Katsoin äskettäin videolta erään ohjelman, jossa kysyttiin suoraan sitä, miksi ihmiset ja varsinkin kristillisten kotien nuoret hylkäävät seurakuntansa ja luopuvat uskosta. Mielestäni ohjelman vastaukset olivat harmillisen pinnallisia, joten päätin kirjoittaa jotakin aiheesta.
Uskosta luopuminen
Katsoin äskettäin videolta erään ohjelman, jossa kysyttiin suoraan sitä, miksi ihmiset ja varsinkin kristillisten kotien nuoret hylkäävät seurakuntansa ja luopuvat uskosta. Mielestäni ohjelman vastaukset olivat harmillisen pinnallisia, joten päätin kirjoittaa jotakin aiheesta.
”Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta.” (1.Tim 4:1)
USKOVIEN KODIT
Uskovien kotien lapset ovat tarkkasilmäisiä ja näkevät helposti ristiriidan vanhempiensa puheiden ja heidän elämänsä välillä. Kristillisyydestä tulee helposti teeskentelyä, joka paljastuu kotielämässä. Kaikkinainen hurskastelu ja teennäiset rukoukset ja ulkokultaiset tavat nimittäin hyvin helposti kietoutuvat kristityn perheen arkipäivään. Ja nuorisoa sellainen farisealaisuus alkaa tietenkin kuvottaa, kun myös vanhempien ”lihallisuus” väistämättä tulee ilmeiseksi eri tilanteissa.
On huomattava, että tällöin myös opillisissa käsityksissä on puutteita, sillä oikeastaan kaikkien uskovien kiusauksena on esittää parempia kuin he todellisesti ovat. Armo kuitenkin koskee kaikkia uskovia aivan sellaisina kuin ovat. Olen havainnut, että seurakuntien opetus on valitettavan tasotonta näissä kysymyksissä.
KIRKOSTA EROAMINEN
Tässä yhteydessä lienee syytä painottaa, että eroaminen jostakin kirkosta tai uskonyhteisöstä ei vielä tietenkään merkitse sitä, että kyseinen henkilö olisi luopunut uskosta. Voihan näet olla niinkin, että syynä eroamiseen ei ole oman uskon kylmeneminen vaan kirkon tai seurakunnan hengettömyys tai luopumuksen tila tai jopa opillinen harhautuminen. Eksytyksiä on kirkkohistoria täynnä. Tämän aiheen käsittely ei ole kuitenkaan tämän kirjoitukseni keskiössä.
MAAILMALLISUUS
Toki langenneita ihmisiä houkuttaa myös syntielämä, jos moraalinen pohja ei ole lujittunut ja raamatullinen käsitys oikeasta ja väärästä ei ole riittävän vahvasti iskostunut ihmisten mieliin. Mutta tässä yhteydessä en nyt puhu myöskään maailman houkutuksista ja ihmisten heikkoudesta niiden suhteen. Haluan puhua uskomisen järjellisyydestä.
USKOMISEN JÄRJELLISYYS
Minä väitän, että etääntyminen kristinuskosta johtuu merkittävässä määrin kelvottomasta apologiasta. Nimittäin uskomisella – ollakseen vakavasti huomioon otettava tekijä maailman hahmottamiselle – tulee olla järjellinen pohja, koska muussa tapauksessa kaikki lepää tyhjän päällä. Valitettavasti kristinuskon älyllinen puolustaminen tässä mielessä on yleensä varsin heikkoa ja usein suorastaan lapsellisella tasolla.
Mielestäni kaiken apologian lähtökohtana tulee olla tämä täysin vastaansanomaton uskonnonfilosofinen tosiasia, jota kutsun modaaliseksi perusteluksi. Kyseessä on älyllinen itsestäänselvyys:
”Koska on satavarmasti mahdollista, että Luoja on tämän maailman luonut, uskominen ei ole mitenkään tyhmää vaan älyllisesti täysin oikeutettua.”
Tämä modaalinen perusteluni liittyy etäisesti klassisiin jumalatodistuksiin niiden jatkumona, mutta – yrittämättä olla varsinainen jumalatodistus – se on absoluuttisesti pitävä uskomisen perustelu. Se todistaa vedenpitävästi, että uskominen ei ole mitenkään tyhmää, vaikka jumalattomat pilkallisesti sitä tyhmyydeksi solvaavat. Uskominen on täysin älyllinen mielenmaailman tila.
Tämän modaalisesti perustellun uskon pohjalta on mielekästä keskustella siitä, kuinka luomakunta todistaa luojastaan.
”Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.” (Heb 11:3)
”Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa.” (Room 1:20)
KRISTINUSKON YLIVERTAISUUS
Edellä oleva koskee kaikkia uskontoja. Sen sijaan kristinuskon älylliset perustelut palautuvat etiikkaan. Mikään ei näet liene korkeatasoisempi moraalin perusta ja elämän ohjenuora kuin kristillinen rakkauden periaate.
Evankeliumi eli hyvä sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta ei perustu ihmisen älylliseen aivoitteluun, mutta sen vetovoima ja vaikuttavuus avoimella mielellä asennoituvan kuulijan sisimmässä on ilmeinen. Asia ei ole vaikea: usko Jeesukseen joko syntyy tai ei synny.
HYVÄSTÄ EI LUOVUTA
Tuskin kukaan näkee tarpeelliseksi luopua siitä, minkä näkee hyväksi. Kristinusko on sekä uskoa Jumalaan että uskoa Jeesukseen.
Ihmisen ohjekirjaksi on annettu Jumalan ilmoitus, Raamattu. Tärkeää on muistaa, että sielujen pelastusta ei saavuteta kirjaa noudattamalla vaan uskomalla ristiinnaulittuun.
Tänne kirjoittaessani jäin miettimään, kuinka vanhoissa kirkoissa asia käsitetään. Eli mielletäänkö kirkon jäsenyydestä eroaminen uskosta ja Kristuksesta luopumiseksi? Lieneekö kirkon jäsenyys sama asia kuin osallisuus Kristuksesta? Olen käsittänyt että vanhoissa kirkoissa usko olisi enemmänkin kirkon asia kuin ihmisen henkilökohtainen asia, mutta tietoni saattaa olla väärä? Ehkä uskolta odotetaan hyvinkin henkilökohtaista syvyyttä… Eihän kirkkoon liittyminenkään liene mikään läpihuutojuttu… Edellytetäänhän Kristus-uskon lisäksi kai kirkkojen oppikokonaisuuksien hyväksymistä…? (Tämä pohdinta ei ole kuitenkaan postaukseni pääteema, joten kommentteja toivon tuohon spoilerien sisäiseen tekstiini.)
