Äidiltäni olen kuullut, että voi olla myös väärä rauha. Siitä ei jäänyt minulle sinänsä mitään järkyttävää helvetin pelkoa, mutta semmoinen totuus, että täytyy valvoa, missä mennään.
Juha Vähäsarja on kirjoittanut aiheesta aika tuoreessa blogissaan.
Ennen saarnattiin enemmän väärästä rauhasta. Sillä tarkoitettiin uskosta osattomuutta tai uskoa, jolle riitti kirkkoon kuuluminen ja hyvä elämä. Kun ei ole sen pahempi kuin naapurin Virtanenkaan, niin kaikki hyvin.
Kaikki, mikä rakentaa muun kuin Kristuksen varaan, on väärää rauhaa. Se voi olla uskoa, joka ei ole koskaan kohdannut omaa syntisyyttään.
Väärään rauhaan johtaa yhtä hyvin lakihenkisyys. Kun ihminen uskoo pelastuvansa parannuksensa ansiosta, lain täyttämisen moitteettomuuden tähden tai millä tahansa oman uskon saavutuksella, ei silloinkaan ole kohdattu sydämen murtumatonta syntisyyttä eikä tunneta Jeesuksen veren anteeksiantavaa voimaa.
Jo Vanhassa Testamentissa profeetat saarnaavat väärästä rauhasta.
Hes. 13:10 Koska he, koska he vievät minun kansani harhaan, sanoen: ‘rauha!’, vaikka ei rauhaa ole, ja katso, koska he, kun kansa rakentaa seinän, valkaisevat sen kalkilla,
Miika 3:5 Näin sanoo Herra niitä profeettoja vastaan, jotka eksyttävät minun kansaani, jotka huutavat: “Rauha!”, kun heidän hampaissaan on purtavaa, mutta julistavat pyhän sodan sille, joka ei anna mitään heidän suuhunsa:
Jer 23:17 He hokevat minun halveksijoilleni: ‘Herra on sen sanonut: Teillä on oleva rauha!’ Ja kaikille, jotka vaeltavat sydämensä paatumuksessa, he sanovat: ‘Ei teitä kohtaa onnettomuus’.
Ehkäpä tästä juuri on kyse. Kun oikein julistaa kuolemaa toisille, niin voi lopettaa saarnansa onnelliseen henkäykseen “Kiitos Herra, etten ole kuin tuo iljetys”.