Olen viime aikoina pohdiskeluissani päätynyt entistä enemmän siihen, että ihmisyksilöt eroavat hyvin jyrkästi toisistaan, ja että nuo asiat potenttiaalisesti aiheuttavat suuria ongelmia, jos omaa ajattelun, että oma tapa toimia tulisi olla, tai olisi universaali.
Itselläni esimerkiksi rukoilussa tyypillinen tapa on se, että rukoilen pääasiassa mitä rukoilen on oma mielenmuutos, ja vastaus tulee niin että kun menen nukkumaan niin sitten herään joko normaaliin aikaan, tai ehkä useammin aamuyön tunteina niin, että näen uninäyn, joka samalla johdattaa minua eteenpäin oikeaan suuntaan. Tuossa siis rukousvastaus on aika konkreettinen, ja sillä hetkellä selkeä. Mielenmuutos tapahtuu tai ainakin prosessi alkaa noiden aikana, ja itse tapahtuma tuntuu hyvinkin positiiviselta. Joillakin toisilla rukousvastaushan voi olla ääni, jonka kuulevat ja ovat samalla tavalla vakuuttuneita että se on Jumalasta. Päätellen samoin kuin itse unista, ettei niiden auttama muutos ole koskaan pakottava, se tapahtuu tietoisuudessa ollessaan hereilläollen, mutta vielä unen ja normaalin valvetilan rajalla.
Mutta sitten varsinaiseen pointtiin: Olenko mielestänne väärässä, jos väitän että on uskovia, joille luontaisestikkin esimerkiksi rukoileminen on olematon tai pieni osa tervettä uskonelämää? “Saman” asian hoituessa vaikkapa sillä, että on apua tarvitsevan läheisen tukena vaikkapa. Tämä lähtee siis ajattelusta, jossa olemme vahvasti invidualistisia myös suhteessamme Jumalaan, ja näin on hyvin vähän mitään sääntöjä mallia näin kaikille. Jos joltain osin noin ei ole, niin mitä ovat nuo universaalit säännöt uskovien kollektiivisesti pitäisi kaikkien x? Vai olenko mielestänne väärässä, ja on olemassa muotti mallia kaikille voidaan iskeä yksi aikataulu hengelliseen elämään, mitä tehdään?