The Third Way: Homosexuality and the Catholic Church

Sosiaalisessa mediassa tuli vastaan tällainen dokumentti.


Olen katsonut sitä vasta puoliväliin, mutta päätin jo, että siitä ehkä saisi jotain pohdintoja täällä. Se on ohjattu jollain imelällä “amerikkalaisen kristillisellä” tavalla, jossa jatkuva hiljaisten kasvojen ja harkiten lausuttujen toteamusten tykitys yrittää saada katsojan tunnelmaan, että tässä on nyt kyse jostain tosi syvällisestä ja koskettavasta.

En minä kiistä, etteikö aihe sitä olisi. Mutta väitän, että olisi hienoa jos katsoja pääsisi itse päättelemään, että siitä on kyse. Että se vaikutelma syntyisi asian ajattelemisesta. Ei jatkuvasta neuvottomien kasvojen näkemisestä.

Minua kiinnostaa tuossa lähinnä se, että minkälaista teologista ja metafyysistä näkökulmaa se tulee esittämään homoseksuaalisuuteen. Ei niinkään se, että minkälaisia tarinoita se tarjoaa samaistuttavaksi. Kertomukset ovat vain keino joidenkin syvempien periaatteiden välittämiseen. Kiinnostaa se, että mitä tuo dokumentti yrittää saada katsojan syvemmällä tasolla uskomaan. On siitä kokonaan eri asia, että mitkä osat tai elementit näistä valituista kertomuksista on yleistettävissä homoseksuaalisuuteen laajemmin, ja mitkä eivät ole.

Katsoin yli puolenvälin, mutta en jaksa katsoa loppuun saakka. Huomio kiinnittyi kiharapäiseen naiseen, joka sanoi, että hänellä ja äidillään oli “jäinen suhde”. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen, että seksuaalivähemmistöön kuuluvalla ihmisellä on huono suhde samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa.

Katolinen kirkko tuossa tuntui olevan ongelma, koska siellä ei yritetä hyväksyä homoseksuaalisia tekoja. Välillä musiikki soi liian kovaa, joten oli vaikeaa ymmärtää kaikkea jutussa kerrottua. Semmoinen kuva jäi, että haastateltavat ovat hyviksiä ja katolisen kirkon edustajat pahiksia. Ei mitään uutta auringon alla.

Sitä suositteli katolinen pappi ja sen ovat tehneet kirkon piirissä siveysajattelua opettavat henkilöt. Joten kerrottakoon juonesta sen verran, että siinä on taitekohta.

Esimerkiksi tekijöiden joukossa oli sellainen jostain tuttu nimi kuin Jason Evert. En pitkään aikaan keksinyt, että missä olin sen kuullut. Sitten muistin, että eräs naishenkilö oli viime kesänä hehkuttanut häntä “säästä itsesi sille oikealle koska olet sen arvoinen” tyyppisen ajattelun opettaja numero ykköseksi.

Katsoin silloin Evertin puheita muutaman saadakseni selville, että minkälaista settiä hänellä oli tarjota. Tiedän, minkälaisilla pointeilla samoja asioita ajetaan aidan protestanttisella puolella ja halusin vertailla. Totesin silloin ainoastaan, että jos katsoo kolmekin tunnin mittaista esitystä, niin esimerkit ja keskeiset kohdat ovat jokaisessa samat.

Mietin tätä. En vain tuon videon kannalta. Vaan kun argumentoidaan samasta asiasta yleensäkin. On muutama “klassinen” tapa esittää evankelinen ja yleiskristillinen argumentti homoseksuaalisuutta vastaan. Yksi on se, että sen täytyy olla paha asia, koska se seuraa jostain pahasta tapahtumasta tai asiasta. Huono suhde vanhempaan tai sitten seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuminen ovat kaksi esimerkkiä.

Vasta-argumentti tuoho on, että “ei välttämättä” tai “ei aina” tai “ei kaikilla”. Sitten on henkilökuvia, joissa joku homoseksuaali kertoo “normaalista lapsuudesta” tai “hyvästä suhteesta molempiin vanhempiin”.

Toinen argumentti on, että ihmistä ei ole biologisesti rakennettu homoseksiä varten. Tähän voi argumentoida, että naisten osalta ongelma ei esiinny. Tai voi väittää, että oikeasti kaikkea pitäisi tarkastella platonisten homosuhteiden pohjalta, joihin ei sisälly mitään haitallisia keskinäisiä tekoja. Tämä taas on epärelevanttia vähintään 99 % tapauksista.

Tässä näkyy kivalla tavalla tomistisen essenssin ja aksidenssin ero. Päältä katsoen näyttää, että ei ole olemassa mitään homoseksuaalisuuden olemusta. Joku voi väittää, että kyse on tosiaan vain syvästä kaveruudesta, jolloin seksuaaliseen haluun tai tekoihin perustuvat argumentit eivät välttämättä päde. Jos taas määritellään, että kyse on halusta seksuaalisiin tekoihin samaa sukupuolta olevien kanssa, niin päästään ehkä määritelmään, joka on tarpeeksi kattava ja jonka ulkopuolelle jäävät voi jättää huomiotta.

Ilmeisesti myös Raamatun määritelmä on tämä sama:

Rm. 1:26 Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin himoihin; sillä heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen; 27 samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti.

Kolmas argumentti on, että tilastollisesti homokulttuuriin kuuluu holtiton piittaamattomuus omasta ja muiden terveydestä. Joskus pyörittelin asiasta numeroita. Näyttää siltä, että joku sukupuolitauti leviää noin 170-kertaisella nopeudella homomiesten keskuudessa verrattuna kantaväestöön, kun ajatellaan tartuntojen määrää suhteessa populaation kokoon.

Neljäs on, että tilastollisesti kyseisessä populaatiossa esiintyy päihdeongelmia niin alkoholin kuin klassisten huumeiden kanssa useammin kuin kantaväestössä. Sama muistaakseni pätee masennukseen ja ehkä muihinkin mielenterveyden juttuihin.

Kolmanteen ja neljänteen voi tietenkin väittää vastaan, että ei se ole se itse ilmiö, vaan ympäristön suhtautuminen siihen. Tuo on kuitenkin vain ilmaan heitetty oletus, koska ilmeisesti mikään määrä suojelua ja positiivista julkisuutta ei riitä tätä muuttamaan. Samaan aikaan miehen ja naisen välistä avioliittoa yritetään julkisuudessa purkaa kaikin mahdollisin tavoin.

Viides on, että samassa osoitteessa asuvien aikuisten välinen väkivalta on kumpaakin sukupuolta olevilla homoseksuaaleilla väestön keskiarvoa yleisempää. Tähän voi väittää ehkä saman kuin edelliseen. Mutta on sellainen yleinen psykologinen toteamus, että on turhaa tai mahdotonta osoittaa hyväksyntää henkilölle, joka ei itse kykene hyväksymään itseään.

Kuudes argumentti on sitten se, että homoseksuaalisuus on väärin siksi, koska Raamattu niin sanoo. En tässä aio mennä niihin vastaväitteisiin, että kyse on temppeliprostituutiosta tai alistavista suhteista tai että silloin ei tunnettu modernia, vapaaehtoista ja keskinäiseen suostumukseen perustuvaa muotoa ilmiöstä.

Argumenttina nuo eivät päde. Toiste voisi ehkä pohtia, että yrittävätkö niiden esittäjät vain selittää asian itselleen parhain päin—vai onko heillä joku sellainen maailmankuva, mikä mahdollistaa sellaisten käsitteiden keksimisen, joista syntyy joku ideaali, moderni homoseksuaalisuus—jota ei ole olemassa, mutta jota voidaan nyt tavoitella sellaisella tavalla, joka ei antiikissa ollut mahdollinen. Näiden ihmisten motiivit eivät ole kiinnostavia, eikä heidän argumenttinsa kumoaminenkaan, vaan ne metafyysiset oletukset, mitkä mahdollistavat koko argumentin esittämisen.

Eli jos yrität tarpeeksi hyvin ymmärtää sen, että mitä he edes ovat sanomassa, niin joudut toteamaan, ettei siinä ole järkeä. Säästää eri mieltä olemisen vaivan jos näkee, ettei toinen osapuoli oikeasti ole edes mitään mieltä.

Ajatus on kuitenkin siinä, että jos todellisuus on David Humen tyyliin tuntematon, niin silloin Raamatun käsky tulee siihen ylimääräisenä, keinotekoisena ja ulkopuolelta. Eli Jumala on voinut tässä universumissa kieltää homoseksin. Mutta jossain toisessa unversumissa joku toinen jumala olisi voinut määrätä päivittäistä homoseksiä kaikille.

Tämä tarkoittaa sitä, että kun kaikki 1) vapaaseen tahtoon, 2) anatomiaan, 3) terveyteen, 4) päihteisiin, mielenterveyteen ja 5) väkivaltaan sisältyvät ongelmat vaikka ratkaistaan tieteen avulla, niin Raamatun esittämälle kiellolle ei jää mitään perustetta. Moderni ajattelu tarjoaa hyvät eväät tähän siksi, että se, aivan Lutherin ajoista lähtien, pitää Raamattua nimenomaan jonain, mikä tulee todellisuuteen ulkopuolelta ja sen vastaisesti. Eli todellisuus koostuu, platonistisen ajatuksen mukaan, kaaoksesta, joka voidaan aivan yhtä hyvin pakottaa järjestymään Raamatun kuin jonkin muunkin systeemin mukaisesti.

Sen taas voi soveltaa tähän niin, että seksissä on kyse vapaasta valinnasta, jonka ytimessä on nimenomaan sen tekeminen tosiasioiden yli tai niiden vastaisesti. Sillä ajatuksella, että tosiasiat ovat vain sen kaaoksen senhetkinen tila, jota valinta nimenomaisesti pyrkii järjestämään ja muokkaamaan uudella tavalla. Toisin sanoen sen voisi tiivistää niin, että ihmisten valinnat ovat pyhiä tai ihmisen vapaus on pyhä.

Tuon videon esittämän ratkaisun ajatus on, että 1) ihmisten kannattaa suunnata vapaa tahtonsa Jumalaan ja seurakuntaan, joten 2) anatomian ja 3) terveyden osalta asiaa ei tarvitse parantaa eikä ratkaista. Tämä Jumalan ja uskon löytäminen 4) vapauttaa päihteistä ja korjaa mielenterveyden, jolloin 5) ei tule pahoinpideltyä saman katon alla asuvaa kaveriakaan enää.

Dokkarin argumentin voi siis summata niin, että ihmiset ovat homoseksuaaleja, kummassakin sukupuolessa, koska he etsivät seksistä ja seksin ympärille rakentuvista suhteista jotain, mitä eivät lapsena saaneet. Joten heidän kannattaa tulla Jumalan luo tai kirkkoon, jotta he saavat sen.

Tähän voi esittää montakin vasta-argumenttia. Mietin muita ehkä myöhemmin. Myös sellaisia, mitä joku liberaali voisi esittää. Oma argumenttini tuota dokkaria koskien on lähinnä se, että siinä hyväksytään tämä moderni maailmankuva.

Kannattaa tulla kirkkoon ja eheytyä siksi, että muuten et saa sitä, mitä tahdot ja tarvitset, mutta sillä tavalla tekemällä saat.

Ei tämä varmaan ole kovin tavatonta heteroseksuaalienkaan kohdalla. Ja vastaavasti media on täynnä melodramaattisia naistenlehtijuttuja homolapsena hyväksyvistä vanhemmista.

1 tykkäys

Vastauksesi on kuin suoraan körttiläisten foorumilta otettu. Ei mitään uutta auringon alla.

Miten tämä nyt liittyi asiaan? Onko körttifoorumissa jotain vikaa? En ole koskaan käynyt.

Jos käyt, niin huomaat, ettei sieltä vikoja puutu.

Keskustelun aiheeseen liittymättä. Minulla on pyörinyt päässä yksi lausahdus. Se on peräisin ehkä jonkun sisaren tai jonkun eksorkistin luennosta. En keksinyt, että mikä sen merkitys on, tai mihin sen pitäisi liittyä. Mutta kun körtit mainittiin nyt, niin minulla välähti.

“Demons can fake humility, but they can not fake obedience.”

Siitä [huonosta suhteesta vanhempiin] sitten seuraa muunlaista ikävää [jos ei juuri homoseksuaalisia haluja]. En usko, että homoseksuaalisuus on edes mikään kiinteä tai selvärajainen tai itsessään oleva ilmiö.

Olemassa on myös päinvastainen suunta. Olen joskus lukenut katkelmia jonkun homoseksuaalin muistelmista (joku taiteilija, en muista oliko laulaja, tanssija vai kirjailija), jossa hän oli ihan avoin siitä, että seksuaalisuus oli tapa, jonka kautta hän koki kostavansa äidilleen.

Hyvä suhdehan voi olla subjektiivinen sillä tavalla, että a) molemmat osapuolet kokevat pitävänsä toisesta tai suhtautuvat toisiinsa neutraalisti tai myönteisesti tai b) toinen osapuoli omasta mielestään tekee ja on tehnyt kaiken oikein, mutta toinen osapuoli ei ole ollenkaan sitä mieltä. Joku on mielestään ollut aivan hyvä lapsi, mutta vanhemmat eivät vaan osanneet hyväksyä. Tai joku on mielestään ollut varsin hyvä vanhempi, mutta lapselle ei vaan jostain syystä kelvannut hyvä vanhemmuus.

On eri asia puhua hyvästä suhteesta objektiivisena siten, että lapselle välittyy kaikki terveet ja hyödylliset tavat tulla toimeen itsensä ja muiden kanssa. Arvostus hyvin eletystä elämästä on eri asia kuin vahvakin subjektiivinen mieltymys johonkin sen osaan tai osallistujaan.

Koska on olemassa sekin ilmiö, että lapsi tilittää, miten “kaiken piti olla kunnossa, mutta en vaan ollut saanut sitä, mitä tarvitsin” ja “en tahdo syyttää vanhempiani, sillä heillä oli raskasta ja he tekivät varmasti parhaansa, mutta se ei lopulta auttanut minua”. Johon vanhemmat voivat vastata, että “kyllä me rakastimme poikaamme suuresti, mutta me emme tienneet, miten olisimme voineet toimia toisin”.

Minä olen kuullut, että homomies hakee toisesta miehestä “isää” itselleen. Isäsuhteessa on ollut jotain häikkää. Siitähän voi sitten vääntää loputtomiin, kuinka jostakin miehestä tuli hetero, vaikka isä oli täysi pölvästi pojalleen tai isää ei ollut j.n.e.

Mutta homon isäsuhteesta ei voi vääntää?

Tämä kysymys aukeaa sillä, että homoseksuaalisuus ei ole ongelma sinänsä. Vaan se on epäonnistunut yritys ratkaista varsinaista ongelmaa.

Käsitin ajatuksen täältä ehkä vuosi tai pari sitten:

Asiaa voi hahmotella sillä tavalla, että ihminen on syntyessään lähinnä fyysinen olento, joka ensin oppii oman ruumiinsa rajat. Sitten sen, että muiden ihmisten kautta voi saada toteutettua jotain tarpeita. Siis lähinnä kun lapsella on nälkä, jano, kylmä, väsymys tai lastit pöksyissä. Kolmannessa vaiheessa kehittyy suhde asioihin ja esineisiin.

Yleensä skitsofrenian negatiivisia oireita (eli niitä, joissa jokin ilmiö, taito tai kyky puuttuu) voi ajatella siten, että suhde todellisuuteen asiatasolla jää mielivaltaiseksi. Kun taas rajatilaista eli epävakaata persoonaa voi ajatella sillä tavalla, että henkilö hallitsee asiat ja esineet, mutta ei hallitse seuraavaa tasoa, eli pidä yksittäisi persoonia, mieliä tai tahtoja todellisina. Joten hän vetää yhtäläisyysmerkin todellisuuden asioiden ja oman mielensä välille. Näkee itsensä ja muut asioiden kautta ohjautuvina mekanismeina.

Aivan uusia haasteita tulee sitten, kun aletaan kasvaa itsen kokemiseen subjektina.

Jossain vaiheessa oppiminen alkaa perustua imitaatiolle. Lapsi oppii tahtomaan jotain asiaa siksi, että hän näkee jonkun muun tahtovan sitä. Se, että oma halu mallinnetaan jonkun toisen halusta, tarkoittaa sitä, että haluilla on sama kohde. Joko konkreettisesti tai abstraktisti. Molemmissa tapauksissa, niin konkreettisessa kuin abstraktissa, on mahdollista, että halun kohdetta riittää sekä imitoivalle että imitoitavalle. Tässä voi ajatella sitä vaikka niin, että isä on mies, joka tunnustaa, että kyllä hänen pojastaankin on tulossa mies.

On myös mahdollista, että halun kohdetta ei riitä molemmille. Se tarkoittaa, että imitaation tilalle tulee mimesis. Esikuvan tilalle tulee kilpailija. Olennaista siinä on, että huomio siirtyy haluttavasta asiasta toiseen haluajaan. Koska toinen haluaa samaa asiaa, mutta hänen halunsa siihen sulkee kyseisen subjektin pois haluamasta asiaa, tulee toisesta vihollinen. Silloin halun tavoitteeksi tulee syrjäyttää toinen, olla toisen tilalla tai olla toinen. En ole täysin varma, mutta sitä voi ehkä myös kutsua kateudeksi.

Olennaista tässä on kilpailuasetelma. Tai kokemus ulossuljetuksi tulemisesta. Se ei ole ollenkaan riippuvainen siitä, että onko kilpailun toisella osapuolella paljon vai vähän kilpailun aiheena olevaa asiaa. Ihmisellä on sekä objektiivisia että subjektiivisia syitä vihata hitauttaan, heikkouttaan, köyhyyttään tai huonouttaan. Tai oikeastaan kokea vain riittämättömyyttä näistä. On siitä seuraava askel, että kokee tarvitsevansa jotain (nopeutta, voimaa, rikkautta, hyvyyttä) muilta. Tai kokee, että ne muut ovat sen jollain tavalla evänneet. Tai kokee, että ei ole mitään mahdollisuutta, että a) he voisivat vapaaehtoisesti antaa sitä tai b) itse kykenisi sitä ottamaan vastaan. Lahjana. Ja tunnustaen oman tarvitsevuutensa.

Jos homoseksuaalisuuden käsittää eräänlaisena “ratkaisuna” tai peräti “oikosulkuna” tällaiseen mimeettiseen kriisiin, niin suunnilleen kaikki siitä sanottu ja kaikki siitä tiedetty asettuu kohdalleen. Eli asian tilalle tulee henkilö, joka edustaa asiaa. Ja tämän henkilön kautta ratkaistaan asiasta tai asiaa kohtaan tunnettu kateus, jossa voivat eri yhdistelminä painottua a) halu tuhota toinen ja sitä kautta osoittaa haluttu asia arvottomaksi tai ei haluttavaksi, b) tulla yhdeksi toisen kanssa ja siten päästä osalliseksi hänessä olevaan haluttuun asiaan tai c) tulla toisen tilalle ja sillä tavalla halutun asian ainoaksi omistajaksi.

Kaikki nämä kolme vaihtoehtoa ratkaisevat kriisin, jonka olennainen piirre siis on, että 1) on jotain arvokasta, 2) jota itse tarvitsee, mutta 3) itsellä ei ole, kun taas 4) toisella on ja 5) toisen kokee sen vuoksi viholliseksi. Se, että huonosta isäsuhteesta voi tulla heteroita tarkoittaa mahdollisesti sitä, että asia ei kriisiydy juuri miehen identiteetin ympärille. Poika voi oppia hylkivältä isältään esimerkiksi kovia asenteita, ja kokea niiden kautta olevansa riittävän miehekäs. Suhde äitiin tuo lisää muuttujia. Kuten myös se, että joku voi kokea, ettei miehekkyys ole niin keskeinen asia, että sen pohjalta muodostuisi vihollisuus.

Eli ei ole homoseksuaaleja ja heteroseksuaaleja. On vain miehiä ja naisia. Ja he haluavat seksuaalisesti omaa sukupuoltaan jos heidän kokemuksensa omaan sukupuoleensa kuulumisesta kriisiytyy siten, että se kokemus tai omistajuus yritetään valloittaa itselle toiseen henkilöön yhtymisen kautta.

Tätä voi soveltaa muihinkin seksuaalisuuden poikkeamiin. Masokisti saattaa haluta yhtyä sadistin itseriittoisuuteen ja sadisti masokistin haavoittuvuuteen. Molemmat ehkä siksi, että joku varhaiskokemus pakotti lapsen ottamaan vastakkaisen roolin kuin vanhemallaan. Tällöinkään ei ole olemassa selkeitä sadisteja ja masokisteja, vaan lähinnä toinen on enemmän pinnalla kuin toinen.