Siinä vaiheessa, kun Moskovan kirkko itsepäistyi eli autokefalisoitui Konstantinopolin patriarkaatin siipien suojista, vanhan Kiovan Rusin ydinalueet (so. nyk. Ukraina ja mahd. Valko-Venäjä) eivät enää olleet Moskovan kontrollissa. Näin ollen näiden alueiden ortodoksit eivät seuranneet Moskovaa autokefaliaan vaan pysyivät alkuperäisen äitikirkkonsa helmassa. Onhan sitä paitsi myös Suomen ortodoksisen kirkkokunnan alkuperäinen äitikirkko Konstantinopoli, koskapa Moskova ja Novgorod, mistä itämerensuomalaiset ortodoksiansa pääasiassa vastaanottivat, olivat vielä 1200- ja 1300-luvuilla Konstantinopolin alaisia. Tätä tosin harvempi tullee nykyään ajatelleeksi.
K.P. Jobin haastattelussa sivutaan näköjään myös moskoviittien vanhaa “Kolmas Rooma” -fantasiaa. Sehän ei tosiaankaan ole koskaan ollut virallista oppia, mutta sitä on siedetty paremmin kuin mitään muuta heresiaa. Tässä on ilmeinen analogia Neuvostoliiton olemassaolon parina viimeisenä vuosikymmenenä kukkineeseen “kansallisbolshevismiin”, joka on oikeaoppisen marxilais-leniniläisen doktriinin valossa silkkaa heresiaa. Mutta puolue sieti sitä paremmin kuin mitään muuta toisinajattelun muotoa.
Mutta ajatus Moskovasta Kolmantena Roomana näyttää nyt olevan lähempänä toteutumistaan kuin koskaan. Tulevaisuuden tutkimus tuntee käsitteen heikko signaali, ja minusta Moskovan patriarkaatin, maailman suurimman yksittäisen ortodoksisen kirkkokunnan, jääminen pois Kreetan synodista, saattaa hyvinkin olla tällainen signaali Moskovan lähenevästä irtautumisesta koko muusta ortodoksisesta maailmasta. Se välinpitämättömyys ja suoranainen ylenkatse, jolla siellä muihin kirkkoihin, myös muihin ortodokseihin, suhtaudutaan, ei lakkaa ihmetyttämästä minua.