Eric-setä auttaa tässä kohdassa jälleen. Siis Voegelin. Olen Order and History III:ssa edelleen jumissa kohdassa, jossa analysoidaan kimpassa Timaeus, Critias ja Valtiomies. Menoa hidastaa se, että saatuani The Beauty of the Infiniten luettua loppuun, olen saanut näihin juttuihin “oikeat vastaukset”. Joten motivaatio on hieman heikko siihen, että lukisin kovin yksityiskohtaisesti vääriä vastauksia samoihin kysymyksiin.
Ensimmäinen opittava asia on se, että ei ole pakko omaksua tai uskoa mitään sanaa sellaisenaan ja könttinä. Sen, mikä on uusplatonismin sisältö tai totuusarvo, ratkaisee tietenkin uusplatonismin sisältö. Ei se, että kuka jonain historian hetkenä tappeli siitä tai jostain sen muodosta jotakuta toista vastaan.
Samalla en tiedä, luenko itse täällä käytyyn keskusteluun tämän ajatusvirheen, vai teetteko te sen oikeasti. Viittaan ontologiseen myyttiin. Eli ajatus on se, että kun Jeesus vilahti taivaaseen, niin jälkeen jäi joku puhdas ajatusten kokoelma nimeltä aito ja alkuperäinen kristinusko. Jota kaikki voivat vain ikävöidä, koska sitä ei tajuttu vakuumipakata silloin. Eikä yhtäkään apostolia voitu jäädyttää silloin ja myöhemmin sulattaa edustamaan tätä autenttista kristinuskoa.
Minulla oli lapsena, ehkä ala-asteen kolmannella, jonkin aikaa sellainen ajatusleikki, että omistaisin tietokoneen, jonka kautta voisin tarkastella minkä tahansa asian olemusta ja tilaa tässä maailmankaikkeudessa. Ongelma on toki siinä, että tällaisen tietokoneen pitäisi olla monimutkaisempi kuin se kaikkeus, jonka tilan se tallentaa. Eikä minulla ollut mitään käsitystä, että mikä maailman ensi tilassa edes olisi tallentanut tällaiseen koneeseen.
Samalla tavalla voi sanoa, että kristinusko ei ole totuus tai että kristinusko ei ole koko totuus. Kristus itse sanoo olevansa tie, totuus ja elämä, mutta tämäkään ei tarkoita totuutta tai koko totuutta modernissa, kirjaimellisessa merkityksessä. Siis samassa merkityksessä kuin tuo minun kuvitteellinen tietokoneeni voisi kirjaimellisesti tallentaa koko maailman.
Ehkä voisi sanoa niin, että Kristus on totuus siinä merkityksessä, että tekee totta kaikesta muusta, mikä on totta. Asiat eivät näy itsessään, vaan ne näkyvät siinä valossa, mikä niihin kohdistuu ja niistä edelleen kohdistuu katsojaan. Puut, kukat, kissat, koirat ja hevoset eivät ole itsenäisesti totuus, mutta ne ovat totta sitä kautta, että se totuus, mikä on Kristuksessa, antaa niille niiden todellisuuden.
On väärin ajatella, että on joku puhdas kristinusko, joka on totuus ja jota joku likainen platonismi tulee sekoittamaan. On oikein ajatella, että kertooko platonismi, siis uusi, vanha tai siltä väliltä, jotain sellaista, minkä kautta asiat olisivat osittain totta? Siis ajatuksena se, että jos Kristusta ei vielä tunneta, niin ilman platonismia kaikki olisi selittämätöntä, mieltä vailla tai epätotta.
Samalla voidaan todeta, että kristinuskon ei ollut tarkoitus olla itsessään totta ja pysyä jonain vakuumipakattuna doktriinina kunnes maailma loppuu. Maailma, joka tämän ajattelun mukaan on totaalisella, lohduttomalla, peruuttamattomalla ja absoluuttisella tavalla valhetta ja mitätöntä tämän vakuumipakatun totuuden rinnalla. Tai sille alisteisena. Tai vain täysin vieraana. Vaan kristinuskon on tarkoitus olla kertomus, joka vetää luokseen ja yhteyteensä kaiken, mikä on totta, tai tahtoo todeksi tulla. Tämäkin ajatus on The Beautyn aukeamalta 398-399.
Maailma on täynnä kertomuksia. Eskatologia tarkoittaa sitä, että vain yksi kertomus jää jäljelle. On olemassa tapa ajatella asiaa, jonka mukaan viimeinen tuomio on tapahtunut jo, koska ylösnousemus oli tämän yhden kertomuksen vahvistaminen todeksi yli kaikkien muiden. Jäljellä on enää se aika, jonka epätodet kertomukset tarvitsevat osoittautuakseen tyhjiksi.