tätä ei ole vielä tapahtunut, vaan kun luterilainen esittää katolista ajattelua, hän alkaa heti oitis välittömästi niin tekemällä julistaa luterilaista teologiaa. Ei löydy sellaista hetkeä, että yrittäisi käsittää katolista ajattelua sellaisenaan, tulematta puhuneeksi heti luterilaisella tavalla. Tai ei voi sanoa sitä, mitä katolinen sanoo, laittamatta siihen jotain toteamusta tai analyysiä sivulauseen tai sanavalinnan muodossa, joka kaikille luterilaisille alleviivaa, että meillä tää on paremmin.
Tästä ei olla edetty mihinkään. Tässä ei nyt kukaan kiduta kissaa, mutta kissa näemmä kiduttaa kaikkia muita. Keskiajan teologian idea on kuitenkin nimenomaan se, että on mahdollista olla kuva todellisuudesta, joka ei ole maallisen ja hengellisen ehdoton dualismi, eikä ole pohjimmiltaan hengellisen totalitarismi materian yli. Eikä siitä, analogisesta, symbolisesta, osallistuvasta, platonisesta todellisuuskuvasta tultu nykyisiin siksi, että nykyiset olisivat jollain tavalla oikeampia tai parempia. Vaan tultiin siksi, että ne ovat teknisesti ja mekaanisesti, materiaalisesti ja hallinnollisesti hyödyllisempiä. Kului kaksisataa vuotta. Sitten tuli Luther ja sai aikaan henkilökohtaisen ja poliittisen vallankumouksen, joka lopulta johti sellaisen teologian muotoilemiseen, joka sopi tähän dualismeista koostuvaan maailmankuvaan.
Jos luterilainen sanoo, että hän ei osaa puhua ilman dualismeja ja paradokseja, niin sitten asia jää siihen. Silloin katolinen osapuoli ei voi vaatia sen enempää. Ja luterilainen ei tietenkään voi tehdä väitteitä jostain, mistä ilmaisee, että ei sitä käsitä. Keskustelu on päättynyt.
Nyt jokainen vain tietää, että minä, @Miknius, ketkä muut vielä ja kuka ikinä, on yksinkertaisesti palannut sellaiseen ajattelutapaan, jossa ei ole dualismeja tai paradokseja, ja todellisuus käsitetään analogisesti, symbolisesti ja ensisijaisesti osallistumalla eikä tietämällä.
Mielenkiintoista ajatella tätä vielä Barfieldin Saving the Appearancesin näkökulmasta. Ihminen voi siis kokea todellisuuden suoraan aisteilla. Tai ihminen voi ajatella aisteilla kokemiaan asioita. Tai ihminen voi ajatella ajatuksiaan. Viimeisessä ajattelun kohteena ovat ajatukset, jotka eivät välttämättä liity mihinkään konkreettiseen tai aistittuun. Tämä on sitä, että todellisuus käsitetään ensisijaisesti tietämällä.
Tietyllä tavalla sen todellisuuden, joka käsitetään tietämällä ensisijaisuus perustuu tiettyyn myyttiin, joka toimii siten, että se myytti itse, ja sen lisäksi kaikki muut myytit katoavat tietoisen ymmärryksen ulottumattomiin. Kun taas se todellisuus, joka aistitaan, ja jossa niitä aistimuksia tulkitaan ja ajatellaan, on myyttien kannalta läpinäkyvä. Eli kun todellisuus tulkitaan suoraan, se tehdään elävästi ja joustavasti erilaisten myyttien kautta, koska myytin keskiössä on ihmisen osallistuminen todellisuuteen. Kun taas tietämisen keskiössä on ihmisen irrallisuus ja erillisyys todellisuudesta.
Katolisesta näkökulmasta protestanttinen teologia ei ole puhdistettua. Siis tosiasian tasolla, ilman mitään arvolatausta, teknisesti ottaen se ei ole niin, että on sata katolista asiaa, joista on poistetttu osa ja jätetty osa, ja saatu luterilainen teologia. Vaan luterilainen teologia, nämä kaikki mitä lämmöllä kutsutaan reformaation aarteiksi, ovat katolisesta näkökulmasta katsoen uusia keksintöjä. Myös historiallisesta näkökulmasta. Toiseen suuntaan ei ole myöskään niin, että katolisuus olisi protestantismi plus iso kasa sälää, tai kaikki se laitettuna takaisin, minkä sanotaan tulleen puhdistetuksi silloin.
Kyseessä on kaksi metafyysisesti toisensa poissulkevaa maailmaa. Minusta ei ole tulossa joku, joka on periaatteessa kansanlähetysläinen tai lähetyshiippakuntalainen, joka lisää siihen pakettiin suitsukkeet, patsaat, kynttilät, kulkueet, aneet, kiirastulen, Marian, pyhimykset, sääntökunnat, reliikit, paavin ja kardinaalit. Vaan oma kokemukseni on, että esimerkiksi Kansanlähetyksellä on teknisesti ottaen ja koko todellisuuden rakennetta koskien taustalla eri perusta, ja sen päällä joukko hajanaisia, omasta mielestäni osin kivoja, osin hämmentäviä ja osin itselleni vieraita käytäntöjä.
Kansanlähetys on sellainen firma, että se jotenkin kaikkein eniten yrittää päästä ulos tuosta myytistä, joka kadottaa myytit tietoisuuden ulottumattomiin. Mutta ei pääse. Kaikki heidän mielenkiintoisin settinsä on samalla traaginen ilmentymä tästä. Ja vähemmän mielenkiintoinen taas kaoottinen ilmentymä samasta.
