Meillä harkittiin tuollaista tiukkaa linjaa seurustelun alussa. Teoriassa se kuulosti hienolta tavalta osoittaa käytännön toimilla, että toinen on todella erityinen, mutta sitten kun tuli vastaan ensimmäiset “Menenkö kahville kaverin kanssa? Pitäiskö mun nyt soittaa ja kysyä lupa, kun olen menossa syömään opiskelututun kanssa?” -mietinnät vastaan, niin se tuntui ihan todella teennäiseltä ja turhalta ja jäi ihan alkuunsa. Vielä kun tuli eteen tilanne, että luultavasti muuttaisin kämppikseksi mieskaverini kanssa, niin nuo “Voinko käydä lounaalla?” -pohdinnat jäivät.
Minulla on tällä hetkellä yksi mieskaveri, jonka kanssa olemme tunteneet nyt kuusi vuotta. Tutustuimme samassa työpaikassa. Kun hän tulee käymään paikkakunnalla saatamme mennä kahdestaan tai kolmistaan syömään niin, että aviomiehenikin on mukana.
Toissakesänä, kun en vielä tuntenut aviomiestäni, olimme taas kaverini kanssa samassa työssä paikkakunnalla, joka ei ole kummankaan asuinpaikkakunta, ja vietimme paljon aikaa yhdessä katsellen leffoja jomman kumman asunnolla, laittaen ruokaa yhdessä ja myös rukoilimme paljon yhdessä. Oli kivaa, kun oli arjessa joku jonka kanssa rukoilla.
Viime kesänä asuimme samassa asunnossa kämppiksinä, mutta yhdessäolomme ei ollut enää niin läheistä, koska töiden jälkeen minulla meni illat enimmäkseen skypettämiseen poikaystäväni kanssa, ja luultavasti pidimme muutenkin esim. töissä tietoisesti enemmän etäisyyttä, ettei toisen naamaan kyllästy. Kanssakäyminen erillään asuvina ystävinä, jotka sopivat tapaamisista, oli läheisempää kuin kämppiksinä, jotka pakostakin näkevät joka päivä.
Tänä kesänä olen taas menossa samaan työhön ja asumaan kaverin kanssa samaan asuntoon. Se on luultavasti taas jonkinlainen toisinto viime kesästä, mutta myös mieheni viettää nyt enemmän aikaa siellä, koska hänellä on mahdollisuus tehdä jonkin verran etätöitä.
Kaverini on minulle kohtelias sillä tavoin kuin miehet ovat kohteliaita naisille. Avaa ovet, saattaa ojentaa tuolin tai auttaa takin ylleni, ottaa raskaammat kassini kannettavakseen. En ole kuitenkaan koskaan tässä ystävyydessä kokenut, että kummallakaan olisi mitään romanttista kiinnostusta toiseen. Asiaan vaikuttaa varmaan ne, että aina jompi kumpi tai kumpikin on seurustellut tahollaan, että olen tuota miestä viisi vuotta vanhempi ja että yhdessä rukoilu ja rukoilu toistemme puolesta on muodostanut meille läheisen suhteen, joka tuntuu lähinnä siskon ja veljen väliseltä. On ollut helppo olla läheisiä ilman, että sitä olisi tarvinut pohtia, onko tässä nyt jotain romanttisesti syvempää.
Joidenkin mieskavereiden kanssa on ollut päin vastoin. Kaikenlaista sukupuoliroolien mukaista käyttäytymistä on vältetty joko automaattisesti tai tietoisestikin, ikään kuin se olisi edellytys, että voidaan olla “vain kavereita”.