Tieto lisää tuskaa - sääntöliturgismista eteenpäin

Rukous
1

Tästä Niennan kommentista mieleeni nousi asia, jota olen viime päivinä miettinyt itsekin.

Fakta on, että liturgisissa asioissa kehitys kulkee yleensä ns. sääntöliturgismin kanssa. Tuolloin opetellaan sitä, “mikä on oikein”. Opetellaan erilaisia polvenkoukistuksia, kumarruksia, ristinmerkkejä. Olen itsekin yhdessä vaiheessa elämääni opetellut nämä, ja voitte hyvät ystävät uskoa, että nykyään käytän näistä suurinta osaa. Tämä sääntöliturgismi näyttää johtavan itsellä ja monella muulla kuitenkin opettelun päätyttyä sellaiseen asenteeseen, jossa liturgisti tietää, miten asiat pitää tehdä, ja tämän jälken harmistuu, kun näin ei kuitenkaan toimita.

Itse tunnistan tämän kyllä. Jonkinlaisena “asiantuntijana” tiedostan heti, jos jossain latinalaisesta riitistä syntyneessä jumalanpalveluksessa pappi toimii “väärin”. Se herättää heti myös välittömän ärsytyksen tunteen. Olen sääntöliturgismini vuoksi herättänyt ainakin yhden kirkolliseen mediaankin asti päässeen kohun (ns. matkaeväsgate).

Tätä tunnetta kahlitakseni olen kehittänyt myös konkreettisia tapoja, joilla tämän “väärin palvomisen” huomaamisen voi estää. Yksi tavoista on istua pylvään takana, niin ettei näe pappia hänen toimiessaan. Tämä ei tietenkään estä kuulemisen perusteella huomattavia virheitä.

Olen yrittänyt pois tästä ns. sääntöliturgistisesta asenteesta ja viimeisen parin vuoden aikana olen siinä jossain määrin onnistunutkin. Keino tämän saavuttamiseen oli siinä, että aloin miettiä (vihkimykseni tullessa ajankohtaiseksi ja sen jälkeen presenttiseksi), mikä messun tarkoitus oikein on. Kun tähän yhdistettiin vihkimyksen kautta vahvistunut pastoraalinen näkökulma, olen alkanut nähdä messun aika erilaisessa valossa. Siinä on yhä vähemmän kyse siitä, “mikä on oikein”, ja yhä enemmän kyse siitä, “mikä on hyvä”.

Tällainen keskustelunaloitus. Konkreettisia kysymyksiä:

  • miten suhtaudut liturgiaan?
  • jos olet kokenut sääntöliturgismin, millaisia konkreettisia keinoja olet kehittänyt sen kahlitsemiseksi?
5 tykkäystä
2

Itse huomaan ärsyyntyväni joskus siitä, kun naiset pyörivät väkkäränä pyrkiessään kumartamaan suuren saaton mennessä ohi. Pyöriminen tulee siitä, että saaton mentyä naisten ohi, nämä eivät käännykään takaisin kohti alttaria, vaan ikään kuin pyrkivät seuraamaan kumartaen koko ajan saattoon päin. Koska kirkkosali on yleensä suorakaiteen muotoinen, niin tähän syyllistyvät etenkin ne naiset, jotka seisovat takanurkassa - juuri heidän kohdallaan saatto kääntyy kahdesti palatakseen keskikäytävää pitkin eteen. Niinpä ne takanurkassa seisovat naiset pyörivät sitten väkkäränä, jotta eivät tulisi hetkeksikään kääntäneeksi saatolle selkäänsä. Se näyttää typerältä ja rauhattomalta, vaikka varmasti pohjautuukin viattomaan pyrkimykseen toimia kunnioittavasti.

Ort. kirkossa miehet seisovat oikealla puolella ja naiset vasemmalla puolella. Kun saatto tulee vasenta seinustaa edestä taakse ja kääntyy sitten keskikäytävään, niin tämä ongelma ei kosketa samalla tavalla kirkkosalin oikealla puolella seisovia miehiä. Eli en tahdo erityisesti syyllistää naisia, vaan tämä nyt vain johtuu siitä, että kirkossa on tapana seistä tuolla tavalla eri puolilla salia. Ei siellä tarvitse pyöriä väkkäränä. Riittää, että kumartaa asianmukaisesti saaton mennessä ohi. Sitten voi tehdä ristinmerkin ja kääntyä takaisin alttarin suuntaan.

Välttelen ärsytystäni hieman samalla tavalla kuin Silvanus omaansa; pyrin menemään melko eteen, jolloin en näe, mitä takanurkassa tapahtuu.

Toinen joskus ärsyttävä asia on monikieliset palvelukset silloin, jos papeilla ja diakoneilla ei ole käytetyt kielet oikeasti hallussa. Minusta Suomessa liikaa tupataan vierasta kieltä palveluksiin silloinkin, kun paikalla on ehkä vain yksi tai kourallinen vieraan kielen puhujia. Ehkä hekin haluaisivat nähdä harmonisen suomenkielisen liturgian sen sijaan, että harmonian annetaan rikkoutua yrittämällä käyttää kieliä, joita ei kunnolla osata.

Tästä lyhyiden vieraskielisten jaksojen ymppäämisestä palveluksiin on tullut jonkinlainen maneeri. Enkä edes tarkoita sitä, että on kaksikielinen palvelus (suomi ja kirkkoslaavi), nehän yleensä osataan toimittaa, vaan sitä, että ympätään kymmenkuntakin eri kieltä palvelukseen sillisalaattina. Tekeekö kukaan muualla maailmassa niin? Tuskinpa. Vieraita kieliä käytetään silloin, kun se esim. virallisten vierailujen takia on perusteltua - ei siksi, että joku yksittäinen tyyppi on sattunut tulemaan paikalle. Suomessa on joskus havaittavissa suoranaista yritystä saada mahdollisimman monta kieltä mukaan vaikka ei olisi todellista tarvettakaan.

Suurin ongelma tuossa on nimenomaan se, että kieliä ei osata, jolloin seuraa kiusallista änkytystä, oikean kohdan haeskelua, toistuvia yrityksiä ääntää jokin tietty sana oikein. Näin jumalanpalveluksen harmonia rikkoutuu. Kauneuden merkitystä palveluksissa ei aina riittävästi ymmärretä. On tärkeää, että palvelus soljuu harmonisesti eteen päin. Harmonia kuvastelee luomattoman todellisuuden ja Jumalan täydellisyyttä. Jos kirkkokansa joutuu jännittämään, että selviääköhän se pappi nyt tuosta vieraskielisestä tekstistä vai ei, niin vieraiden kielten käyttäminen ei enää puolusta paikkaansa.

2 tykkäystä
3

Suhtautunen liturgiaan melko vapaamielisesti noin laajemmalla tasolla. Ts. sitä voi periaatteessa säätää aika paljonkin. “Isien perinnäissäännöt” (milloin kädet nousevat tai eivät nouse, päivän värit jne.) ovat hyviä jos ja kun ne toimivat, eivät itsessään pyhiä juttuja. Mutta. Kun kerran on hyvä ja yhteinen perusliturgia, niin sen mukaan sitten mennään. Jos yksittäinen liturgi panee mukaan omiaan vähänkin merkittävässä määrin tai tärkeissä kohdissa, se saattaa häiritä. Ja kun on johonkin tottunut niin hitsi vie kun muutokset tuntuvat kovin turhilta, jopa vääriltä.

“Virheiden” sijaan minua tosin yleensä häiritsevät maallisemmat(?) jutut. Jos liturgilta sujuu laulaminen heikosti, kiusaannun ja mietin että miksei tuo malta vain lausua, se toimisi paljon paremmin. Ja kummat tavat käyttää ääntä kuten saarnanuotti ärsyttävät. Sekin, että liturgi tuntuu olevan kovin innoissaan, häiritsee enemmän kuin kuivan asiallinen puhetapa.

4

Kääntymällä ortodoksiksi. Eikö muuten ole edes pätemistä tai vitsi. Se oli aikoinaan helpottavaa huomata, että ortodoksisessa kirkossa liturgiaan suhtauduttiin vakavasti, arvostavasti ja se hoidettiin sääntöjen mukaisesti. Ei tarvitse valittaa kun ei ole valitettavaa. En ole samaa asennetta vieläkään löytänyt kuin muualta kuin meiltä ja ehkä joidenkin tradikatolilaisten jutuista.

1 tykkäys
5

Jotkut ortodoksit sanovat, että heille on opetettu (pappi on sanonut), että pitää kääntää kasvot aina suitsuttajaan päin. Tästä syntyy tämä väkkäränä pyöriminen. Minun mielestäni on paljon oikeampaa seistä kasvot alttariin päin aina, kun se on mahdollista. Suitsutuksen aikana käännytään kolmeksi sekunniksi suitsuttajan suuntaan silloin, kun hän suitsuttaa omalla kohdalla.

Monikieliset palvelukset eivät taida oikein palvella ketään. Minä jään palveluksesta pois silloin, kun sen ilmoitetaan olevan monikielinen.

6

Suhtaudun aika rennosti palvelusten sujumiseen. Se onkin niitä harvoja asioita nykyisessä elämässäni, joissa en hirveästi stressaa. Pääsyynä on tietenkin oman palveluskäyttäytymiseni vähittäinen viilautuminen vuosien saatossa. Vielä tulee toki moniakin tilanteita, joissa en tiedä, mikä olisi se oikea tapa toimia. Mutta ne ovat koko ajan vähenemään päin.

Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Hyvää on se, että parhaimmillaan on eräänlaisessa flow-tilassa, jossa syntyy Se Johonkin Suurempaan Kuulumisen Tunne, jota me ihmiset niin kovasti kaipaamme ja pitkin elämäämme eri lähteistä etsimme.

Huonoa taas on se, että homma menee mekaaniseksi toistamiseksi, jossa ajatukset on ihan jossain muualla kuin siellä palveluksessa. Sitten sitä havahtuu johonkin sellaiseen sinänsä typerään ajatukseen kuin vaikkapa:" Hitsi, nyt jäi prokimenin aikana yksi ristinmerkki tekemättä."

Mitä tulee muiden seurakuntalaisten käyttäytymiseen, niin mielestäni harvoin mitään häiritsevää tapahtuu. Yksi syy on, että normipalveluksissa käy melko vähän porukkaa :slightly_frowning_face: ja he hallitsevat käytöstavat. Jos joskus jotain poikkeavaa ilmenee - näin on tyypillisesti silloin, kun porukkaa on paljon - niin otan sen samanlaisena “pyhänä metelinä” kuin levottomien pikkulasten palvelusten aikana pyörittämän oman shown. En tiedä miksi, mutta ajoittain ilmenevässä sählingisssä on mielestäni jotain peräti herttaista.

Ainoa asia, joka enempi ottaa pannuun - jos sitä ilmenee - on kun kuoron aikana joku ei-kuorolainen hymisee läpi koko palveluksen kovaäänisesti nuotin vierestä ja sanoja tapaillen .

7

Ihan tuttu tunne on ärsyyntyminen siitä, jos liturgisesti menetellään huonosti. Minulla se ei toki ole johtanut mihinkään pylvään takana piileskelyyn, vaan olen ottanut vähän tyynemmin. Sellaista nyt vain tapahtuu. Aina ei vain ymmärrä, miksi tehtäisiin asioita huonommin, kun ne voi tehdä paremmin. Sellaista se elämä vain on.

1 tykkäys
8

Minusta pitäisi laulaa ja hyvä on, että lauletaan, vaikka ei niin hyvinkään. Kuitenkin kerran laulaa on kahdesti rukoilla, kuten P. Augustinus opettaa. Pappien pitäisi päästä sellaisesta väärästä ylpeydestä tai arkuudesta pois, että eivät muka uskalla laulaa.

1 tykkäys
9

Miksi ihmeessä? Uspenskissa on koko ajan Suomea, Slaavia, Englantia, Kreikkaa ja Ruotsia. Muualla on varmaan aina joku kiintiöveisu Slaaviksi. En ole jaksanut häiriintyä tästä.

10

Ngh. Kielten nimet kirjoitetaan suomeksi pienellä. Siis: suomea, slaavia, englantia, kreikkaa ja ruotsia.

5 tykkäystä
11

Mitä lennokasta ilmaisua Augustinus käyttikin, se ei vaikuta asiaan. Hapuillen ja väärin menevä laulu häiritsee takuulla muitakin kuin minua. Jos liturgin olisi pakko laulaa, niin totta kai sitä kuuntelisi vain myötätuntoisesti. Mutta liturgin ei ole pakko laulaa. Homman ideana ei ole vain hänen henkilökohtainen rukoilunsa, saati jokin esitys, vaan hän on kirkkokansan esirukoilijana, messun “vetäjänä” auttamassa toisiakin osallistumaan.

2 tykkäystä
12

Niin ei ole henkilökohtaista. Siksi pitää laulaa. Laulaminen on epäpersoonallinen tapa, lausuminen persoonallista. Minua häiritsee taas se, kun ei lauleta. Ja minulla on asiaan myös muu kuin henk. koht. mielipide, eli voitin!

Minua häiritsee valtavasti myös Raamatun lukeminen ja rukoileminen taidelausunnan tapaan. Jos laulettaisiin enemmän, tästäkin kiusasta päästäisiin.

13

Jännä ajatus, että laulaminen olisi epäpersoonallista. Varmaan niin, jos onnistuu laulamaan riittävän samalla tavalla - mutta se sitten koskee yhtä lailla lausumistakin.

“Taidelausunta” on minustakin ärsyttävää. Ei tartte ihan sävyittä lukea, mutta ei myöskään kovasti eläytyen.

1 tykkäys
14

En oikeastaan edes tarkoittanut niitä monikielisiä palveluksia, jotka johdonmukaisesti toimitetaan esim. suomeksi ja kirkkoslaaviksi, vaan sitä, että eri kieliä ympätään palvelukseen ilman mitään logiikkaa vain sen takia, että joku yksittäinen vieraankielen puhuja sattuu olemaan paikalla - tai luullaan olevan. Niistä irrallisista osista tulee epäharmoninen, rauhaton vaikutelma.

Kyllä monikielisillä palveluksillakin on silti paikkansa. Ainakin meillä maahanmuuttajataustaiset - etenkin venäläiset, romanialaiset ym. - näyttävät osallistuvan niihin palveluksiin selvästi aktiivisemmin kuin suomenkielisiin. Monikielisten palvelusten jälkeen on usein maahanmuuttajataustaisten järjestämä kirkkokahvitus. Siihen kannattaa osallistua, koska ulkomaalaiset nyt vain panostavat leipomuksiin paljon enemmän kuin kantasuomalaiset. :smiley:

15

Pappien laulutaitojen suhteen olen tullut paljon aiempaa suvaitsevaisemmaksi. Luterilaisena tykkäsin niistä papeista, joilla oli hyvä lauluääni. Nykyään en pidä asiaa niin merkityksellisenä, sillä papin hyveet voivat olla jotain aivan muuta kuin hänen musikaaliset kykynsä. Jos katsoo netistä esim. patriarkkojen toimittamia palveluksia, niin täytyy todeta, että eihän heillä yleensä ole kovin hyvä lauluääni. Mutta kuoron soisin aina olevan taitava.

Olen sitä mieltä, että seurakuntien kannattaisi panostaa kuoroihin nykyistä enemmän. Kaunis musiikki saa ihmiset tulemaan kirkkoon. Puolitoista tuntia pitkä liturgia tuntuu pitkältä, jos sekä pappi, diakoni että kuoro ovat kaikki epämusikaalisia. Jos kuoro on hyvä, niin papin laulutaidottomuus ei oikeastaan haittaa. Se vain saa kuoron vaikuttamaan entistäkin paremmalta.

1 tykkäys
16

Papilla ja diakonilla ei ole juuri mitään laulamista paitsi joskus aamupalveluksessa pieni ylistysveisu (“Y-y-ylistämme, ylistämme sinua”) tai papilla ennenpyhitettyjen lahjain liturgiassa “Nouskoon minun rukoukseni”, ja tämän jälkimmäisen olen kuullut joskus kolmen kuorolaisen laulavan papin puolesta.

17

Ei laulamista, mutta resitoimista kyllä.

18

Minusta täällä nillitettiin juuri päinvastaista. Ja kaikki mitä internetissä lukee on totta

19

Liturginen laulu on nimenomaisesti epäpersoonallinen tapa lausumiseen verrattuna.

2 tykkäystä
20

Olen ollut kirkollisen järjestön lasketteluleirillä. Siellä oli “firman puolesta” mukana naispappi, jolla oli tehtävänä muutama iltahartaus. Kun hän luki Raamattua niissä, niin hän teki sen tarkalleen samalla äänellä kuin Taotao-piirrettyjen kertoja. Siitä tuli sellainen tasaisen traaginen ja surullinen vaikutelma, vähän kuin juuri kouluun meneville lapsille kerrottuna. Kuitenkin kaikki leirin osallistujat olivat korkeakoulujen opiskelijoita.

Keskustelun aiheeseen tämä ei välttämättä liity. En koskaan tullut varmistaneeksi, lukiko sama henkilö myös palveluksissa Raamattua samalla nuotilla. Vertailun vuoksi paikallinen Kansanlähetys on ollut joskus kovasti tekemässä messusta “meidän osallistujien näköistä”, mutta lukukappaleet on pidetty onneksi virallisina ja vakavina. Sen verran “osallistujien näköisiä” niistä silti oli joskus tullut, että seurustelevat parit kokivat sopivaksi kiehnätä messujen aikana.