Kimmo Saastamoinen on Facebookissa kirjoitellut viime aikoina aika paljon teologisessa tiedekunnassa systemaatikkojen parissa vallitsevasta paradigmasta. Siis kyse on siitä, millä taustaoletuksilla teologiaa tehdään. Lainaan Saastamoiselta. Keskustelu käsittelee lakia ja evankeliumia, mutta ei ehkä puhuta siitä aiheesta tässä ketjussa, vaan siis teologian tekemisen mallista:
(…) jos ei sitouduta metodisesti aatehistorialliseen normatiivisiin auktoriteetteihin nojaavaan teologiseen paradigmaan.
Lähtökohdaksi voidaan ottaa metodinen “stipulatiivisuus”: tämä asia esitetään ja jäsennetään tässä esityksessä ja teologisessa ja käsitteellisessä kontekstissa näin ja noin.
Taustaksi ei varsinaisesti tarvitse olettaa mitään tiukkoja sitoumuksia vaan esim. ‘luterilaisuus’ vain rajaa väljästi tulkintakehikkoa ja ilmaisee (asiaa tietysti jossain määrin tunteville), että esim. “laki”-“vankeliumi” -erittelyllä tarkoitetaan käsillä olevaa lyhyesti kuvattua luterilaista käsitystä, joka ei ole sama kuin esim. Paavalin “laki”-“evankeliumi” -erittely ja ilmaisee myös tietoisuutta, ettei luterilaisuudessakaan ole vain yhtä “laki”-“evankeliumi” -diskurssia vaan lukuisia sen variaatioita.
Sikäli kuin ymmärrän Saastamoisen pointtia, hän esittää tässä “metodisesti aatehistorialliseen normatiivisiin auktoriteetteihin” nojaavan teologian paradigman. Toisin sanoen: teologialla on normatiivisia lähteitä, joita tulkitaan aatehistoriallisesti. Toisin sanoen: teologian metoditutkia aatehistoriallisesti normatiivisia lähteitä ja sen perusteella selvittää, mikä on teologisesti totta.
Tämän rinnalle Saastamoinen esittää tämän metodisen “stipulatiivisuuden”. En sitä nyt käsittele sen enempää.
Minusta Saastamoisen huomio tuntuu todella osuvalta. Kun se noin asetetaan, niin minusta se oikeastaan redusoi teologian aatehistoriaan. Teologiaa on siis teologian alan normatiivisten tekstien aatehistoriallinen tutkimus, ja tällä tavalla teologia oikeastaan eroaa muista aloista vain sen perusteella, mitkä “valitaan” normatiivisiksi teksteiksi.
No, jätetään tämä nyt näin aluksi tähän. Tarkoitus olisi keskustella siitä, mikä on teologian metodi?
Teologiaa ei voi minusta redusoida aatehistorialliseksi tutkimukseksi. Perinteisistä teologian lähteistä Raamattu ja kirkon [opillinen] traditio ovat tekstuaalisia, kun taas hengellinen kokemus ja järki eivät ole tekstuaalisia. Aatehistorialla on paikkansa; mielestäni kirkon oppihistoria tulee asettaa teologiassa rinnakkain nykyisen pohdinnan kanssa. Aatehistoriallinen normatiivisuus voitaneen myös hylätä.
Sellainen ukkotutkimus (N.N. asiasta x) tai motiivitutkimus (x. teologeilla) on aatehistoriallista tutkimusta lähelle tulevaa. Samanlaista tutkimusta voidaan tehdä ja tehdään ei-teologisista aiheista teologian ulkopuolella. Se vertautuu kirkkohistorian ja yleisen historian eroon, jossa erona on pitkälti tutkimuskohde.
Mitä sitten antaa sellainen, että selvitetään Melanchthonin kasteteologiaa tai Tuomas Akvinolaisen ilmoitusoppia tai vaikka avioliittoteologiaa keskiajalla? Pitääkö siitä vetää jotain johtopäätöksiä? Tällainen tietysti riippuu siitä, millainen rooli tekstille annetaan. Joillain teksteillä on normatiivinen luonne, esim. tunnustuskirjoilla tai kirkolliskokouksilla.
Metodi määrittyy mielestäni sen mukaan, mikä on tavoite?
Akateemisen teologian ja kirkollisen teologian tavoitteet ovat melko erilaiset, tai ainakin niiden pitäisi olla. Akateemisen teologian tavoitteena on erinäisten lähteiden tarkastelun kautta selittää ja ymmärtää uskonnollisia uskomuksia. Kirkollisen teologian tavoitteena on ( tai tulisi olla) Jumalan tahdon ymmärtäminen ja toteuttaminen, ja keino tähän on pitkälti kilvoitteleva uskonelämä.
Voisiko karkeasti ottaen sanoa, että normatiivisiin tekstuaalisiin lähteisiin keskittyvä teologian metodi on “protestanttinen” metodi, ja niiden rinnalle järjen ja kokemuksen huomioiva metodi on “katolinen” metodi?
Vaikuttaa siltä, että sinäkin olet omaksunut ortodoksisten isien kahtalaisen metodin. Hyvä! Sen verran lisään, että akateeminen teologia ei tutki vain uskonnollisia uskomuksia (kuten uskontotieteessä tehdään), vaan se tutkii myös kirkon historiaa sekä kaikkia kirkon elämäntavan jälkeensä jättämiä uskon muistomerkkejä: niin kirjallisia, kuvataiteellisia, arkkitehtonisia ja kaikenlaisia muitakin muistomerkkejä kaikilta ajoilta.
Jumalaa ja luomatonta todellisuutta opitaan kuitenkin tuntemaan vain rukouksen ja kirkon elämäntavan kautta: Jumala vuodattaa rukoilevalle kansalleen ymmärrystä itsestään osallisuuden kautta. Se on Herramme opettama tie. On mahdoton ajatus, että ihminen voisi maallisin keinoin saada selville Jumalan tahdon, ikään kuin ilman Jumalan apua - siis pelkän tieteen keinoin. Läntiset teologit tuntuvat joskus ajattelevan, että kunhan vain tieteelliset metodit ovat kunnossa, niin jumalalliset totuudet kyllä saadaan selville. Se on hupsuutta, sillä ei Jumalan tahtoa voi tulla ymmärtämään muuta kuin hänen haluamallaan tavalla ja hänen avullaan.
Luotua todellisuutta tutkitaan siis akateemisen tieteen keinoin, mutta luomatonta todellisuutta rukouksen ja kirkon elämäntavan keinoin, jolloin ymmärrys saadaan Jumalalta osalliseksi pääsemisen keinoin: osallisuus Hänestä avaa ymmärryksen, ja Jumala voi vuodattaa hengellistä ymmärrystä ihmiseen. Sen, mitä ihminen voi oppia Jumalasta ja hengellisistä totuuksista rukouksen kautta, on jotain, jota ei voi minkään tieteellisen metodin avulla saada selville. Toisaalta rukous ei ole paras tapa saada tietoa luodusta todellisuudesta, vaan siihen paras tapa on tieteellinen metodi. Satelliitteja ei ole saatu kiertoradoilleen rukouksen vaan tieteellisen metodin avulla - ja vastaavasti hengellisiä totuuksia ei ole saatu selville väitöskirjoja tekemällä vaan pyhien isien hurskaan vaelluksen ja palavan rukouksen hedelminä.
Olen kommentoinut tästä aiheesta monta kertaa edellisellä foorumilla N. Matsukasin kirjan “Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia 1” pohjalta. Enää en jaksa - etenkin, kun Silvanus ei sitä näkemystä hyväksynyt edellisilläkään kerroilla. Hän ilmeisesti vieläkin uskoo, että Jumalasta saadaan puristettua tietoja esille maallis-akateemistieteellisin keinoin: kunhan metodi on vain oikea, niin ateistitutkijakin voi saada selville jumalallisia totuuksia. Ei se niin ole.
Akateeminen tutkimus voi toki tutkia niitä uskon kirjallisia muistomerkkejä ymv. ja saada niistä selville yhtä ja toista. Se on kuitenkin eri asia kuin kirkon karismaattinen elämä, joka käy aina mm. kirjallisten muistomerkkien edellä. Kirkkoisien kirjoittamia kirjojahan voivat toki akateemiset tutkijatkin tutkia. Se on kuitenkin aina alisteista sille karismaattiselle metodille, jonka hedelmiä ne kirjoitukset ovat. Jumala kätkeytyy maalliselta tutkimukselta mutta paljastaa itsensä rukoilevalle kirkkokansalleen.
Seuraako ortodoksiasta automaattisesti ortopraksia, vai pitääkö molempia tavoitella erikseen? (Tai toisinpäin.) Lex orandi, lex credendi, mutta tarkoittaako se silti sitä, ettei ulkopuolinen voisi ymmärtää mitään kristillisestä opista?
Monet uskon totuudet ovat ihan johdonmukaisia, jos tiedetään tietyt lähtökohdat. Esimerkiksi jos me tiedämme sen tosiasian, että vain Jumalaa palvotaan, voimme päätellä, että pyhimyksiä ei palvota. Miksei tätä tietoa myös ateisti voisi saada. Ateistilla voi kuitenkin olla vaikeuksia ymmärtää sitä, miksi pyhimyksiä kunnioitetaan. Heillä voi olla vaikeuksia ymmärtää myös pyhimysten roolia (ns. tärkeyttä/epätärkeyttä) kristinuskon kokonaisuudessa.
Yritän tässä tavoitella sitä, että koen Timon lähestymistavan aika intuitiivisena (ja allekirjoitan puheen “läntisistä teologeista”, vaikka minun mielestäni tämä on enemmän maallisten luterilaisten teologien metodi), mutta en menisi kuitenkaan aivan yhtä pitkälle.
Minähän nimenomaan sanoin, että kirkon karismaattisen teologian hedelminä syntyneitä kirjallisia muistomerkkejä voidaan tutkia myös akateemisen tutkimuksen metodein ja saada selville yhtä ja toista. Ateisti voi oppia kristinuskon perusteita esim. kirjoja lukemalla. Mutta miksi hän voi tehdän niin? Hän voi tehdä niin vain ja ainoastaan siksi, että kirkon pyhät isät ja äidit ovat ensin saaneet nämä tiedot selville karismaattisen metodin avulla ja luoneet inhimillisin keinoin kirjallisen artefaktin - joka on samalla kirjallinen muistomerkki heidän kristillisestä vaelluksestaan - ja jota sitten voidaan tarkastella akateemisin metodein niin kuin mitä tahansa inhimillistä ja luotuisuuteen kuuluvaa esinettä tai kohdetta.
Sitä jumalallista totuutta, että on vain yksi Jumala, joka on kolmiyhteinen ja luonut kaiken näkyvän ja näkymättömän, sen sijaan ei ole saatu selville akateemisin keinoin tai tieteen avulla, vaan se on saatu selville Jumalan vuodattamana. Hän on ilmaissut itsensä mm. hurskaille profeetoille ja muille valitsemilleen ihmisille. Hän on vetänyt nämä ihmiset yhteyteensä ja paljastanut heille pyhiä salaisuuksiaan. Kun nämä ihmiset ovat sitten kuuliaisesti rukoilleet ja seuranneet Jumalaa, on Hän voinut uskoa heille entistä suurempia salaisuuksia ja tarkempaa ymmärrystä jumalallisista totuuksista. Näitä on sitten koottu kirjoiksikin.
Hengellisiä kirjoja voivat toki ateistitkin lukea. Tämä vaihe on kuitenkin jo aivan muuta kuin se, jossa Jumala vuodattaa totuuksiaan ihmisille. Jumalastahan ei voi kukaan ihminen saada selville mitään sellaista tietoa, jota hän ei itse ole päättänyt ihmisille ilmoittaa. Tieteellinen metodi ei ole keino saada selville Jumalan kätkemiä totuuksia.
Onhan se tietysti houkuttelevaa panna kaikki aina “maallisten luterilaisten teologien” syyksi, mutta he kylläkin ovat sitä mieltä, että jumalallisia totuuksia ei nimenomaan saada selville teologisen tutkimuksen keinoin, vaan teologia on oikeastaan “antropologiaa”, ihmisten uskonnollisten ajatusten ja niistä aiheutuvien ilmiöiden tutkimista. Jumala jätetään ulos tästä ja jää uskonnon harjoituksen koriin. Eli se on juuri sellaista, mitä Timo tuntuu ehdottavan.
Perinteinen läntinen teologia ei ole ollut tällaista, vaan sitä on tehty pitäen nämä kaksi asiaa yhdessä. Teologia ei kuitenkaan ole saarnaa tai rukousta, vaan sillä on oma rationaalinen luonteensa.
No tuo oli muotoiltu noin juuri sen tähden, että se sallisi sen klassisemman luterilaisen ajatuksen. Tuollaisenaan se viittaa vaikkapa helsinkiläisiin eksegeetteihin, jotka ovat milloin mitäkin kirkon oppia muuttamassa omien “tutkimustensa” johdosta.
Ihan mielenkiintoisesti teologian funktioista kirjoittaa H.G. Pöhlmann kirjassaan Dogmatiikan pääkohdat. Dogmatttisella teologialla on neljä funktiota: eksistentiaalinen, reproduktiivinen, produktiivinen ja rationaalinen.
Eksistentiaalisesta funktiosta hän kirjoittaa:
"Eksistentiaalinen (eli kirkollinen) funktio. Dogmatiikka on olennaisesti “kirkon funktio” —_Emil Brunner_in mukaan “dogmatiikkaa harjoitetaan” vain “kirkon jäsenenä, tietoisena kirkon tehtävästä ja palvelusta kirkolle”. “Dogmaattinen ajattelu ei ole vain uskoa koskevaa ajattelua, vaan uskovaa ajattelua” _Karl Barth_in mukaan dogmaatiikka on “mahdollinen vain uskon aktina” ja siten “rukouksen asenteen ulkopuolella mahdotonta”.
Kun teologiassa on kysymyksessä logos tou theou (=Jumalan sana), kun se on puhetta Jumalasta, teologia ei voi tästä tiedostamiskohteestaan, Jumalasta , käsin olla neutraalia, vaan se on eksistenttisesti määrittynyttä tiedettä. Jumalaa ei nimittäin voida käsittää (_be_greifen), ellei jo ennen olla hänen käsissään (er_griffen). Yritys tarttua Jumalaan ennen kuin Jumala on tarttunut asianomaiseen, tarttuminen (Griff) ilman tarttuneistuutta (Ergriffenheit) objektivoisi Jumalan osaksi maailmaa. Jumala tosin antautuu teologian objektiksi, mutta hän ei kuitenkaan koskan lakkaa olemasta sen subjekti. Teologiaa on siis puhetta Jumala_sta vain silloin, kun se jo sitä ennen on puhetta Jumalan kanssa. Teologia, joka ei ole doksologiaa, ei luonteeltaan scientia eminens practica, eikä theoloiga regenitorum, ei voida enää nimittää teologiaksi, vaan mahdollisesti uskontotieteeksi.