Synnin harmaat alueet arjessa ja aikuistuminen

Huono otsikko, mutta en parempaakaan keksi. Tunnistaako kukaan tällaista ilmiötä itsessään: Joskus teini-iässä ja varhaisaikuisena arjen tekemiset olivat selkeästi joko oikein tai väärin. Joka messun synnintunnustukseen riitti selkeitä ja kiistattomia syntejä kaduttavaksi. Sitten tuli aikuisuus ja aivotoiminnan kypsyminen. Nyt tavallisen arjen sanomisissa ja tekemisissä on loputtomasti harmaan sävyjä. On keskusteluja, joissa samasta lauseesta yksi osa on melko kiistattomasti syntiä, toinen taas kiistattomasti ei. Tai asian esille ottaminen oli oikein, mutta sen esittämisen tapa väärin - vai oliko sittenkään väärin, jos lopputulos oli hyvä? Tai muuten vaan ei oikein tiedä, mikä menee mihinkin kategoriaan. Motiivitkin ovat ristiriitaisia, samalla teolla voi olla sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä motiiveja, eikä itsekään oikein tiedä, kumpi on isommassa osassa. Synnintunnustus tuntuu epäaidolta ja selittelevältä, kun asiat eivät vaan ole niin mustavalkoisia kuin 15-vuotiaana. Mitä tästä pitäisi ajatella?

3 tykkäystä

Itse olen huomannut, että joskus jälkeenpäin huomaa, että johonkin tekoon, jota silloin piti pyyteettömänä, liittyikin jokin pahe (esim. ylpeys, kunnianhimo jne.), jota ei vain tekohetkellä huomannut, mutta jälkeenpäin kyllä. Tällöin synnintunnustuksella, joka siis meillä ei ole yleinen, vaan yksityiskohtainen papin kanssa toimitettava, olen ilmaissut sen paheen, ajateltuani, että parempi sanoa se, vaikka itse teossa sinänsä (eli siitä tekoon osalliset persoonat irtireväistyinä, abstrahoituina ja näin todellisuudesta jotain pois jättäen) ei olisi mitään synnillistä. Tässä ovat olleet suurena apuna ortodoksiset synnintunnustus-oppaat.

Erikoista kyllä tämä on johtanut siihen, että olen tässä suhteessa varmaan nykyään lähempänä Lutheria kuin luterilaisena.

Näin varmaan on. Synnintunnustuksen pointti on aina se, että pyydän saada olla jotain jota en syntiä tehdessäni ollut, pyydän voimaa olla tekemättä samaa syntiä enää uudestaan. Yksityisen synnintunnustuksen pointti on siinä, että ripin vastaanottaja voi pastoraalisesti sanoa jos pyydetään anteeksi jotain jota ei tarvitse anteeksi pyytää. Yhteisessä synnintunnustuksessa se ei oikein käy, saatikka “nyt jokainen voi mielessään pyytää anteeksi mitä vaan” -lauseissa, joita inhoan, koska niissä ihminen saa itse määritellä sen mikä on syntiä ja mikä ei. Se vääristää ihmistä. @Anskutin pohdinnat mustavalkoisuudesta nousevat osittain juuri tästä. Jokin asia voi vaivata mieltä ja tuntua pahalta, mutta se ei välttämättä ole väärin. Sellaista ei tarvitsisi pyytää anteeksi. Omille ripittäytyjilleni yritän aina jotenkin tuoda tämän ilmi. Kuten myös sen, että jokin asia voi tuntua hyvälle, mutta ei välttämättä ole aina oikein. Luterilaisuus saisi palata yksityisrippiin suuremmassa määrin. Ja samalla sen ei tulisi olla pakko eikä velvollisuus.

D

2 tykkäystä

Kyllä (joskin ehkä sanoisin, että pyydän saada olla jonkinlainen, jota en ollut, “uudista minut”). Lisäksi samalla se on tiedollista liittymistä siihen, että

(Poistettu tarkemmin ajateltuna huonosti muotoiltu kohta huomautettua siitä.)

yliajalliseen todellisuuteen, jossa

Kristus, joskin historiallisessa menneisyydessä, on ristinuhrilla sovittanut myös sen synnin, jonka nyt sanoin tunnustan. Mikäli olen oikein ymmärtänyt.

Kyllä, uudistumista, mahdollisuuden antamista itselleen tulla Jumalan uudistamaksi. Luterilaisena nillittäisin hieman tuosta

Sanoisin mielummin, että Kristus tapahtuu minussa molemmissa todellisuuksissa. …voisikohan sen vielä hankalammin sanoa… Siis minua tökkii tuo yliajallinen. Aika on, koska Kristus on ajallinen henkilö ja samalla iankaikkinen, eli kaikessa ajassa läsnä.

Mutta hifistelyä kaikki tämä. Anteeksiantamisessa on koko jumalallinen dynamiikka, joka tulee armossa ja evankeliumissa ja Kristuksessa samalla tavoin läsnä. Selitän joskus hassut lokaatioilmaukset.

D

Kiitos huomautuksesta. Piilotin sen. Huonosti kirjoitettu ja liian nopeasti.

Ei näitä tartte piilotella. Asia tuli kyllä ymmärretyksi. Meillä on monia tapoja sanoittaa asioita.

D

Fransiskus Salesilainen opastaa kuuluisassa hengelliseen elämään opastavassa teoksessaan “Introduction a la vie devote” niin, että synnintunnustuksessa ei aina kannata luetella syntejä teknisesti vaan pohtia sitä mitkä synnilliset taipumukset olivat niiden tekojen, sanomisten ja tekemättäjättämisten taustalla. Näin päästään syvemmälle itsetuntemukseen ja armon valaisemiseen sielussa.

Eli nähdään ettei synti ole vain vain adjektiivi, vaan myös substantiivi. Me teemme syntiä koska olemme syntisiä, siis synnin olemus paljastuu.