Vikariaatit ja seurakuntaharjoittelut

Palaan tähän aiheeseen. Tässä on siis kyse ihan näistä normaaleista evl. harjoitteluista. Minusta se käytäntö, että teologiharjoittelija johtaa messun, on outo. Messu ei ole mikään harjoittelutilanne. Sen vielä jotenkin ymmärrän, että joku johtaa jumalanpalveluksen, mutta se, että harjoittelija myös lukee liturgian asetussanoja lukuunottamatta on vähän outo. Tätä kuulemma tapahtuu.

Minusta tämä on myös kirkkolain vastaista. Maallikko voi johtaa sanajumalanpalveluksen, mikäli pappia ei ole saatavissa (sairastuminen, vapaa, muu syy), mutta messua maallikko ei voi koskaan kirkon järjestyksen mukaan johtaa. @Justinos osannee iskeä tähän sopivat kirkkolain kohdat.

1 tykkäys

Tämäpä mielenkiintoinen kysymys.
Nyt kyseessä on kaksi vaihtoehtoa: joko kyseessä on teologinen hajamielisyys
tai sitten asiaa on punnittu.
Ehdottaisin teesien “Contra vicariam” laatimista (latinaksi), niin tästähän voi syntyä 2000-luvun, tai ainakin 2010-luvun, mielenkiintoisin teologinen dialogi Suomessa.
Semminkin kun kyseessä on vanhastaan käytössä ollut luterilainen tapa, nimittäin se, että kirkkoherran luvalla maallikko on voinut saarnata tietyissä tapauksissa (varmaankin käytännöllisistä syistä?), niin automaattisesti sen kutsuminen merkiksi “miehen ylivallasta” vaikuttaa perin jyrkältä ja äkkipikaiselta; yhtä kaikki, ei se sentään ole suoraa toimintaa Raamatun ja kirkon todistusta vastaan kysymyksessä pappeudesta.

Opetuksesta:
Kaippa opetuksessa’ on tehtävä ero “tiedottamisen” ja “auktoriteetissa partisipoimisen” välillä. Jotenkin tällainen tuntuisi luontevalta… mutta enhän ole teologi.

2 tykkäystä

Ilman muuta ne Tunnarit kuuluvat omaan aikaamme, mutta olen eri mieltä tuon kohdan tulkinnasta.
Se on samanlaista juristeriaa, kuin tuo väite, että kirkon ehtoollisella osallistuu erään piispan synteihin.

Maallikon saarna ei ole saarna, koska maallikko ei partisipoi auktoriteettiin (hyvä muotoilu, muuten!). Näen, että juurikin auktoriteetti (potestas iurisdictionis ja siihen kietoutunut potestas absolutionis) liittyvät saarnan erityislaatuun.

Olihan evlut kirkossakin ennen naisten pappisvirkaa lehtoreita jotka opettivat, jopa saarnasivat joissain seurakunnissa. Mailis keskittyy lhpkssa naistyöhön.

Kommenttina siis ketjun alussa olevaan viestiin naisen opetuskiellosta.

Kyllä evl.fi:ssä on edelleen lehtoreita.

Olen ymmärtänyt, että LHPK:ssa on pastoreita, joiden mukaan opetuskielto on todellakin opetuskielto. Lehtoreitakin vastustettiin aikanaan opetuskiellolla, koska lehtorit todellakin opettavat. Toisin sanoen: pidän vähän ristiriitaisena ajatusta siitä, että kielletään sanan ja sakramentin virka naisilta sen perusteella, että naiset eivät saa opettaa, mutta sitten annetaan heidän kuitenkin toimittaa sanan virkaa eli opettaa.

Tämä nyt on lähinnä tällainen teoreettinen piikki.

1 tykkäys

Sitä ei ehkä nähdä niin ongelmallisena silloin jos nainen opettaa naisia ts. Ei “hallitse miestä”

On ylipäätään aika ongelmallista vetää yhtäläisyysmerkit kaikenlaisen opettamisen ja hallitsemisen välille. Raamatunkin mukaan myös naiset voivat opastaa miehiä myös hengellisissä asioissa (Priscilla!), eikä se mitä ilmeisimmin ole hallitsemista. Hallitsemisen ja opettamisen leikkauskohta on nimenomaan saarnaamisessa, johon liittyy auktoriteetti eri tavalla kuin muuhun tiedon välittämiseen.

3 tykkäystä

Hallitseminen ei ole muotomenoa, vaan se on ihmisten välinen suhde. Eikä näin ollen hallitsemisen ja opettamisen laikkauskohta ole saarnaamisessa.

Minusta nämä ovat oikeasti vaikeita kysymyksiä, ja minusta on outoa, miten kevyesti lehtoreiden opettamiseen suhtaudutaan naispappeutta vastustavissa piireissä. Samoin joku naispuolinen nuorisotyöntekijä saattaa saarnata jumalanpalveluksessa, jonne naispappi ei pääsisi.

Minusta tuntuu, että tässä asetetaan kirkon virkajärjestelmä, jota ei sellaisenaan Raamatusta löydy, suurempaan asemaan, kuin varsinainen raamatunkohtien sisältö.

1 tykkäys

Ev.-lut. kirkossa ovat maallikot saaneet saarnata, aiemmin piispan luvalla, nykyään kirkkoherran.

Tämän hämmästyttävän tosiasian opin maailmankirjallisuuden välityksellä. Luin taannoin August Strindbergin pitkälti omaelämäkerrallisen romaanin Palkkapiian poika. Strindbergin kirjallinen alter ego, nuori Johan, kutsutaan saarnaamaan, vaikka hänellä ei vielä ole edes ylioppilastutkintoa, saati pappisoikeuksia. No, pikkuisen Johania epäilyttää, sillä hän on jo täysi vapaa-ajattelija, mahdollisesti jo anarkisti ja sosialistikin, vaikka lapsuudessa hänellä oli ollut jonkinlainen pietistisen uskonnollisuuden vaihe elämässään. Mutta niin hän vain saarnasi, sakastissa “kaapuun ja kauluksiin” puettuna, täpötäydelle kirkolle sunnuntain jumalanpalveluksessa.

Oli perua aika, jossa yliopisto kallis ja papin pito kallis. Pienet pitäjät ei omata tarpeeksi rahoitus ja siksi maallikot (kirkkoväärtit) saarnasivat ja pitivät hartauksia. Lähitraktin pappi kävit messuamassa ja toimitukset 1-2 kertaa vuodessa.

Edit.: Ruotsissa näissä(kin) paikoissa ehtoollinen säilytettiin sakastissa. Kirkkoväärtti jakoi siunattuja aineita kunnes loppuivat.

Oho, Ruotsin luterilainen kirkko on siis ainakin paikoitellen uskonut ehtoollisaineiden muuttumiseen? Kuulostaa ihan katolisten syrjäseutujen toimintamallilta…

2 tykkäystä