Tunnustuksellinen luterilaisuus

Kirkko Luterilaiset
43

Jatkoa… [ja sitten vähän ”maallikkosaarnausta” edellä olevaan teemaan….]
:innocent: :nerd_face:
Antakaamme Jumalalle kaikki kunnia koko autuudestamme. Soli Deo Gloria!
Herra Jeesus on hankkinut meille Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden viattomalla kärsimisellä, kuolemallaan, lain täyttämisellään sekä riemullisella ylösnousemuksellaan.
Hän on kukistanut kuoleman ja pahan vallat. Tämä valmiina oleva Kristuksen vanhurskaus luetaan meille yksin uskon kautta Sanaan ja sakramentteihin.

Room. 4:1-7

Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? 2 Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. 3 Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. 4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, 5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; 6niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:
7 “Autuaat ne,
joiden rikokset ovat anteeksi annetut
ja joiden synnit ovat peitetyt!
8 Autuas se mies,
jolle Herra ei lue syntiä!”

Uskova voi sanoa: ”en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa”.

Gal. 2:20

Gal. 2:20 ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.

Hyvät teot seuraavat uskoa.
Näin hyvä puu tekee hyviä hedelmiä eikä hyvät hedelmät hyvää puuta.

Joh. 15:5-6

Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.

Sitten teologin selitystä.
Pastori Markku Särelä: Kristuksen kuuliaisuus, STLK, 1999, s.22-23:

”Tarvitsemme lain täyttymyksen päästäksemme iankaikkiseen elämään.
Mutta totta on myös se, että laki vaatii ihmiseltä lain täyttämistä autuuden saavuttamiseksi ja että Kristus täytti lain joka suhteessa. Jos lakia ei olisi täytetty meidän sijastamme (pro nobis), meidän pitäisi se itse täyttää. Oikein on joku sanonut: ”En voisinrauhassa kuolla, ellei Kristus olisi täyttänyt lakia puolestani.” Edellyttäähän Raamattu selvästi ihmiseltä hänen pelastuakseen lain täyttämystä. ”Eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13).
Kun kirjanoppinut (Luuk. 10:25) ja rikas nuorukainen (Matt. 19:16-17; Mark. 10:17; Luuk. 18:18) kyselivät Jeesukselta, miten pääsisivät iankaikkiseen elämään, Jeesus osoitti, että siihen tarvitaan laintäyttämys. ’Mutta jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt” (Matt. 19:17). Kun ihmisellä itsellään ei ole lain täyttämystä, hän voi sen saada vain sijaistäyttäjältä eli Kristukselta, Daavidin pojalta ja Daavidin Herralta (Matt. 22:34-46) uskon kautta Häneen.”
(Markku Särelä: Kristuksen kuuliaisuus, STLK 1999, s. 22-23).

1 tykkäys
44

Room. 5:8-10:
5:8 Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.
5:9 Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.
5:10 Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut;”

”Mitä tulee Kristuksen vereen, lainaan tässä puhdasoppista Quenstedia.
Hän lausuu osuvasti: ”’Veri’ merkitsee tässä (- -) synekdokeen muodossa
[pars pro toto, osa kokonaisuuden sijasta], jota Raamattu käyttää, Kristuksen koko veriuhria, siihen sisällytettynä hänen muu toimivana ja alistuva kuuliaisuutensa, jonka Hän on koko elämänsä aikana suorittanut taivaalliselle Isälle.” Näin pyhä Raamattu pakottaa meidät ymmärtämään Kristuksen viattoman veren, ei poissulkien siitä Kristuksen elämän kuuliaisuutta, vaan sen siihen sisällyttäen.
Pyhä autuuttava veri! Viaton veri, koska Kristus oli kuuliainen koko elämänsä ajan!
Meidän edestämme vuodatettu syntien anteeksisaamiseksi.
Siinä on autuutesi valmiina ja täydellisenä uskolla omistettavaksi.”
(Markku Särelä: Kristuksen kuuliaisuus, STLK 1999, s.24-25).

45

Markku Särelä: Kristus meidän edestämme, Teesejä vanhurskauttamisesta, STLK 1998.

Kristus meidän edestämme
Kristus meidän edestämme353×504 44 KB

Kirjan takakannessa sanotaan:

”Kirja julistaa jo nimellään: KRISTUS MEIDÄN EDESTÄMME.
Teesejä syntien vanhurskauttamisesta. Kirjan nimi onkin oikean vanhurskauttamisopin lyhyt esitys. Pyhän Raamatun ja Luterilaisten tunnustuskirjojen lisäksi tekijä marssittaa esiin massiivisen määrän luetetaavia luterilaisia todistajia. Luther-lainauksia on yli 150, joista suuri osa ensi kertaa suomeksi. Esitykselle on tyypillistä sitaatien suuri lukumäärä, sitaattien laajuus, sitaattien asiayhteyden ja ajankohdan huomioon ottaminen, teologisten termien täsmällinen määrittely ja pyhän Raamatun alkukielten erinomainen tuntemus. Mutta tekijä ei anna pyhälle Raamatulle ainoastaan puheenvuoroa vaan rakentaa kaiken erehtymättömälle ja pettämättömälle Raamatulle.

Särelän kirja tuo nykyajan sekavaan teologiseen tilaan raamatullista selkeyttä, valoa, lujuutta, järkähtämättömyyttä ja lohdutusta, minkä juuri oikea vanhurskauttamisoppi saakin aikaan. Kaikkia niitä, joille puhdas vanhurskauttamisoppi on kallis, kirja kehottaa vakavasti muistamaan, ettei vanhurskauttamisoppi siedä harhaavaa opetusta missään muussakaan opinkohdassa.” (Markku Särelä: Kristus meidän edestämme, Teesejä vanhurskauttamisesta, STLK 1998, kirjan takakannen teksti).

Omat kommentit:
Eräs parhaimpia suomenkielisiä vanhurskauttamisopin selityksiä on pastori, TT h.c. Markku Särelän kirja: Kristus meidän edestämme, Teesejä vanhurskauttamisesta, STLK 1998.
Tässä selkeässä kirjassa Särelä on muotoillut 31 teesiä vanhurskauttamisopista ja siihen liittyvistä asioista. Minun mielestäni tässä on pastori Markku Särelän ehkäpä tärkein kirja.
Kirjassa määritellään käsitteet täsmällisesti Raamatun mukaisesesti.
Se tuo suurta lohtua ja selvyttä uskonelämään. Kutakin teesiä seuraavat Raamattutodisteet, todistukset kirkon tunnustuksista, uskonpuhdistajan todistukset sekä muita luotettavia todistuksia. Tämä kirja pitäisi kuulua jokaisen tunnustuksellisen luterilaisen kirjahyllyyn.
Laitan tähän näytteeksi muutaman teesin.

Teesi I: Oikeustermi

Vanhurskauttaminen on Raamatussa oikeustermi. Se merkitsee vanhurskaaksi julistamista eli vanhurskauttavan tuomiopäätöksen antamista.

Teesi IV: Sama kuin syntien anteeksiantaminen

Syntisen vanhurskauttaminen on samaa kuin syntien anteeksiantaminen, syyllisyydestä ja synnin iankaikkisesta rangaistuksesta vapauttaminen. Uskosta vanhurskauttaminen merkitsee samalla Jumalan lapseksi ottamista ja iankaikkisen elämän pperilliseksi tulemista.

Vanhurskauttaminen on vain syntien anteeksiantamista, ei muuta, ei esimerkiksi uutta kuuliaisuutta, Jumalan asumista ihmisessä, ei syntisen olemuksellista muuttumista, ei pyhittymistä.

Teesi IV: Yleinen vanhurskauttaminen

Raamattu opettaa yleistä, koko maailmaa koskevaa vanhurskauttamista Kristuksessa.

Yleisen vanhurskauttamisen kieltäminen on kolmiyhteisen Jumalan perustavan armahduspäätöksen kieltämistä ja jumalattomuutta.

Teesi VII: Henkilökohtainen vanhurskauttaminen

Syntinen saa Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden ja taivaskelpoisuuden henkilökohtaisesti omakseen turvautumalla Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla Kristuksen hänen ja koko maailman edestä toimittamaan lunastukseen.

Teesi XVI: Uskosta vanhurskas tekee mielellään hyviä tekoja

Kristitty ei rakenna pelastustaan hyville teoilleen eikä oletetuille ansioilleen. Hän tekee kuitenkin sydämensä halusta hyviä tekoja – pakottamatta ja käskemättä niin, kuin hyvä puu tekee hyviä hedelmiä itsestään. Kristitty ei tavoittele hyvillä teoillaan Jumalalle kelpaavaa vanhurskautta, vaan hän uskoo olevansa vanhurskas armosta ilman tekoja Kristuksen ansion nojalla ennen ja ilman tekoja. Tämä ei johda hengelliseen toimettomuuteen ja ikään kuin odottamaan hyvien tekojen ilmaantumista taivaasta, vaan kristitty elää kutsumukselleen uskollisena sekä kuolettaa ja hautaa päivittäin jatkuvasti vanhan ihmisensä. Ja uusi ihminen nousee toimeliaana esiin kasteen esikuvan mukaan. Samalla kristitty antaa ilolla Jumalan sanan moninaisin evankelisin kehotuksin ”herättää puhdasta mieltään.

Teesi XVII: Perustuu Kristuksen koko lunastustyölle

Vanhurskauttaminen perustuu Kristuksen koko lunastustyölle, hänen ihmiseksi tulostaan hamaan hänen ristin kuolemaansa asti.

Kun Raamattu mainitsee vanhurskauttamisen perustuvan Kristuksen vereen tai Kristuksen kuolemaan, tätä ei saa käsittää siten, että siitä suljetaan pois Kristuksen elämän kuuliaisuus eli laintäyttämys meidän hyväksemme, sillä Kristuksen verti oli viaton, pyhä veri ja hänen kuolemansa oli kuuliaisuuden tien kulkeneen ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan kuolema. Raamattu nimittäin liittää lunastuksen ja vanhurkauttamisen paitsi Kristuksen vereen ja kuolemaan nimenomaan myös Kristuksen nimeen ja Jumalan Pojan elämän kuuliaisuuteen.

Teesi XIX: Usko on tarttumistoiminto

Usko tarttuu meidän ulkopuolellamme olevaan, armonvälineissä tarjottuun, meidät kaikki ihmiset lunastaneeseen, elävään ja ylösnousseeseen Kristukseen ja omistaa hänet niistä sydämeen ja säilyttää hänet siellä, jolloin Kristus on uskovan sydämessä uskossa läsnä eli on olemassa uskon yhteys (unio) meidän edestämme itsensä uhranneen, elävän, ylösnouseeen, taivaaseen astuneen ja esirukoilevan Kristuksen ja vanhurskautetun syntisen välillä. Usko ei siis tartu meidän sydämessämme asuvaan Kristukseen. Vanhurskauttava usko on tarttumistoiminto, tarjotun lahjan vastaanottaminen ja sen jatkuvaa vastaanottamista.

1 tykkäys
46

Miten muuten perustellaan, tämä, että Jumala ei asu ihmisessä.

47

Kyllä Kristus (Jumala) asuu kristityssä.
Uskon unio on vain pidettävä käsitteellisesti erillään, kun tarkastellaan Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskauttamme, joka on Kristus pro nobis ei Kristus in nobis.
Gal. 2:20: ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.

Teesi XXI: Uskon unio ja unio mystica

Kun syntinen sydämen uskolla omistaa ulkopuolellamme olevan Kristuksen sydämeensä vanhurskaudekseen, syntyy sillä samalla hetkellä yhteys, uskon unio (unio fidei formalis), Kristuksen ja vanhurskautetun syntisen välille. Tämä uskon unio on pidettävä käsitteellisesti erillään sitä laajemmasta unio mysticasta.

Unio mysticasta voidaan puhua laajemmassa ja suppeammassa merkityksessä. Laajassa merkityksessä unio mystica käsittää kaiken sen Raamatun opettaman, aistivaarinoton ulkopuolella olevan eli salatun yhteyden, mikä vallitsee toisaalta uskovan ja Kristuksen sekä toisaalta uskovan ja koko Kolmiykseyden välillä erillaisine vaikutuksineen ja seuraamuksineen. Siloin se käsittää sekä uskon union eli Kristuksen vanhurskaudeksi omistamisen uskolla että Kristuksen ja koko Kolmiykseyden asumisen uskovassa.
(Markku Särelä: Kristus meidän edestämme, Teesejä vanhurskauttamisesta, STLK 1998, s. 173).

@9x osaa varmaan selitää paremmin tätä asiaa. Toivoisin hänen kommentoivan tätä asiaa…

48

selvennätko nämä käsitteet

49

Sorry, en ole teologi enkä jaksa/osaa selvitellä käsitteitä tarkemmin.
Selitysyritykseni johtaisi vain hyödyttömään loputtomaan kyselyjen sarjaan.
Niin kuin sanoin esim. @9x voi jatkaa.

Tuossa mainutussa kirjassa nuo käsitteet on selvitetty mielestäni erinomaisesti.

Siltikään kaikkia uskon asioita ei voi rationaalisesti ymmärtääkään, kuten tunnettua on.
Aina jää paradokseja ja ihmisjärjelle käsittämättömiä asioita. Apologiallakin on rajansa.

50

Minä yritän:

Noin pähkinän kuoressa uskon unio syntyy kyn ihminen uskon kautta yhdistyy Kristukseen. Tätä ei kuitenkaan saa käsittää siten, että jompi kumpi kadottaisi persoonallisuuutensa, häviäisi toiseen, sillä kysymyksessä on nimeenomaan uskon kautta tapahtunut yhdistyminen, ei siis sulautuminen toisiinsa, aivan kuten avioparistakin sanotaan “ne tulevat yhdeksi lihaksi”, mutta säilyttävät persoonallisuutensa. En ainkaan minä ole muutunut vaimokseni, eikä päinvastoin. Unio Mystica taas käsittää koko Kolminaisuuden asumista uskovassa erilaisine vaikutuksineen. Ja kuten itse termikin antaa ymmärtää, kysymyksessä on salainen yhteys, Unio Mystica, jonka täsmällinen rationaalinen määritteleminen ei onnistu, vaan se on jätetty Raamatun ilmoituksen varaan, jonka mukaan voidaan puhua Isän Pojan ja Pyhän Hengen keskinäisestä toiminnasta, josta uskon kautta olemme osalliset. Tämän paremmin en minäkään osaa asiaa valaista. Mutta, kuten @Luteri jo sanoi, “kaikkia uskon asioita ei voi rationaalisesti ymmärtääkään” ja myös minä oletan näiden selitysten johtavan loputtomaan kyselytulvaan?

1 tykkäys
51

"Jeesus vastasi heille: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: ‘Minä sanoin: te olette jumalia’? ( Jh 10:34). Jumalallistuminen ei ole tarkoittanut persoonan hävittämistä, mutta yhdistymistä kyllä, siksi ortodoksit puhuvat samasta asiasta. Eli tämä on totta.

Tässä Kristus siis jotenkin pidetään erillään, paitsi jos puhutaan Cristus in nobis (Kristus meissä). Vaikka tulkinta on yksipuolistunut Christus pro nobis (Kristus puolestamme) -muotoon, on sille koko kristillisen ajan säilynyt, myös paremmin raamattuun nojaava vastanäkemys Cristus in nobis. Tässä taas ilmeisesti vaikuttaa katolinen ansio-oppin pelko taustalla. Joka tapauksessa tämä muotoilu on huono ja altis väärinkäsityksille, jopa yllyttäjä siihen. Tämän kun viljelee vielä puhtaaksi, syntyy varsin objektiivinen seurakunta;

52

Kristus puolestamme - Kristus meissä, uskon unio - unio mystica
ovat käsitteitä, jotka kiinnostavat minua ja joita koitan itselleni selvitellä.
Ehkäpä ne kiinnostavat muitakin, jolloin voi keskustelua. Tosin aihepiiri on vaikeahko, joten mahdanko osata “kantaa korttani kekoon” keskusteluissa. Annan tutun pastorin taas selittää kirjassaan, koska mielestäni hän tuo kirkkonsa näkemyksen selkeästi esille. Ehkäpä se antaa lisävalaistustakin täällä esitettyihin kysymyksiin. Toivon niin.
Teesi XXI: Uskon unio ja unio mystica olikin jo esillä. Loppupuolella on siihen selventävää jatkoa. Raamaatunkohtia, tunnustuskirjojen kohtia ja teologien lausumia en nyt tähän kirjoita.

Teesi XXI: Uskon unio ja unio mystica

Kun syntinen sydämen uskolla omistaa ulkopuolellamme olevan Kristuksen sydämeensä vanhurskaudekseen, syntyy sillä samalla hetkellä yhteys, uskon unio (unio fidei formalis ), Kristuksen ja vanhurskautetun syntisen välille. Tämä uskon unio on pidettävä käsitteellisesti erillään sitä laajemmasta unio mystica sta.

Unio mystica sta voidaan puhua laajemmassa ja suppeammassa merkityksessä. Laajassa merkityksessä unio mystica käsittää kaiken sen Raamatun opettaman, aistivaarinoton ulkopuolella olevan eli salatun yhteyden, mikä vallitsee toisaalta uskovan ja Kristuksen sekä toisaalta uskovan ja koko Kolmiykseyden välillä erillaisine vaikutuksineen ja seuraamuksineen. Siloin se käsittää sekä uskon union eli Kristuksen vanhurskaudeksi omistamisen uskolla että Kristuksen ja koko Kolmiykseyden asumisen uskovassa.

Teesi XXI: Uskon unio ja unio mystica, jatkoa

Näin laajasti käsitettynä unio mysticalla voidaan ymmärtää sekä vanhurskauttamiseen että pyhitykseen liittyviä asioita. On kuitenkin tarkoin huomattava, että uskon unio mysticaan sisällettynä ei muuta toiseksi Raamatun opetuksia jumalattoman vanhurskaaksi lukemisesta yksin Kristuksen ansion tähden (Christus pro nobis), ei meidän ulkopuolellamme olevasta vanhurskaudesta, ei uskosta tarttumistoimintona eikä uskonvanhurskauden perustumisesta yleiseen vanhurskauttamiseen.

Suppeassa merkityksessä unio mysticalla ymmärretään ymmärretään pelkästään pyhityksen piiriin kuuluvaa Kristuksen ja Kolmiykseyden asumista uskovassa pyhittävine vaikutuksineen.

Asia on puhtaasti määrittelykysymys niin kauan kuin vanhurskauttamisesta opetetaan oikein eikä vanhrskauttamista ja pyhitystä sekoiteta toisiinsa. Jos ne sekoitetaan toisiinsa, on kysymyksessä epäraamatullinen ja epäluterilainen oppi eli harha. Selvyyden vuoksi olisi suositeltavaa pitää unio mystica terminologisesti erillään uskon uniosta.

Asiasta toiseen.
Kun olen täällä keskusteluja seurannut, niin olen huomannut, että me helposti koitamme järjen avulla ymmärtää uskon ja sen dogmit.
Raamattua ja uskonoppia ei kuitenkaan voi ymmärtää järjellä loppuun asti.
Apologiaa tiettyyn määrään voi harjoittaa ja perustella kristinuskon järkevyyttä.
Mutta loppujen lopuksi Raamattua ja kristinuskoa voi ymmärtää vain sisältä päin.
Tarvitsemme “uskon hypyn”, kuten kait Kierkegaard totesi.
Mutta rationaalisa keskusteluja on aina mielenkiintoista käydä.
Ei kai se ihmisjärki kaikissa asioissa rengin rooliin saa joutua?

Lutherkin peräänkuulutti Wormsissa 1521 järkiperäisiä perusteita:

“Ellei minua saada vakuutetuksi Raamatun todistuksen tai selvän järjen perusteella (koska en luota paaviin enkä neuvonantajiin yksinään, sillä on hyvin tunnettua, että he ovat usein erehtyneet ja puhuneet keskenään ristiin), olen sidottu lainaamaani Raamatun sanaan ja omatuntoni on Jumalan sanan vanki. En voi enkä halua peruuttaa mitään, sillä ei ole hyvin eikä oikein toimia omaatuntoaan vastaan. Jumala minua auttakoon. Amen.” (Wikipedia).

Taisipa vielä sanoakin: “Tässä seison enkä muuta voi”.

53

Tuosta Unio Mysticasta on Franz Pieperiltä tekstiä suomenkielisessä toisen painoksen laitoksessa sivulla 330, mutta täydellisempi versio löytyy Francis :grinning_face_with_smiling_eyes: Pieperin koko laitoksesta englanninkielellä. Eikös sinulta “toinen kotimainen” suju? :grinning: Laitan sen tähän:

a. The unio mystica is distinct from the general presence of God with all creatures. It is the privilege of Christians, in contra­distinction to the world (John 14:22-24), since it is accorded only to faith (cp. the passages above). All who refuse to believe the Gospel are the dwelling place and workshop of the devil (Eph. 2:2).

b. The unio mystica must not be reduced to a mere influence of God or to the indwelling of divine gifts. Scripture declares that God Himself dwells in us: "We will make our abode with him." The Formula of Concord rejects the statement “that not God dwells in the believers, but only the gifts of God” (Trigl. 937, F. C., Sol. Decl., III, 65).

c. It is not a pantheistic transformation of the substance of the Christians into the substance of God… The unio mystica does not change the creature into the Creator, just as the unio personalis, the most intimate union of God and man, did not change the divine nature into the human .225 “The temple of God is, according to its substance, distinct from God, who inhabits it.” It is hardly per­missible to speak of a specialis approximatio Dei secundum sub­stantiam ad substantiam credentium, since God, according to His essence, fills alike both heaven and earth in an illocal, divine manner (Jer. 23:23-24).

d. The doctrine of the mystic union is highly important both as a doctrine and for the Christian life. There are such as regard it lightly, but Scripture makes much use of it both to warn and to comfort us.

The unio mystica is the result of justification. To make it the basis of justification means to mix sanctification into justification. All those who deny that the reconciliation of the world has been brought about through the vicarious satisfaction of Christ are forced to teach that justification is not based on Christ’s vicarious work, but is the result of man’s ingraftment into the Person of Christ, of his “ethico-religious transformation,” and the like.

Francis Pieper, Christian Dogmatics, Vol. II, s. 409-410

1 tykkäys
54

Kiitos vinkistä!

No joo jollakin lailla. On minulla tuo Piipperin enklanninkielinen 4-osainen sarjakin, jota välistä aina tavailen…
Kunpa joku raamattu/luterilaisuskova kääntäisi sen suomeksi, mutta ymmärrän, että kysyntä olisi pieni…tänä luopumuksen aikana…

1 tykkäys
55

Äläpä muuta sano. Mutta se olisi kyllä kova jobi kääntää kokonaisuudessaan. Hyvä kuitenkin, että meillä on tuo lyhennelmä! :+1:

56

All who refuse to believe the Gospel are the dwelling place and workshop of the devil
(Eph. 2:2).

Kaikki, jotka kieltäytyvät uskomasta evankeliumia, ovat paholaisen asuinpaikka ja työpaja
(Ef. 2:2).
→ rankasti sanottu, mutta näin on…ei ole ns. puolueetonta harmaata vyöhykettä Jumalan ja paholaisen välimaaastossa.

Hyvää tekstiä kaiken kaikkiaan.
Eräs ystäväni sanoi kerran, että Pieperin dogmatiikkaa voi lukea ihan hartaudekseen… :grinning_face_with_smiling_eyes:

1 tykkäys
57

Niin ainakin minä olen tehnyt! Joskin nyt ihan viime vuosina olen löytänyt myös muualta niin paljon hyvää tekstiä, ettei millään enää riitä aika eikä voimat enää sellaiseen keskittymiseen yhteen kirjaan, on suoritettava karsintaa.

58

TM Marko Kailasmaa on aloittanut toimintansa vikaarina STLK:ssa.

Ks. Luterilainen 1/2022, s. 32

1 tykkäys
59

Georg Stöckhardt: Apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen selitys (STLK 2010):

Georg Stöckhardt (1842-1913) oli luterilainen teologian tohtori, professori ja eksegeetti. Hän laati perusteellisen selitysteoksen Roomalaiskirjeeseen ja Pietarin ensimmäiseen kirjeeseen. Nämä molemmat kirjat ovat luettavissa STLK:n kotisivuilla: Kirjat.
Teoksen on kääntänyt pastori Markku Särelä.

Stöckhardtin Roomalaiskirjeen selityksen alkuperäisteos on julkaistu saksaksi Yhdysvalloissa 1904. Ks. kirjan esittely: Apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen selitys.

Stöckhardt jatkaa samalla tunnustusluterilaisella linjalla, jolla olivat myös edeltäjänsä professorit C. F. W. Walther (1811-1887) sekä Franz Pieper (1852-1931) ja jonka juuret ovat jo Martti Lutherin (1483-1546), Martin Chemnitzin (1522–1586) ja muidenkin puhdasoppisten luterilaisten teologiassa.

Roomalaiskirjeen selityksessään Stöckhardt selittää perusteellisesti mm. kristinuskon pääuskonkohdan eli vanhurskauttamisopin. Stöckhardt tarkastelee Raamattua alkukielillä selittäen niiden avulla Roomalaiskirjettä.

Stöckhardt kirjoittaa kirjansa alkusanoissa:

”Roomalaiskirje on tunnustetusti Uuden Testamentin tärkein opetuskirjoitus. Niinpä eksegeetin päätehtävä kirjettä selittäessään on tuoda esille sen opillinen sisältö. Tämä ei ole tosin mahdollista ilman Raamatun tekstin ja kontekstin tarkkaa tutkimusta. Allekirjoittanut pyrki tällä työllään ensiksi pääsemään selville kirjeen kielellisestä puolesta ja sitten ennen kaikkea selvittämään itselleen ja lukijoille ne ikuiset, jumalalliset ajatukset, jotka ovat saaneet ilmaisunsa apostolin kiertokirjeessä.”

Vanhurskauttamisopin kannalta tärkeitä Roomalaiskirjeen kohtia ovat Stöckhardtin mukaan mm. seuraavaat kohdat:

Room. 1: 16-17:

”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: “Vanhurskas on elävä uskosta.”* (KR 1938)

Room. 3: 21-26:

"Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen.” (KR 1938).

Stöckhardt kertoo Lutheria lainaten, kuinka Lutherille kirkastui (1519) Roomalaiskirjeen (Room. 1:17) sana ”Jumalan vanhurskaus” (justitia Dei) ja sitä kautta koko evankeliumi (s. 147-148).

Stöckhardt tuo esille luterilaisten tunnustuskirjojen mukaisen forenssisen vanhurskauttamisopin ja luetun vanhurskauden (justitia imputata).

”Vanhurskauttaminen näet tarkoittaa vanhurskaaksi julistamista tai vanhurskaana pitämistä, synneistä päästämistä Jumalan tuomioistuimen edessä.” Ihmiselle luetaan hyväksi jo olemassaoleva Kristuksen lahjavanhurskaus, kun ihminen sen uskolla omistaa."

Laitan tähän loppuun selventäviä ja lohdullisia lainauksia Stöckhardtin kirjasta koskien vanhurskauttamisoppia.

”Jolla vielä on kipinäkin protestanttista omaatuntoa, kavahtaa sellaista ajatusta, että meissä oleva vanhurskaus ja hurskaus pitäisi olla se, minkä voisimme panna kuoleman hetkellä syntiä, syyllisyyttä, Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan. Hän tunnustaa Lutherin kanssa: “Sen tähden on ylen korkea saarna ja taivaallinen viisaus, että uskomme tämän: Vanhurskautemme, pelastuksemme ja lohdutuksemme on meidän ulkopuolellamme, niin että me Jumalan edessä olemme vanhurskaita, otollisia, pyhiä ja viisaita, vaikka meissä silti on pelkkää syntiä, vääryyttä ja typeryyttä. Omassatunnossani minä vain ajattelen syntiä ja pelkään kuolemaa ja kuitenkin minun pitää katsoa muualle ja uskoa, ettei ole syntiä eikä kuolemaa.” (Erl. 14,181). (s. 122).

”Ihmistä ei vanhurskauta usko sydämessä olevana mielenliikkeenä, ihmisen tahdon toimintona eikä vastaan ottavana toimintona, vaan vain se vanhurskauttaa, mikä vastaanotetaan.” (s. 155).

”Mikä tekee ihmiset vanhurskaiksi ja saa Jumalan julistamaan ihmiset vanhurskaiksi, on yksinomaan se, mihin usko tarttuu eli uskon kohde.” (s. 156).

”Kestääksemme ajassa ja iankaikkisuudessa Jumalan edessä ja halutessamme tulla vanhurskaiksi ja autuaiksi meidän täytyy panna pois silmiemme edestä kaikki tekomme, parhaimmatkin, sekä kaikki oma ajattelu, tuntemukset, tahtominen, tekeminen ja vaikuttaminen, olkoonpa sen nimenä usko tai kantakoon se ihanien kristillisten hyveiden nimeä. Olemme hukassa, jos me in puncto critico (kuolinhetkellä) muistelemme sitä, mitä olemme tehneet, millaisia olemme olleet, ja turvaudumme siihen, että olemme kuitenkin kristillisyydessämme ja uskossamme olleet tosissamme ja vilpittömiä. Sitä vastoin nämä particulae exclusivae (pois sulkevat pikku sanat) “ilman lain tekoja”, “ei teoista” ovat suuri lohdutus meille, erityisesti hädän ja kuoleman hetkellä, kun meitä ahdistaa katsoessamme, kuinka olemme eläneet ja vaeltaneet. Meidän pitää Jumalan sanan ja evankeliumin mukaan siirtää katseemme pois kokonaan omista ajatuksistamme, kuvitelmistamme ja tekemisistämme. Meidän on levättävä yksinomaan sen varassa, mitä Kristus on tehnyt meidän edestämme.” (s.156).

60

Täällä foorumilla ja muuallakin puhutaan luterilaisuudesta ja tunnustuksellisesta luterilaisuudesta.

Miten määritellään luterilaisuus ja tunnustuksellinen luterilaisuus?
Onko niillä mitään asiallista ja opillista eroa vai tarkoittavatko ne samaa asiaa?