Teosofinen pietismi ja hermeettinen mystiikka

Toisaalla tapahtuvan keskustelun seurauksena eksyin lukemaan tällaista artikkelia kuin Hegel and the Hermetic Tradition by Glenn Magee.

Hegelin maaginen ajattelu on tuttua Voegelinin tekemästä analyysistä. Se analyysi ei mene kovin pitkälle, ja en jaksanut asiaan silloin enempää perehtyä. Ajattelin tämän tekstin puhuvan vain suunnilleen samoista asioista.

Hegel has to be understood in terms of the theosophical Pietist tradition of Württemberg — he cannot be seen simply as a critic of Kant.

Kunnes törmäsin tuohon. Onko tämä teosofinen pietistinen traditio joku enemmänkin tunnettu juttu? Ja onko sillä jotain tekemistä sen pietismin kanssa, mitä harrastetaan vaikkapa Hausjärven Ryttylässä?

There is, however, one essential feature that I shall take as definitive of Hermeticism. Ernest Lee Tuveson, in his The Avatars of Thrice Greatest Hermes: An Approach to Romanticism suggests that Hermeticism constitutes a middle position between pantheism and the Judaeo-Christian conception of God. According to traditional Judaeo-Christian thought, God utterly transcends and is infinitely distant from creation. Furthermore, God is entirely self-sufficient and therefore did not have to create the world, and would have lost nothing if He had not created it. Thus the act of creation is essentially gratuitous and unmotivated. God creates out of sheer abundance, not out of need. This doctrine has proved dissatisfying and even disturbing to many, for it makes creation seem arbitrary and absurd. Pantheism, by contrast, so thoroughly involves the divine in the world that everything becomes God, even mud, hair, and dirt — which drains the divine of its exaltedness and sublimity. Thus, pantheism is equally dissatisfying.

Hermeticism is a middle position because it affirms both God’s transcendence of the world and his involvement in it. God is metaphysically distinct from the world, yet God needs the world to complete Himself. Thus the act of creation is not arbitrary or gratuitous, but necessary and rational.

Aivan sattumalta olen nyt myös pläräämässä Hislopin The Two Babylonsia. Katolistumiseni ei ole vaarassa, vaan kyse on vain vanhojen paperien hävittämisestä. Ja en voi hävittää niitä, ellen edes vähän vilkaise. No. Hislop selittää paljon siitä, että Babylonin perusti Nooan pojan Haamin poika Kuus. Ja ensimmäinen suuri kuningas maan päällä oli Kuusin poika Nimrod. Tässä Hermes katsotaan olevan sama henkilö kuin Kuus. Jos jotain nämä salaliittoteoriat häiritsevät, niin täytyy mainita, että tarkistin nimet Raamatusta.

En käsittele tätä modernin ihmisen tavoin, kuten luulen Hislopin käsittelevän, että kyse pitää olla jostain kirjaimellisista ja yksiselitteisistä faktoista. Kuus = Hermes voi hyvin olla myytti. Mutta myytti ei tarkoita epätotta kertomusta, vaan kertomusta jonkin alusta. Ja siinä ei ole keskeistä se, että onko jokin todella alkanut kerrotulla tavalla. Vaan se, että alkukertomuksen avulla on mahdollista ymmärtää, mikä ilmiö on yleensä ja mikä se on tällä hetkellä.

Käsittääkseni kaikenlaiset salaseurat, jopa siitä ilmeisimmästä ja eniten puhutusta alkaen, eli vapaamuurareista, ovat nimenomaan hermeettisiä yhteisöjä. Se ei tarkoita ilmatiiviisti suljettua, vaan tuota, mitä tuossa pidemmässä sitaatissa sanotaan.

Toistan keskeisimmän kohdan:

Furthermore, God is entirely self-sufficient and therefore did not have to create the world, and would have lost nothing if He had not created it. Thus the act of creation is essentially gratuitous and unmotivated. God creates out of sheer abundance, not out of need. This doctrine has proved dissatisfying and even disturbing to many, for it makes creation seem arbitrary and absurd.

Luominen ei ole mielivaltainen eikä absurdi. Mutta tämän käsittääkseen pitää käsittää estetiikan merkitys metafysiikassa. Ilman estetiikkaa käy juuri tuolla tavalla, että ensin luomakunnasta tulee mielivaltainen ja absurdi. Ja sen jälkeen tämä mielivaltaisuus tai absurdius tulee houkuttelevaksi torjua tai ratkaista jonkin hermeettisen tradition avulla.

Olen ajat sitten päässyt yli tarpeestani vain puhtaasti mätkiä luterilaisuutta. Tai no, jokainen voi olla minulle tuomari tässä. Mutta kun kaikki on lopulta sanottu, niin minua eniten kiinnostaa sellainen kysymys kuin että onko luterilaisuudella tai sen aatteellisella synty-ympäristöllä hermeettisiä piirteitä? Tai jos ei, niin sama vastakkaisesta suunnasta, eli tekeekö se tilaa tai tilauksen hermeettisille traditioille?

Tässä kontekstissa tällainen tapahtuma kuin Vuorisaarna ja henkinen kasvu -seminaari, su 6.5.2018 klo 9.30–17.30 | Kulttuurikeskus Sofia saa minut vähän miettimään, että mitäköhän jotkut ovat oikein ajatelleet?

1 tykkäys

Onhan se ihan maailmanlaajuista liikehdintää tuo teosofia, ja siinä on erilaisia suuntauksia. Euroopassa on tunnettu jo joitain satoja vuosia ruusuristiläisyys, väittävät jopa että sillä on yhteys muinaisen Egyptin hengellisiä perinteisiin. Teosofinen seura perustettiin vasta myöhemmin, kun rouva Blavatsky oli tutustunut mahdollisuuksiensa mukaan mahdollisimman laajasti maailman henkisiin perinteisiin.
Siitä on sitten jakautunut kaikenlaista, mm. Steinerin antroposofia. Suomessa meillä oli Pekka Ervast, joka perusti tänne teosofisen seuran, mutta päätyi perustamaan oman seuran koska piti tärkeänä korostaa Jeesus Kristuksen merkitystä enemmän kuin muut teosofiset ajattelijat.

Hermeettisestä pietismistä kokonaisuudessaan maailmalla en ole ihan varma, mutta voisi sanoa että nimenomaan Pekka Ervast ja nykyiset suomalaiset kristosofit voisivat hyvin mahtua siihen lokeroon.

Enpä ollut aiemmin kuullut. En tosin ole pietismin tai Saksan yleisen oppihistorian tuntija, ja Hegel-tuntemuksenikin on enintään aineopintotasoa. En myöskään ole varma, onko “hermeettinen traditio” (hermeticism) kovin selvä tai valaiseva käsite.

Eikö lainaamasi Mageen teksti anna jonkinlaisen vastauksen: Magee on löytänyt Wurttembergissä Hegelin syntymän aikoihin vaikuttaneen luterilaisen kirkonmiehen, F.C. Oetingerin, joka sekä oli kuulunut Zinzendorffin tuttavapiiriin että harrasteli alkemiaa ja Swedenborgin kirjoitusten saksantamista. Eli osa älymystöstä oli epäilemättä tuohon aikaan kuten nykyäänkin melko kaikkiruokaisia uusien ideoiden kokeilijoita ja yhdistelijöitä.

Kauempana taustalla on Mageenkin mainitsema Jakob Böhme (1575-1624). Böhme joko esitti tai hänen voitiin tulkita esittävän kuvailemasi kaltaisia, klassisen juutalais-kristillisen luomisopin ja panteismin väliin sijoittuvia “prosessiteologisia” ideoita, joissa ajallisen (pelastus)historian kehitys heijastaa Jumalassa itsessään tapahtuvaa kehitystä tai on osa sitä. Hegelille tämä tietysti istui kuin nenä päähän. Böhme ei tosin ollut Wurttembergistä päin vaan saksilainen, pyhän roomalaisen Saksan keisarikunnan toiselta laidalta.

Entä kysymys Ryttylässä harjoitetusta pietismistä? Kiinnostavaa on se, että Böhmen sanotaan “vaikuttaneen” sellaisiin Ruotsin varhaisiin radikaalipietisteihin kuin Schäfer, Ulstadius tai Collin. Tämän vaikutuksen laadusta en tosin ole lukenut tarkempia kuvauksia. Ehkä nämä nuoret vihaiset miehet olivat vain muun epäilyttävän kirjallisuuden ohella lukeneet myös Böhmeä. Kuitenkin vastaan osui myös kiinnostava, valitettavasti tyngäksi jäävä viittaus 1700-luvun “Pohjanmaan mystikoihin”, joiden kerrotaan saaneen Böhmen ideoita Collinin välityksellä. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjanmaan_mystikot

Tuosta Mageen Hegel-tulkinnasta en oikein osaa sanoa. Jäljennän Amazonista kriittisen lukija-arvion (kirjoittajan argumentointi ja kirjoitustyyli ei minua kaikin osin miellytä, mutta joka tapauksessa hänen mukaansa Magee ei pysty esittämään evidenssiä tulkintojensa tueksi):

Guilt by association
ByAshtar Commandon September 7, 2008
Format: Paperback
"Hegel and the Hermetic Tradition" is something of a disappointment. The author, Glenn Alexander Magee, argues that the well-known German philosopher Hegel was an occultist and a Gnostic, or rather a Hermeticist (the author defines Hermeticism as different from Gnosticism). If true, this would indeed be quite interesting. Hegel influenced Marx, whose ideology became the official one in the Soviet Union (creatively developed by Lenin, of course). Was the Soviet Union really based on a Gnostic or “Hermetic” philosophy?

Hmmm…

Unfortunately, I don’t think Magee really proves his point. Most of the book is simply guilt by association. The book never really delivers. For instance, Magee promises to prove that Hegel was influenced by Hermeticism in his youth, but he is forced to admit that Hegel’s teenage diaries contain no entries about Hermetic subjects. Magee brushes this aside with the rather strange argument that “what you talk about every day, you don’t write about in your diary”. No? Since when? Here, the very lack of evidence for Hermetic influence is dialectically transformed into evidence for such influence. Sorry, but that’s simply not convincing! Further, the author states that there is no direct evidence for Hegel ever being a Freemason. But since Schelling, Goethe and Fichte were Freemasons, and since Hegel mingled or corresponded with them, therefore… Magee also points out that Hegel and Schelling were friends, and that Schelling was influenced by Hermeticism. But Hegel and Schelling parted ways later, since Hegel disliked his friend’s philosophy! Further, the author states that Hegel was a friend of Franz von Baader, which is true, but the two gentlemen often criticized each other. Besides, Baader wasn’t an unthinking, orthodox Hermeticist.

In plain English, the entire book is nothing but “guilt by association”, although positive “guilt”, since Magee seems to like the idea that George Wilhelm Friedrich was a Magus. Personally, I don’t care either way. I just don’t think the case is compelling enough.

I don’t doubt that there are similarities between Hegel and Hermeticism (or Gnosticism, if you like). That Hegel studied Jacob Böhme is, of course, uncontestable. He also studied Master Eckhart. Hegel’s idea that God needs to create the world in order to realize himself, and that he realizes himself through man, sounds “pretty old hat” to all students of mysticism. So far so good. But is that the end of story?

Hegel’s innovation was to claim that God (the World-Spirit) realizes itself through history, and necessarily embodies itself in human cultures and institutions. This historical perspective seems to be lacking from Schelling, for whom Nature was God’s embodiment, and it doesn’t seem to exist within the Hermetical tradition either, where the individual magus rises himself above everything else, including history. Magee has managed to find only two examples of Hermeticists with some kind of historical perspective, Isaac Luria and Joachim of Fiore, but it’s difficult to see any real similarity between their apocalypticism (obviously derived from the Bible) and Hegel’s evolutionary perspective.

Why was Marx able to “turn Hegel on his feet”? How could Hegelianism ever be given a secular, left-wing interpretation? Were the left-Hegelians raving mad? I don’t think so. When Hegel claimed that the Weltgeist necessarily embodied itself in human institutions with a history, the question automatically arised, what on earth this “World Spirit” could possibly be? Isn’t it simply a more superstitious, Romantic, pantheistic word for the historical process itself? A historical process propelled forward by human spirit? It was Hegel’s “grounding” of the Weltgeist that made it possible for the left-Hegelians and Marxists to hi-jack his philosophy. Had Hegel simply said the same thing as Böhme, Schelling or Baader, this would have been impossible!

In other words, Hegel wasn’t simply a student of Böhme, and absolutely not an “initiate”. He was an innovator, who (dialectically?) pointed forward, to a very different philosophy.

Minusta teosofia tuntuu jotenkin anakronistiselta termiltä tuossa yhteydessä, koska minusta se on lähinnä sellaista blavatsylaista idän uskonnoistakin ammentavaa juttua.
Mutta Suomessa samoissa säätyläispiireissä oltiin kiinnostuneita niin pietismistä, herrnhutilaisuudesta kuin swedenborgilaisuudesta 1700-luvulla, mikä onkin monella tavalla kiinnostavaa.

1 tykkäys

Minäkin ajattelin ensin Blavatskya, ja luultavasti tämä on yleisin mielleyhtymä. Kuitenkin esimerkiksi saksankielinen wikipedia sanoo Böhmeä teosofiksi.

Jos vain 1600-luvun alun tienoilla vaikuttaneesta Böhmestä on puhe, niin termi saattaakin olla vähän anakronistinen. 1700-luvulla teosofia-käsite kuitenkin jo tunnettiin ja oli yleisessä käytössä. Pietismin ja teosofian sekä muun “illuminismin” välinen yhteys on täysin kiistaton kaikkialla 1700-luvun Euroopassa (ehkä Amerikassakin). Tämä harrastus ei myöskään rajoittunut luterilaisuuteen vaan ylitti kirkkokuntien rajat; jopa Venäjällä näitä harrasteltiin, ja siellä ehkä vielä hartaammin kuin lännessä keskimäärin. Tosin en ole varma, kuinka moni luterilainen perinteisesti pietistishenkisessä Suomessa on valmis hyväksymään tämän kaltaisen pietismi-tulkinnan.

Mutta joka tapauksessa kuivia dogmeja ja puisevia liturgioita hyljeksivä sydämellinen “intomieli” (Schwärmerei, enthousiasme) koettiin monin paikoin tosi kristityn tunnusmerkiksi noihin aikoihin. Onko se sitten pietismiä vai jotain ihan muuta, se ei ole minun ratkaistavissani.

Vapaamuurarius oli todellinen 1700-luvun muotiaate, ja ainakin saksalaisella kielialueella sen yhteydet pietismiin näyttävät kiistattomilta. Käännänpä tähän pätkän katolilaiselta vapaamuurarilta, teosofilta ja martinistilta (so. Louis Claude de Saint-Martinin opetuslapselta), Joseph de Maistrelta. Katkelma on teoksesta Soirées de Saint-Pétersbourg (1821).

En väitä, että jokainen valaistunut (illuminé) olisi vapaamuurari. Sanon vain, että jokainen minun tuntemani heikäläinen erityisesti Ranskassa oli sitä. Ja heidän perustavin opinkappaleensa on tämä: kristinusko siinä muodossa kuin sen nykyään tunnemme on vain [uskon syvempiin salaisuuksiin vihkimättömälle] rahvaalle tarkoitettu ”sininen loosi” (loge bleue). Mutta ihmisen nousu korkeammille tiedon tasoille riippuu hänen omasta tahdostaan, ja hän voi oppia tuntemaan kaikkein ylevimmät salaisuudet, joihin ensimmäiset kristitytkin olivat initioidut. Tietyt saksalaiset kutsuvat tätä uskon suuntaa transsendentaaliseksi kristinuskoksi (Christianisme transcendantal). Heidän oppinsa on sekoitus platonismia, origenismia ja hermeettistä filosofiaa kristillisellä perustalla. [kursivoinnit alkup., boldaus minun]

de Maistre on tässä kuvailevinaan 1700-luvun loppupuolen “illuminismia” ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Tosiasiassa hän kuitenkin lähinnä kaihoisasti muistelee omaa nuoruuttaan Savoijin vapaamuurariliikkeessä. Ikävä kyllä hän käytännössä uskoi kuvatunkaltaiseen esoteeriseen p*skaan koko ikänsä, vaikka muodollisesti luopui vapaamuurariaatteista jo ennen vuosisadan vaihdetta. de Maistre ihaili monia protestanttisia pietistejä, mukaan lukien Jacob Böhmeä, jota hän piti enemmän tai vähemmän “illuminaattina”. Hän oli myös Swedenborg-fani, ja katsoi, että onnettomuudekseen protestanteiksi syntyneet ja katolisuuden omaksumiseen haluttomat kristityt olisivat eräänlaisella “ohituskaistalla” pelastukseen juuri tällaisen pietistis-teosofisen uskontulkinnan ansiosta.

Vaikka kunnioitan de Maistrea yhteiskunnallisena ajattelijana, en todellakaan pidä hänen tästä puolestaan. No, kukapa meistä olisi täydellinen.

2 tykkäystä

Tuo “kätketyt salaisuudet, jotka ovat jotain korkeampaa, kuin se mikä on kaikille ilmoitettu” on juuri se ansa, johon jokaisen aikakauden älymystä saadaan loukutettua. Oletttaisin näin.

2 tykkäystä

Kun olen kaikkitietävää wikipediaa nyt katsonut, niin teosofia tosiaan on useammassakin käytössä, minulla se vain on aina yhdistynyt juuri tuollaiseen 1800-luvun juttuun.

Meilläkin 1700-luvulla olivat vallalla nuo illuminismiksi kutsumasi jutut, ja hovipiireissä vahvasti - nykyäänkin Ruotsin kuningashuone on tunnetusti vapaamuurariuden linnake. Loistavimman kuninkaamme, Pohjolan Jalokiven Kustaa III:n lähipiirissä oli kaikenlaista erikoista.

Pietismin suhde katoliseen mystiikkaan on muuten varsin vahva, devotio modernan klassikot olivat pietistien lukemistoa. Ja joskus olen sanonut, että pietismi oli tavallaan valistuksen äpärälapsi, mutta ehkä se olikin pikemminkin saman isän tunnustamaton sisarpuoli. Saattaapi näitä lehtolapsia löytyä Roomastakin päin…

1 tykkäys

Enpä tiedä, Minusta esimerkiksi Tuomas Kemppiläisen Kristuksen seuraamisesta otetaan katolisessa kirkossa juuri sellaisena mitä siinä sanotaan. Siinä ei ole mitään salattua tietoa.

En nyt tarkoittanut ihan tuollaista. Ei pietismiinkään liity mitään salaista tietoa, eikä Tuomasta varmaan sellaisen lähteenä luettukaan. Ehkä se on jotain mystistä, mutta ajassa liikkuu aina tiettyä henkeä, joka synnytti pietismin, mutta jolle voidaan löytää rinnakkaisilmiöitä myös katoliselta puolelta, kuten katolisille ilmiöille voidaan löytää rinnakkaisilmiöitä protestanttisista kirkoista. Eivät ne ole eläneet toisistaan täysin erillisinä.
Meillä samat henkilöt, jotka olivat hyödynajan suuria nimiä, olivat usein myös mukana pietistis-herrnhutilaisissa piireissä tai enemmän esoteerisissa swedenborgilaisissa ympyröissä - mikä ei tarkoita tietysti sitä, että näin olisi ollut kaikkien kanssa ja aina.