Tämä alkaa olla jo ihan lystikästä. Luulen koko ajan, että olen sanonut jo kritiikistäni kaiken ja että voin pistää koko luterilaisuuden pakettiin. Se olisi helpompaa minulle ja kaikille muille. Mutta sitten tulee joku nurkka vastaan, mikä on unohtunut siivota.
Tällä kertaa se oli tämä. Lain ja evankeliumin erottamista olen käsitellyt sillä tavalla ensin, että luterilaisuus saa ne tarkalleen takaperin: Se kutsuu Vuorisaarnaa laiksi ja sovituskuolemaa evankeliumiksi, kun oikeasti Vuorisaarnassa luvataan se valtakunta, jota Kristus oli tullut perustamaan. Kun taas kuolema on jotain, mikä meidän jokaisen täytyy jossain vaiheessa kohdata, ja sillä tavalla risti oli esikuva siitä.
Enää en ajattele sitä ihan noin suoraan, vaan tuohon on tullut pari ajatusta lisää.
Sitten käsitin sen niin, että koko lain ja evankeliumin erottaminen on oikeastaan hämäystä. Jos ne määritellään tai rajataan sillä tavalla kuin jyrkkä luterilainen tunnustus sen tekee, niin päinvastoin ihmisen kasvu uskossa on yhtä lain ja evankeliumin sekoittamista ja yhdistelemistä. Kaikkien hyveiden tapaan pitää löytää tasapaino lain ja antinomismin välillä. Käytännössä luterilaisuus leikittelee antinomismilla, mutta aina palaa sieltä takaisin johonkin “lakiin, jota ei kuitenkaan kutsuta laiksi” tai “lakiin jollain toisella nimellä” tai “lakiin muuntuneena siten, että se ei ole varsinaisesti lakia, mutta on lakia kuitenkin” tai “lakiin, jota ei täydy, vaan peräti saa noudattaa”.
En haluaisi tässä vaiheessa poiketa turhaan siihen, että asia joko on jotain tai ei ole jotain. Ei ole mahdollista, että laki samaan aikaan on ja ei ole lakia tai että asia on samaan aikaan hyvä ja merkityksetön tai pakollinen ja vapaaehtoinen tai todellinen ja epätodellinen. Tai tuosta muistui vielä mieleen toteamukseni, että “ei ole olemassa luterilaisuutta; on vain puhetta luterilaisuudesta”.
Mutta nyt viimein, neljännessä vaiheessa, olen yksinkertaisesti tullut siihen, missä skolastiikka ja Pyhä Tuomas ovat kaiken aikaa olleet: Ihminen on luotu luonnoltaan kahtalaiseksi, eli eläimen ja enkelin kaltaiseksi. Tässä tämä eläimen kaltaisuus eli ihmisen biologinen ja materiaalinen olemassaolo on yhtä kuin liha, kun taas enkelin kaltaisuus on hengellinen ihminen, joka samalla on Jumalan kuva.
Lain ja evankeliumin erottamisesta, kuten myös lihan ja hengen erottamisesta, tulee tuon kuvan valossa äärimmäisen helppoa. Jos kuvion hallitsee, niin koko jaottelu putoaa sen kautta syliin aivan ilmaiseksi. Se, miksi luterilaisuus on tehnyt siitä niin suuren, tärkeän, vaikean ja mystisen kysymyksen, johtuu siitä, että se on kadottanut tuon kuvion ja samalla tiedon siitä, että miten hengellinen ihminen eroaa lihasta.
Toisaalta luterilaisuudessakin koko kuvio olisi äärimmäisen selkeä, helppo ja yksinkertainen jos sallittaisi se, että laki on laki ja evankeliumi tarkoittaa antinomismia ja anarkiaa, kaikkien rajojen, rangaistusten ja pidäkkeiden poistumista.
Suuri vaikeus tulee siitä, että kun luterilaisuuteen ei sisälly varsinaisesti ajatusta konkreettisesta hengellisestä elämästä, sen merkityksestä ja sisällöstä, syistä ja seurauksista, suunnasta ja tavoitteista, niin sen täytyy simuloida hengellistä ihmistä yhdistelemällä lakia ja antinomismia, eli laittaa lain avulla lihallinen toimimaan kuin hengellinen, mutta samaan aikaan kiistää, että kyse olisi tästä. Tämä kiistäminen tapahtuu sillä, että keksitään lain eri “käytöt” tai puhutaan laista “vapautena”, vaikka koko ajan kyse on siitä, että lihan kokemat velvollisuudet ja oikeudet tai pakot ja vapaudet täytyy pitää balanssissa.