Mm. Päivi Räsänen haluaa, ettei juhlita kouluissa halloweenia, ei ainakaan kun ei saa kertoa Jeesuksestakaan.
Käsittääkseni magian ja uskonnon (epämääräinen) raja menee siinä, voiko yliluonnollista käskeä ja ohjata. Kristitty pyytää yliluonnoilliselta toimijalta jotain, kun magiassa tietyn rituaalin ajatellaan luonnonlain tapaan toimivan. On luontevaa ajatella että magiaa voi tehdä jopa vahingossa. Uskonnossa taas ei ajatella mitään tapahtuvan, jos vaikkapa minut huijataan lausumaan rukous kielellä jota en ymmärrä.
Tuntuu että halloween-kieltäjät ajattelevat maagisesti, eivät uskonnollisesti. Ikäänkuin lapsille tapahtuu jotain pahaa, jos heidät “huijataan” käyttämään noitapukua tms. Olenko ihan hakoteillä?
Uskontoihin liittyy myös määräyksiä, ei saa syödä sikaa jos on juutalainen yms. Käsittääkseni oikein mitään sellaista ei luterilaisilla ole lainkaan, eikä kai tässäkään tapauksessa. Vai onko kyse juhlan juurista, joista joku on toisen uskonnon tai uskomuksen? Mutta eihän äitienpäivääkään uskonnolliseksi mielletä, vaikka ensimmäinen äitienpäivä oli metodistikirkossa.
Luulisin, että on vanhempia, jotka eivät pidä pakannallisina kokemiensa asioiden esittelemisestä lapsilleen. Ei tarvitse tässä ajatella mitään maagista ajattelua. Ei vaan pidetä siitä, että pahoina pidettyjä asioita esitetään lapsille neutraaleina tai kivoina juttuina. Noidat, kummitukset, tontut ja sen sellaiset ovat monen mielestä pahan piiriin kuuluvia asioita, joiden kanssa ei halua lapsensa joutuvan tekemisiin.
Koska tässäkin asiassa olen sanken lipilaari, en ihan tavattoman vakavasti tällaisiin asioihin suhtaudu. Minua kyllä hieman ärsyttää ylenmääräiseksi paisunut halloween. MInullakin kyllä oli kivoja kurpitsavaloja viime viikolla. Samoin pääsiäistrullit ja joulutontut eivät nyt aiheuta mitään sydämentykytyksiä. Mutta kun pyhäinmiestenpäivä korvataan täysin halloweenillä, joulusta jätetään vain tontut ja pääsiäisestä puput ja noidat, ollaan tekemässä ihan kamalaa työtä, ei pelkästään uskonnollisesta näkökulmasta, vaan kulttuurisestakin.
Öö tota noin, kyllä luterilaisilla on sekä erinäisiä Raamatusta nousevia määräyksiä, että sitten eri herätysliikkeissä ja suuntauksissa monenlaisia kulttuurisempia määräyksiä. Jos varauksellinen suhtautuminen halloweenin juhlimiseen nousee Raamatusta, niin silloin yleensä siitä, että noituus on siellä varsin kielteinen asia. Ei siinä sitä ajatella, että noitaa leikkivä lapsi voisi vahingossa loitsia jotain oikeaa, vaan koko aihepiiristä halutaan varmuuden vuoksi pysyä kaukana. Toki on oma kysymyksensä, onko se mistä Raamatussa puhutaan noituutena, oikeasti juurikaan yhteydessä lasten halloweenjuhliin. Mutta ymmärrän sen, jos tässä asiassa halutaan olla varovaisia.
En osaa näitä koulujen halloweenjuttuja minään kovin ihmeellisenä syntinä pitää ainakaan lähtökohtaisesti, mutta pari asiaa olisi syytä muistaa. Ensinnäkin, lapset ovat kovin erilaisia keskenään ja se mikä toiselle on kiehtovan jännittävää, on toiselle aivan liikaa. Koulussa esillä oleva kuvasto ja aihepiiri ei saisi olla niin hurjaa, että joku pelkääkin sitä oikeasti, koska sellaisen asian esille tuleminen voi olla lapselle hirvittävän noloa. Toisekseen, halloween ei ole automaattisesti mikään kaikille sopiva ja neutraali asia, vaan tiettyjen ihmisten mielestä väärin ja siitä tulee voida saada uskonnon perusteella vapautus, oli se sitten teologisesti hyvin perusteltua tai ei. Uskonnonvapaus kun kattaa myös vapauden tulkita omia pyhiä kirjoituksiaan pöhkösti.
Uskoisin kyllä, että halloween voi lisätä kiinnostusta okkultiseen. Ehkä se voi olla hyväkin asia siinä mielessä, etttä perheessä syntyy hyvä tilanne keskustella aiheesta.
Halloweenin kieltämiseen ei edes tarvitse uskontoa. Ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Ei kuulu diwali, ei kuulu kiitospäivä, ei kuulu Kroatian itsenäisyyspäivä, ei kuulu halloween.
Kävin eilen hautausmaalla Helsingin Malmilla, jossa aiemmin on saanut katsella rauhassa pimeässä kynttilämerta hiljaisuudessa ilman suurta väentungosta, värivaloja ja äänimaailmaa. Nyt siellä olikin järjestetty joku ihmeen enkelipolkukävely räikeine valoineen. Viereisen Viikin kirkon pihalla pauhasi joku viihdekonsertti ja enkeleiksi pukeutuneita seurakunnan? työntekijöitä? oli muuten pimeällä hautausmaalla vähän joka nurkassa. Onneksi ei sentään drakuloita ja hirviöitä.
Ihmisiä oli satamäärin paikalla lamppuineen ja valokoristeineen tukkien käytäviä ja teitä, pyhäinpäivän rauhasta ei ollut tietoakaan. Todella hauskaa, että tästäkin pyhästä on tehty värikäs ja meluisa juhlahumu, joka sopiikin hyvin kuolemaa uhkuvalle hautausmaalle.
Joulupukissa on sentään joku linkki suomalaiseen kulttuuriin, kun meillä on ollut Nuutipukkeja pelottelemassa muksuja. Kahdessa muussa taas uskiskantilta on se puoli, niissä juhlistetaan sinänsä hyviä asioita. Uskiskantilta Halloweenina glorifioidaan teknisesti ottaen pahoja asioita, vaikka ei uskoisikaan halloweenin tuottavan riivauksia.
Ja kun niiden vainajien muistamiselle olisi jo vuosituhansia vanhoja kristillisiä perinteitä. Mutta eihän niitä tietenkään voi käyttää, vaan keksiä keksiä tilalle ihan hatusta feikki-halloween.
Kristityistä iso osa ajattelee niin, että Jumala on suvereeni kaikkivaltias, jota ihminen ei voi käskyttämällä saada tekemään mitään. Jumalalle voi esittää pyyntöjä ja Jumalan lupauksiin voi vedota. Mutta Jumala ei ole käskytettävissä. Sakramenttien uskotaan toimivan kun ne on oikein toimitettu. Kieliasiasta aika moni olisi eri linjoilla. Vuosisatoja kirkoissa on laulettu esimerkiksi latinankielisiä rukouksia mm. kuoromusiikkina. Jouluradiossakin soi toisinaan latinaksi esimerkiksi Pie Jesu, jonka sanoituksia varmaan yli 90 % kuulijoista ei osaa kääntää äidinkielelleen. Voi olla, että joskus on ollut tilanteita, joissa kirkossa kukaan ei ole ollut latinantaitoinen niin paljoa, että olisi ymmärtänyt, mitä kaikki sanat jossain latinaksi lauletussa rukouslaulussa tarkoittavat. Kyllä kirkossa silti on uskottu vieraalla kielellä lausuttujen rukouslaulujen olevan Jumalan kuulemia rukouksia yhtä lailla kuin äidinkielellä lausuttujen rukoustenkin. Ihmisistä kaikille vieraskieliset laulut sen sijaan eivät välttämättä ole ymmärrettyjä.
On syytä huomioida, että ainakin osa kristityistä voi aidosti nähdä halloween-tilaisuudet maailmankatsomuksensa kautta tulkittuna. Jolloin saatetaan olla tekemisissä tällaisen yksilön kannalta uskonnonharjoittamistilanteessa, johon aivot tahdosta riippumattakin voivat tilanteen yksilötasolla assosioida - vaikka monen muun kohdalla aivot toimisivat asian yhteydessä toisin. Jolloin halloween-tilanne voi ainakin osalla uskonnollisen vakaumuksen valmiiksi omaavista johtaa kokemukseen, että voi kokea joutuvansa osallistumaan omantuntonsa sellaiseen uskonnon harjoittamiseen, joka ei ole omantunnon kanssa yhteen sopivaa.
Raamatussa on kielletty mm. vainajien henkiin yhteyden ottaminen ja opetettu suhtautumaan pimeyden voimiin negatiivisesti, ja jos tämän opetuksen on omaksunut vakavasti, ja jos on omaltatunnoltaan herkkä, voi esimerkiksi “elävillä kuolleilla” tai vaikkapa muunlaisillakin hirviöillä leikittely olla negatiivinen uskonnollisesti tulkittu kokemus, josta voi haluta pysyä erossa omantunnonsyistä.
Edellä kuvasin tilannetta joidenkin sellaisten osalta, joilla on kristillinen vakaumus, ja joiden kokemus halloween-tilanteesta voi värittyä sen kautta. Uskonnottoman (ja osan kristityistäkin) tulkinta halloweenin sisällöstä voi olla ihan erilainenkin, ja osa ei välttämättä osaa millään tavoin edes samaistua edellä kuvailemaani logiikkaan.
Mutta eihän äitienpäivääkään uskonnolliseksi mielletä, vaikka ensimmäinen äitienpäivä oli metodistikirkossa.
Tämäkin riippunee jossain määrin siitä, mistä kuplasta maailmaa katsoo. Vanhempien kunnioittamisen ajatus on osa 10 käskyäkin. Kyllähän äitienpäivää myös Suomenkin kirkoissa aika laajasti vietetään. Äitiasia on päässyt Virsikirjaankin mm. virren 467 muodossa, joka usein lauletaan äitienpäivänä virtenä. Siinä kiitetään äidistä ja pyydetään Jeesusta lahjoittamaan äidille ilo autuas. Aika monessa kirkossa äitienpäivää juhlistetaan tarjoamalla silloin myös kakkukahvit. Ainoa valtiollinen dokumentti, joka monen kirkon seinältä Suomessa löytyy, on Ylipäällikön äitienpäivänä 20.5.1942 antama Päiväkäsky 60 otsikolla “Suomen äideille”. Liputuspäivä äitienpäivästä tuli Suomessa 5 vuotta sen jälkeen kun kirkkoihin oli laitettu äitienpäivään liittyvä päiväkäsky esille (Valtioneuvosto määräsi äitienpäivänä 1942 annetun Suomen äideille -päiväkäskyn vapaudenristeineen esille laitettavaksi kirkkoihin, ja monissa silloisista kirkoista se on esillä yhä). Jos elää äitienpäivän kirkolliseen juhlintaan säännöllisesti liittyneiden kuplassa, äitienpäiväkin voi kokonaisuutena näyttäytyä ihan eri tavoin, kun jos elää sellaisessa kuplassa, jossa äitienpäivien kirkollisten tilaisuuksien kanssa ei olla koskaan tekemisissä.
Tarkennan: Ihmisillä on tällöinkin ollut tieto siitä, että kyseessä on kristillinen rukous. Vastaavasti oletan ettei kristitty halua lausua muslimien uskontunnustusta inuitiksi, jos tietää mistä on kyse vaikka ei yksittäisiä sanoja tietäisikään.
Totta on, että kokemus on varmasti eri ihmisillä erilainen.
Jatkan vielä äitienpäivästä: Käsittääkseni meillä isänpäivä on tullut ikäänkuin symmetrian vuoksi, en tiedä tarkemmin (Wikipedia: “1940-luvun lopulla pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat päivän viettämistä marraskuun toisena sunnuntaina, jolloin kaupoissa on vielä hiljaista ennen joulusesonkia.”). Mihin saakka uskonollisuus ulottuu, jos se pohjautuu äitienpäivään ja sen ajattele olevan uskonnollinen? Tämähän on samaa pohdintaa mitä käydään joulustakin välillä, koska se ei enää ole uskonnollinen.
Kyllä varmasti moni kristitty vastustaisi äitien- ja isienpäivän viettoa kouluissa, jos äitien- ja isienpäivänä palvottaisiin isiä ja äitejä.
Ehkä jonkinlaisena reaalimaailman esimerkkinä, Steiner-kouluissa lausuttiin ainakin aikoinaan ruokarukouksia auringolle ja maalle. Kävin joskus vierailulla ja opettaja toki erikseen korosti, että tämä ei millään muotoa ole uskontoa. Ja minähän toki kristittynä vastustan ruokarukouksia auringolle ja maalle.
Tuo lienee kysymyksiä, joissa ns. uskossaan vahvat ja heikot voivat toimia eri tavoin. Uskossaan vahva saattaa kokea voivansa ladella vaikka minkä vieraan uskon loruja vierailla kielillä, joita ei ymmärrä, koska uskoo, ettei se usko johda oikeaan Jumalaan, eikä väärillä loruilla ole mitään vaikutusta, jolloin tällainen ihminen ei välttämättä koe sellaisten sanojen lukemista välttämättä uskonnon harjoittamisenakaan ollenkaan. Uskossaan ns. heikompi taas saattaa kokea sellaisen ahdistavana, ja kokea, että sellainen voisi olla väärän uskon harjoittamista.
Olen joskus miettinyt tätä asiaa äidinkielen tuntien osalta, kun jotkut äidinkielen opettajat laittavat oppilaita lukemaan luokissa ääneen tekstejä, jotka ovat selkeästi esimerkiksi kristillisen vakaumuksen vastaisia. Kynnys kieltäytyä lukemasta sellaisessa tilanteessa on sosiaalisesti muodostettu korkeaksi. Siinä voi olla tilanne, jossa nuorella voi olla halu kieltäytyä lausumasta sanoja ääneen, mutta voiko sellaisessa tilanteessa joskus olla kyse esim. loukkauksesta yksikön uskonnonvapautta kohtaan, jos opettaja auktoriteettiasemaansa hyödyntäen pakottaa toista lukemaan ääneen tämän vakaumuksen vastaista tekstiä, olisi oma kysymyksensä.
Isänpäivää on hiukan huomioitu kirkossa. Taannoisessa Virsikirjan päivityksessä lisättiin yksi isänpäivävirsi, kun sellaista ei aiemmin ollut ollut (siitä virrestä ei ole muodostunut erityisen suosittua, vaan se on jäänyt harvoin laulettujen virsien joukkoon). Isänpäivästä ei ole muodostunut samalla tavoin kirkollista juhlaa kuin äitienpäivästä. Isänpäivän jumalanpalveluksessa voidaan isänpäivä mainita, mutta eipä sitä juuri muuten sitten kirkossa huomioidakaan, paitsi että kerhoissa lapset saattavat askarrella jotain isilleen.
