Hei!
Mistähän alottaisin. Siksi kait kirjoitan että saisin ajatuksia ja apua teiltä muilta. Olen päälle nelikymppinen mies ja olen aina kuulunut kirkkoon mutta en ole ollut uskossa. Olen viettänyt syntistä elämää johon on kuulunut liikaakin alkoholia ja juhlia. Minulla on perhe ja kaikki on hyvin kuitenkin. Aloin tehdä elämääni muutosta vuoden vaihteessa. Aloin kuunnella podcasteja apostoleilta ja rukoilin. Aluksi se tuntui typerältä koska enhän ollut niin tehnyt ikinä. Jatkoin ja jatkoin ja se alkoi tuntumaan hyvälle. Olen nukkunut hyvin , olen saanut uusia ystäviä aivan kuin heitä olisi vaan lähetetty jostain luokseni. Olen tehokas töissä ja kaikki tuntuu kevyeltä. Haluaisin ottaa seuraavan askeleen mennä kirkkoon tai seuroihin. Kuinka esim pääsisin mukaan Lestadiolaiseen herätysliikkeeseen? Tunnen monia mutta en ole rohjennut lähestyä. Haluan selkeät säännöt elämääni jotka pitävät ja säilyttää tämän kevyen ja upean tunteen jonka olen tavoittanut. Kiitos kaikille ja mukavaa kevään odotusta:)
Haluan rohkaista sinua nimenomaan lähestymään näitä tuntemiasi uskovia ja olen sitä mieltä, että he haluavat auttaa sinua näissä askelissasi.
Toivotan sinut tervetulleeksi foorumille.
On hienoa lukea viestistäsi, miten Jumala toimii. 
Hei!
Hyvä kun kirjoitit, hyvä kun hengelliset asiat kiinnostaa, ja hyvä kun niistä on seurannut hyviä asioita sun elämässä. On kannatettava ajatus, että lähdet tutustumaan johonkin seurakuntaan. Noin yleisesti ottaen kaikkiin seurakuntiin pääsee mukaan samalla tavalla: selvität esim. netistä tai paikallislehdestä, missä ja koska tilaisuuksia järjestetään, ja ilmestyt paikalle. Julkisesti ilmoitettuihin tilaisuuksiin saa kuka tahansa tulla tutustumaan.
Mutta se lestadiolaisuus sitten. Oletan, että tarkoitat tässä liikkeen isointa ja tunnetuinta haaraa eli vanhoillislestadiolaisuutta. Tältä palstalta ei siihen aiheeseen kauheasti asiantuntemusta löydy, koska täällä ei tietääkseni kirjoittele ketään kyseisessä liikkeessä mukana olevaa. Itse asiassa suurin osa aktiiveista on vanhoillislestadiolaisuuden kanssa monissa asioissa aika eri linjoilla. En valitettavasti tiedä, onko vl-liikkeellä jotain omaa foorumia olemassa.
Ymmärrän selkeiden sääntöjen kaipuun, mutta kristinuskon varsinainen pointti ei ole minkään sääntöjen noudattaminen. Kristinuskossa on pikemminkin kysymys siitä, että me ei pystytä Jumalan lakia täyttämään, vaan Jumala pelastaa meidät puhtaasti armosta, ei suorituksilla. Toki on tarkoitus myös pyrkiä elämään oikein, mutta se jää aina vajavaiseksi, eikä kaikkiin elämässä eteen tuleviin asioihin myöskään ole olemassa mitään valmista sääntöä, vaan itse pitää miettiä ja soveltaa.
Mukava lukea, että hengelliset asiat kiinnostavat. Ja luulempa, että tässä voi olla Taivaallisen Isämmekin suunnitelmat toteutumassa.
Olen vanhoillislestadiolaisuudesta lähtöisin. Sinne “rakastetaan” joukkoon mielellään ulkopuolelta tulevia. Tulija saattaa tuntea kohta olevansa yhtä suurta perhettä toisten jumalanlasten kanssa. Se yhteisöllisyys mikä siellä vallitsee, on sinne syntyneelle normaalia. Vasta kotinsa jättänyt, kuten minä aikoinaan lähdin pois lestadiolaisesta herätysliikkeestä, tajuaa ettei sellaista ole muualla. Ei niin suurta ystäväjoukkoa, ei niin suuria suviseuroja… paljon jäi sinne sellaista mitä toisaalta kaipasin ja ajoittain kaipaan edelleen. Siionin laulut esimerkiksi. Mutta on mulla niitä toki cd-levyinä.
Jokaisella on omat polkunsa. Ei voi toiselle sanoa, että mene sinne niin hyvä tulee. Itselleni kuitenkin kävi niin, että löysin luterilaisuuden ja sitä kautta pääsin armon alle. Minulle on ollut tärkeää päästä kirkolliseen elämään kiinni. Menin esimerkiksi aikoinaan kirkkokuoroon, että tulisi kirkkovuosi virsineen tutuksi.
Olen käynyt eri herätysliikkeiden tilaisuuksissa tutustumassa ja kuunnellut ortodoksisia jumalanpalveluksia. Kaikki puhuvat samasta Jumalasta, vai puhuuko Jumala niissä kaikissa seurakunnissa, luultavasti niin. Hiukan eri painotuksia ja perinteitä eri seurakunnissa on, mutta kuitenkin.
Hengellisen heräämiseni aikoina kävin kirkossa ja yritin ymmärtää. Nuori pastori tuli tervehtimään jumalanpalveluksen jälkeen, että mukava kun olen alkanut käymään kirkossa. Sanoin hänelle että olen lukenut kristinuskon asioista, mutta koska en edes tajua perusasioita kuten kolmiyhteinen Jumala, ei ehkä kannata jatkaa kirkossa istumista. Hän sanoi, ettei sitä ymmärrä välttämättä viisaimmat teologitkaan ja antoi mulle virren 225 kotona laulettavaksi ja luettavaksi. Siinä on kuulemma kaikki tarpeellinen sanottu. Ja siinä oli. Uskonasiat alkoivat avautumaan. Minä jatkoin kirkonpenkissä istumista.
Hei!
Kiitos viesteistä. Olen yrittänyt opetella itse näitä asioita jotka ovat olleet vieraita minulle. Olen toki aina kuulunut kirkkoon mutta en ole uskonut oikeastaan jumalaan. Olen huomannut että tästä saa paljon hyvää oloa ja tuntuu kuin taakka hartioilla kevenee koko ajan. Minun lapsuudessa hyvin moni luokaltani oli vanhoillislestaadiolainen joten sitä myötä tiesin ja tunsin jotain tapojanne ja kuulin tarinoita seuroista. Ehkä tämä siksi tuntui hyvältä lähestyä juuri heitä vaikka en ole vielä sitä askelta ottanut. On toki mielenkiintoista kuunnella kaikkea kokemuksianne ja aion jatkaa uskon asioiden parissa jotta saisin niistä joka päivä iloa.
Tälle iso plusmerkki.
On juuri noin, että oma tie on kaikilla.
Jotkut lukevat ja tutkivat luonteensa mukaisesti paljon. Joillekin uskon asiat ovat merkityksellisiä erityisesti - tai ehkä vasta? - sosiaalisessa elämässä muiden kristittyjen kanssa. Siinä on monia tapoja, kuten kuorotoiminta, seuroissa käyminen, raamattupiirit jne.
Itse nostaisin tuon kirkkovuodessa elämisen eli säännöllisen jumalanpalveluksissa käymisen lämpimästi suositelluksi.
Hengellisissä liikkeissä ja niiden erityispiirteissä on voimansa ja ne usein antavat uskoon tulleille sitä iloa ja säännöllisyyttä elämään, mitä ketjun avaaja Mark 1 kaipaakin.
Kun nyt kuitenkin apua avauksessa pyydetään, niin rohkenen painottaa tätä Elisabetin havaintoa. Kirkkovuosi avaa Raamatun keskeiset tapahtumat monipuolisesti, niissä eletään mukana, ja vuosien mittaan, pitkällä aikavälillä tuosta syklistä tulee tuki ja turva… Oma mieli on häilyvä, ja esimerkiksi tiettyihin korostuksiin mieltynyt hengellinen suuntaus usein jättää Raamatun jotkut opetukset toisten kohtien kustannuksella vähälle. Mikä tärkeintä, jumalanpalvelus on yleensä messu (ortodoksien nimitys on liturgia) jossa ehtoollinen on huipennuksena ja olennaisena osana. Ehtoollisen sakramentissa kohtaamme uskossa Jeesuksen, leivässä ja viinissä saamme hänen ruumiinsa ja verensä voimaksi arkiseen elämään ja siunaukseksi ikuiseen elämään johtavalla tiellä. Synnit saadaan anteeksi!
Jumalanpalvelus sitoo meidät kristittyjen ketjuun joka alkoi Jeesuksen valitsemien oppilaiden säännöllisen kokoontumisen muodossa Herran ylösnousemisen jälkeen. Psalmit ja virret ja useat toistuvat osat ovat koko ajan olleet keskeistä palveluksissa. On upeaa liittyä tähän lujaan ja koeteltuun.
Minä en ole käynyt vanhoillisten seuroissa vuosikymmeniin. Mutta koska olen kasvanut siellä ja sieltä lähtenyt joskus pois, tiedän melko hyvin heidän tapansa ja käytäntönsä. Vanhoillisuus ei ole luterilaisuutta vaikka kuuluukin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Heidän sakramenttikäsityksensä poikkeavat siitä, mitä kristinusko opettaa. En menisi takaisin enää siihen herätysliikkeeseen. Sen sijaan Rauhan Sanan tilaisuuksissa ollaan puolison kanssa käyty muutamia kertoja. Rauhansanalaisia on paljon tuolla Länsirannikolla, esim. Kokkolan seutuvilla, Kalajoella, Oulussa ja toki muuallakin. Ei kuitenkaan Itäisessä Suomessa, missä me asutaan. Mielellään kävisin rauhansanalaisten seuroissa ja tilaisuuksissa, mutta täältä on liian pitkä matka pohjanmaalle. Mielestäni he ovat lestadiolaishaaroista lähinnä luterilaisuutta. Jostakin luin, että rauhansanalaisuus ei ole lestadiolaisuutta. En sitten tiedä. Ei nimellä väliä, mutta heidän seuroissaan oikeasti olen tullut hengellisesti ravituksi. Heillä on Siionin Matkalaulut ikään kuin omia hengellisiä lauluja. Useita samoja lauluja löytyy vanhoillisten Siionin Lauluista.
Lestadiolaisuus on hyvin monta kertaa jakautunutta, joten kyllä rauhansana ja uusheräys sitä ovat, vaikka niillä nykyään onkin huomattavan paljon yhteistä “perusluterilaisten” kanssa.
Mark 1, tässä pitää ehkä selventää että Elisabet tarkoittaa “vanhoillisilla” rauhanyhdistyksiä (keskusjärjestön lyhenne SRK), jotka ovat suurin lestadiolaisten liike, ja pitävät vuotuisia Suviseuroja yms. Kysyessä lienee sama suunta, josta ne luokkatoverit tulivat. Sinänsä hyvin konservatiivisia lestadiolaisten ja muidenkin ryhmiä riittää paljon enemmänkin kuin mainitut…
En ehkä sanoisi, että vanhoillislestadiolaiset eivät ole lainkaan luterilaisia. Mutta kieltämättä sekä opetus kasteesta (että siinä ei lahjoiteta pelastusta yms.) että väite oman liikkeen “valtakunnasta” joka olisi ainoa oikea seurakunta, ovat erikoisia oppeja, kun liike muuten painottaa tärkeitä uskonkappaleita kuten Jeesuksen ristillä hankkimaa sovitusta ja kaikkien syntien anteeksisaamista “hänen veressään ja nimessään”.
Hei!
Kiitos kirjoituksista. Olen saanut tosiaan hyvää oloa kun olen kuunnellut saarnoja Englanniksi ja välillä hiljentynyt kuuntelemaan eri seurakuntien jumalanpalveluksia tv:stä. Se miksi otin lestatiolaisuuden esille oli se kun se on ainoa muisto lapsuudesta ja nuoruudesta kuinka jotku tuntemani ihmiset olivat uskossa. Tuntuu että tarvitsen jotenkin säännöt elämälle mitä kohti mennä ja noudattaa. En osaa sanoa yhtään mitään onko kyseessä mikä muoto uskonnossa tai mitä suuntaa mikäkin ryhmä tavoittelee. Toivon että muistatte minun kokemukset näistä on 2 kk ajalta. Joku kertoi vuosikymmenistä joten olen ihan alussa kaikessa.
Eipä tuolla liikkeen tai kirkkokunnan valitsemisella ole kiirettä. Eri liikkeisiin voi käydä tutustumassa rauhassa ja jäädä sinne, mikä tuntuu hyvältä. Hyvä lienee osallistua ylipäätään jonkun yhteisön toimintaan toki. Tiukkoja sääntöjä varmaan löytyy eniten lestadiolaisilta, vapailta suunnilta tai sitten vanhoista kirkkokunnista (Kat/Ort), mutta kyllähän sitä vähemmän sääntö-orientoituneeseen liikkeeseenkin voi kotiutua.
Minäkin olen entinen vanhoillislestadiolainen. Aikuisena etäännyin siitä liikkeestä ja koin mielestäni varsinaisen uskoontulon vapaiden suuntien piirissä. Kuulun nyt ev.lut.kirkkoon ja osallistun aktiivisesti vapaaseurakunnan toimintaan.
Minulle on ollut uskonelämässä tärkeää opetella lukemaan säännöllisesti Raamattua ja rukoilemaan sekä suostumaan siihen, mitä Raamattu opettaa Jumalan tahdosta. Esimerkiksi, että minun tulee rakastaa toisia uskovia.
Tottahan oman seurakunnan/ kirkon/ sen kuoron/ sen vapaaehtoisryhmän porukat saattaa kokea läheisempinä ja rakkaimpina, samoin kuin yleensä tuntee oman perheensä, sukunsa. Onhan helpompi kokea lähimmäiseksi oman tunnustuksen /suuntauksen /kirkkokunnan porukat kuin jotkut muut.
Mutta Jumala on kai tarkoittanut että kristitty rakastaisi maailman kaikkia ihmisiä, näiden uskosta, jopa uskonnosta riippumatta. Auttaisi omien mahdollisuuksiensa mukaan apua oikeasti tarvitsevia - näiden uskosta ja tunnustuksesta riippumatta.
Eikös sekin ajatus ole Jeesukselta (hieman eri sanoin), ettei pidä arvioida eikä asettaa paremmuusjärjestykseen toisten ihmisten uskoa, vaan lähinnä olla huolissaan omasta uskonvahvuudestaan. Samoin meidän (kuitenkin kaikkien) syntisten ei pidä arvioida eikä asettaa paremmuusjärjestykseen toisten ihmisten syntisyyttä, vaan ennen muuta olla huolissaan omasta syntisyydestään, ja Jumalaan turvaten yrittää paremmin eläen eteenpäin, ja turvata Jeesuksen armoon ja anteeksiantamiseen.
“Ei meistä itsekin syntisistä ole toimimaan portsarina taivaan tampuurissa!”, sanoi eräs vanhempi raamattupiirin, eikä paljoa täällä olevaisessakaan maailmassa.
Siksi pitäisi kristityn suhtautua rakkaudella toisiin ihmisin, kaikkiin toisiin ihmisiin. Helppoa se ei ole, ei todellakaan, kun täällä langenneessa maailmassa tulee vastaan ihmisten koko kirjo, varkaita ja pahantekijöitä myöten. Mutta tuo Jeesuksen kehottama rakastaminen voi olla alkeellisimmillaan edes sitä, että yrittäisi jotenkin ymmärtää miksi joku tekee pahaa. Jouduin tällaiseen kokeeseen, kun uuden kerrostalomme rappuun on toistuvasti jo monta kertaa tunkeutunut teinipokajengi, joka naarmuttaa ja kolhii paikkoja, jopa yrittää sytyttimellä kärventää porrastasojen vinyylilaattoja. Olen pessyt Marinolilla ja asetonilla noiden piirroksia rappukäytävän seinästä. Sähköovet ja asukkaiden kulku-tagit eivät paljoa auta, koska ovet ovat niin pitkään auki ihmisten kulkiessa, että ulkopuoliset saattavat livahtaa sisään. Pääoven ulkopuolella on ovikamera ja näyttötaulu, mistä voi scrollata esiin asunnon, jonne läheteillä on vietävää, ja soittaa asukkaan älypuhelinappsiin, mistä asukas näkee kuka on ovella ja voi samalla appsilla avata oven. Tuo näyttö/kamera-paketti on kai särjetty ulkoa käsin jo kahdesti. Isoon taloon olisi moni Volttikuski jne tulossa, mutta joutuu näin soittamaan äänipuhelun asiakkaalle, joka taas joutuu tulemaan alas avaamaan oven, kun systeemi on rikottu.
Viime vuonna hankittiin ala-aulaan seinälle taideteos suomalaiselta nykytaiteilijalta, nyt siitäkin on pitänyt kolhia irti pikku palat. Toistaiseksi pahin tapahtui viikonloppuna. Ala-aulan seinällä on iso 50" näyttöruutu, missä rauhallisesti rullaa asukkaiden nimet ja as.numerot. (Talo on niin iso, ettei perinteinen asukaslista mahtuisi seinälle.) Nyt oli tuo iso tv-näyttö rikottu: lyöty jäätuura keskelle tuota monitorinäyttöä.
Reaktioni voitte ymmärtää. Ketään häiritsemättä yrittää oman elämänsä elää. Siisti yritän talossa ja pihalla olla, jopa poimin muitten heittämiä roskia pihalta. Yhdessä me talon asukkaat yritämme laittaa talon viihtyisäksi ja jopa hankimme yhdessä taideteoksen. Onneksi en ollut paikalla näkemässä, reaktioni olisi varmaan ollut rangaistavaa.Eihän nykyään kai saa tehdä edes paikalta tavatun pahanteijän kiinniottoa ja niputtamista ellei ole vartija virkatehtävissä. Rikollisia suojellaan, entä uhreja?
Primitiivireaktioista selvittyäni olen yrittänyt ajatella, että nuo paikkoja rikkovat, sotkevat ja lähikaupasta varastelevat (juoksukaljaakin on tasaiseen yritetty, kertoi tuttu myyjä) sekakäyttäjät kokevat itse pahoinvointia. Ovat ehkä kodeista, missä on päihteitä, väkivaltaa ja turvattomuutta.
Tässä kävi kahdelle nuorelle kaverukselle huonosti tuolla kävelylenkilläni kun olivat yrittäneet siellä ryöstää yhden 81 vuotiaan miehen. Tämä mies olikin vetänyt molempia nuoria kavereita turpaan ja sanout heille "otetaan joku päivä uusiksi."