Kirje filippiläisille 4: 4Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!
Mitä jos ei tunne iloa vaikka olisi mielestään kristitty? Olen joutunut pohtia aika paljon tunteita Raamatun näkökulmasta. Raamattu kehottaa iloon monessa yhteydessä. Aine ie kuitenkaan tunne siltä. Olen jutellut monenkin seurakuntalaisen kanssa siitä, että onko vika heissä kun eivät tunne enimmäkseen iloa vaikkapa kirkossa käydessään tai ylipäätänsä kristittynä elämisessään.
Vastaan yleensä että jäniskään ei ole märehtijä, vaikka Raamatussa sanotaan niin. Tai oikeastaan siellä sanotaan että jänis märehtii. Samalla logiikalla ilo on Herran läsnäoloa, vaikka kuinka itkettäisi.
Ongelma lienee se, että eri tunteilla on eri aikoina ja eri paikoissa erilainen sisältö. Samoin kuin puhun rakkaudesta ensisijaisesti yhteisenä tulevaisuutena Jumalan kanssa enkä ajasta ja paikasta riippuvan tunteena (toissijaisesti ihmisten välisenä yhteisenä tulevaisuutena), samoin ilosta voisi puhua läsnäolona: ensisijaisesti Jumalan läsnäolona ja toiseksi läheisen, sellaisen jonka kanssa haluan jakaa tulevaisuuden tai en pelkää hänen läsnäoloaan tulevaisuudessa.
Veikkaan että ensimmäisillä opetuslapsilla on ollut hyvä fiilis. Olivat päässeet todistamaan kuolleista heräämistä. Tiettävästi yliluonnollinen yhtälö. Nuorena kun heräsin pikkaiseen uskoon ja Raamatun lukuun, minulle ilosanoma oli mystiikkasanoma. Emmauksen tie oli kuin joku kadonnut kesä suoraan nuorten kirjoista.
Ilosanoma on hyvin rakenteellinen. Tuntui miltä hyvänsä.
Muoks. Vain Jumala voi tunnetusti nousta kuolleista.
Tässä olet varmaan tämän asian ytimessä. Itse olen oppinut omista tunteistani paljon, kun olen Raamattua lukiessa aina maininnan tunteista tullessa vastaan yrittänyt ymmärtää, että se minkä minä olen kokenut joksikin tunteeksi, ei välttämättä ole se mistä siinä raamatunkohdassa puhutaan.