Jatkoa ketjulle Järjestöjen talousongelmat:
Tulin miettineeksi tätä, kun sattumalta selailin vanhoja keskusteluja. Kun olen itse keskellä suurta henkilökohtaista vastareformaatiota, niin saatan omata tästä jopa jotain ensikäden tietoa.
Psykologiset ilmiöt ovat tietenkin kiistämättä olemassa. Toiseen suuntaan sitä kutsutaan vahvistusharhaksi, että henkilö hakee jo tehdylle päätökselle sitä tukevia todisteita. Vastakkaiseen suuntaan, ehkä edellisessä vaiheessa, vaikuttaa sitoutumisen eskalaatio: Jos vanhalle kirkkokunnalle, liikkeelle tai järjestölle on uhrannut paljon aikaa, rahaa, ajatuksia, kyyneleitä ja toivomuksia, niin mieluusti uhraisi vähän lisää sillä ajatuksella, että kaikki siihen mennessä uhrattu alkaisi kannattamaan.
Enä-Sepässä on ollut paljon talkoita ja remontteja, missä olisin halunnut tai hyvin voinut olla mukana. Parissa talkooviikonlopussa olinkin taannoin. Sen jälkeen en keksinyt mitään kontaktia, jonka kautta pysyä asioista ajan tasalla. Lisäksi kokonaisen talkooviikonlopun sijaan alettiin ensin pitää lyhennettyjä viikonloppuja ja sen jälkeen yksittäisiä päiviä. Tai jopa vain vähän haravoida jonkin muun tapahtuman yhteydessä. Oli vähän sellainen asetelma, että olin kiinnostunut heistä, mutta tunne ei selvästi ollut molemminpuolinen. Lopulta tarjolla ei olisi ollut kuin maksajan roolia.
Seuraava vaikutus on se, että asia, minkä jättää taakseen, ei oikeasti ole tarjonnut mitään innostavaa, tyydyttävää, lohdullista tai lupaavaa tarttumapintaa. Jos uskon alkaa menettää johonkin tapaan toimia, niin sen tilalle pitäisi olla tarjolla uudenlainen tai syvempi usko. Jos ei näin käynyt, niin entinen usko kyseiseen yhteisöön tai sen toimintaan on jatkanut kuihtumistaan. Eli on jonkinlainen henkilökohtainen suruprosessi. Sitä auttaa, jos vanha yhteys näyttää vain kuolleet puolensa. Edellä mainittu vahvistusharha siis. Ja sitä sotkee, jos joku tulee sieltä mainostamaan asioita, tai selittämään, että oikeasti vika olikin lähtijässä.
Olen alkanut miettiä Kansanlähetyksestä, että jotta jollekin voisi muodostua kansanlähetysläinen identiteetti, niin hänen täytyy olla viettänyt aikaa jossain vastuutehtävässä tai Kansanlähetyksen historian käänteessä. Vaikka kävisi vuosia Kansanlähetyksen jutuissa, niin pelkkä kävijyys ei riitä. Varsinainen kansanlähetysläisyys tulee vasta siitä, että firma esittelee sinut kävijöille. Kun olet nimesi kanssa brosyyrissä Kansanlähetyksen edustajana, niin olet saapunut.
Kävijyys on muutenkin kiusallisen lähellä pelkkää asiakkuutta. Jumalalla on lapsia ja ystäviä, ei työntekijöitä ja asiakkaita. Pidemmän ajan kuluessa kävijäkin aletaan tuntea. Vaan jos sen tietää, mutta sitä ei koe, niin lopputulos jää silti ohueksi.
Edellistä vastassa on uuden yhteisön tarjoama uutuudenviehätys. Jotkut asiat ovat samalla tavalla kuin entisessäkin, koska kyse on kuitenkin ihmisistä. Kyse on siitä, että viikossa on seitsemän päivää, vuorokaudessa rajattu määrä tunteja ja tekemistä riittää kaikilla. Jotkut asiat tehdään oikeasti eri tavalla. Niistä ensin tahtoo ajatella parasta mahdollista. Sitten iskee kriisi, kun ilmenee, että uudenkin yhteisön tavoissa tehdä asiat on plussapuolia ja miinuspuolia. Puhut vaikka jonkun henkilön kanssa ja ihastut hänen suoruuteensa ja rehellisyyteensä. Hieman aikaa kuluu, niin alat miettiä, että onkohan siinä vähän sittenkin kyse puuttuvasta hienovaraisuudesta.
Tässä vaiheessa vuorottelevat tunteet, että oliko tuo entinen sittenkään niin paha ja olihan minulla hyvät syyt sulkea ovi viimeisen kerran. Ja ehkä sellainenkin vielä, että jos uusi on edes marginaalisesti vanhaa parempi, niin lopussa voi huokaista tyytyväisenä. Ja sellainen, että jos uusi on kaikessa oikeassa, missä vanha tuntuu olevan väärässä, niin onhan se kiistatta hyvä asia, mutta toisaalta entä jos se ei olekaan se juttu, mitä olen hakemassa?
Joskus kääntymisessä on myös kyseessä "pako itsestä". Kuitenkin kääntymisen "kohde" voi olla tämän pyrkimyksen suhteen neutraali, myötäävä (mahdollistaa paon) tai korjaava (ohjaa kohtaamaan asioita).
There is a fundamental difference between the appeal of a mass movement and the appeal of a practical organization. The practical organization offers opportunities for self-advancement, and its appeal is mainly to self-interest. On the other hand, a mass movement, particularly in its active, revivalist phase, appeals not to those intent on bolstering and advancing a cherished self, but to those who crave to be rid of an unwanted self. A mass movement attracts and holds a following not because it can satisfy the desire for self-advancement, but because it can satisfy the passion for self-renunciation.
– Eric Hoffer, The True Believer: Thoughts On The Nature Of Mass Movements
Luterilainen tunnustus on jännä asia. Nimittäin ketkä luterilaisista ovat sellaisia, jotka aivan erityisesti piittaavat siitä? Ja riittääkö siitä piitattavaa koko seurakunnan elämäksi asti? Vai onko se lähinnä jonkinlainen perusta tai kehys, jonka päälle kaikki yhteinen toiminta pitää tuoda ympäröivästä kulttuurista (evankeliset ja viidesläiset)? Vai jätetäänkö kulttuuri tuomatta ja harjoitetaan jonkinlaista bare bones kristillisyyttä, jonka päällä jokainen on yksilönä (“kuudeslaisuus” eli LHPK)? Tai onko tunnustuksen tarkoitus jotenkin neutraloida Jumala ja tehdä ihmisestä ja ihmisen ajallisesta ja subjektiivisesta hyvästä sellaisenaan koko uskon tarkoitus, keskiö ja päämäärä?
Viimeinen näkökulma on se, että kauempaa näkee kokonaisuuden paremmin. Minun pelkkä henkilökohtainen askartelun aiheeni on, että jos en voi olla samaa mieltä Lutherin kanssa, tai uskoa, että hän puhdisti uskoa sen rangaksi karsimisen sijaan, niin miten suuret mahdollisuudet on olla samaa mieltä jonkin tästä projektista syntyneen yksittäisen instanssin kanssa? Kansanlähetys oli kivoin kaikista. OPKO osittain yhtä kiva. LHPK oli muodollisesti puhtain.
Jos katolisuudessa on asioita, joita en itse siihen keksisi, tai joita en täysin vielä ymmärrä, niin on houkutus ottaa luterilaisuus pohjaksi ja tehdä näistä mielessä sellainen kyhäelmä, jossa on luterilaisuus plus kaikki ne katolisen ajattelun puolet, mitkä on itse tähän mennessä käsittänyt ja omaksunut (Mariasta ja reliikeistä tekee tiukkaa, kun taas messu-uhri, pyhät, paavi ja sakramentit ovat go). Samaan aikaan on mielenkiintoista havaita, että pientä väkivaltaa käyttämällä protestantismin historiaa voi tarkastella yrityksenä palauttaa uskoon katolisuuden piirteitä, mutta aina ainoastaan irtonaisina paloina, etteivät ne muistuta alkuperästään.
Esimerkiksi ripittäytyminen ilmestyy välillä herätysliikkeiden ohjelmistoon. Tietenkään sitä ei kutsuta sakramentiksi. Sillä nähdään joku yksilöä rakentava, yhteyttä rakentava ja seurakuntaa rakentava merkitys. Mutta veikata voi, että irtonaisena palana se ei tietenkään toimi. Kuten kerran tulin todistaneeksi.
Kun olin luterilaisuuden sisällä, ei minulla ollut mitään intressiä puida luterilaisuuden kokonaisuutta. Olin kiinnostunut itselleni relevantista osasta. Eikä ollut intressiä puida niitä osia, missä en ollut ja tiesin varmasti, etten edes ajatellut voivani olla, koska olin itselleni selvin syin valintani tehnyt. Mutta jos on ulkona, niin näkee ne piirteet, minkä kautta kovimmat pietismit ja kalvinismit ovat samaa kokonaisuutta tai jatkumoa sateenkaarimessujen kanssa. Läheltä katsottuna reformaation solat (jotka kuulemma on keksitty juhlavuoden tunnuksiksi vasta sata vuotta sitten) tekevät näiden välille jyrkän eron, koska Raamattu vaatii jotain ja kieltää jotain. Kaukaa katsottuna pelkkä ajatus sola fidestä jättää pelikentän sillä tavalla auki, että käytännössä pietismi ja sateenkaarimessut ovat yhtä mahdollisia täytteitä näin syntyneeseen tilaan.
