@anon31067578 tuo taas esiin pääasian. Usko ei synny, eikä sitä löydä järkeilemällä.
Siksi siitä vakuuttaminen on yhtä turhaa kuin myydä hyvääkään jalkaproteesia sellaiselle, jolla on molemmat koivet vielä tallella.
Uskon puolustusta tarvitaan myös uskon sisällä. Kirkon historia on aika veristä.
Sitä tavallaan Jeesuksen toimintakin oli hänen keskustellessaan fariseusten kanssa. Kun ylimmäiset papit pilkkasivat häntä, hän vaikeni.
Hän ei siis kutsunut moderaattoria apuun tai ehdottanut isälleen arvostelijoittensa bannaamista, vaan rukoili heidän puolestaan.
Olisiko tämän palstan kirjoittajilla jotain oppimista tästä?
Entä jos onkin niin, että tämä hengellistyminen antaakin ihmiselle kyvyn vakiintuneen uskonnon kriittiseen arviointiin? Jos hengellinen kyvyttömyys koskeekin vain sitä hetkeä ennen kuin ihmisen ymmärrys aukeaa ja sen jälkeen hän onkin kykenevä arvioimaan henget, toisin kuin väitetään, että hengelliselle ihmisellekin usko on järjetöntä. Voisiko se olla järjetöntä siksi, että siinä on jotain vikana ja niiden vikojen paikkaaminen järjettömyyteen vetoamalla tosiasiassa peitteen asettamista sydämille ja ihmisten hengellisen valaistumisen kahlehtimista?
[quote=“Yxinkertanen, post:21, topic:754, full:true”]Usko ei synny, eikä sitä löydä järkeilemällä.
Siksi siitä vakuuttaminen on yhtä turhaa kuin myydä hyvääkään jalkaproteesia sellaiselle, jolla on molemmat koivet vielä tallella.
Jos allekirjoitat omasta kokemuksestasi käsin, että ihminen luonnollisessa tilassaan vastustaaa Jumalaa ja haluaa olla oma herransa, niin kuinka Jumalaa vastustava voisi haluta tulla kuuliaiseksi Jumalalle, jolle uskovankaan ihmisen uudestisyntymätön luonto ei edes voi olla kuuliainen (Room. 8:7; Gal. 5:17)? Ei ihmisen järki tai äly ole irrallaan ihmisen uudestisyntymättömästä ja Jumalaa vastustavasta luonnosta uudestisyntymättömässä ihmisessä. Siitä syystä voisi ajatella, että ihminen luonnollisessa tilassaan pyrkii kaikin keinoin, siis myös älyllisin keinoin, pelaamaan tosi Jumalan Jumalan paikalta pois.
Eikö tämä ole äärimmäisen vaarallinen ajattelutapa? Samaahan voisi soveltaa mihin hyvänsä ideologiaan. Luonnostaan ihminen vastustaa kommunismia ja pitää sitä järjettömmänä ja kommunisti itsekin selvinä päivinään vastustaa sitä, mutta aitoimmillaan kommunismi onkin uskoa järjestelmään vastoin kaikkea järkeä?
Toinen vaihtoehto olisi lukea näitä tekstejä siten, että henkistynyt ihminen kykenee kuin kykeneekin arvioimaan mikä on jumalallista ja uskomisen arvoista. 1. Joh. 2:27 “Teissä kyllä pysyy se voitelu, jonka olette Pyhältä saaneet, ettekä te tarvitse kenenkään opetusta. Hänen Henkensä opettaa teitä kaikessa”
Uskovaiset tekevät tässä sen ajatushypyn, että Henki automaattisesti veisikin luterilaiseen tai katolilaiseen tai helluntailaiseen kirkkoon toisten opetettavaksi, mutta eikö se ole aivan päin vastoin kuin mitä tässä opetetaan?
Tätä Jeesuksen lausetta olen monesti miettinyt. Yleisesti kirkot ajattelevat, että evankeliumi on jotain sellaista, joka voidaan julistaa ellei suorastaan pakottaa mahdollisimman monelle ja mahdollisimman julkisesti. Monet Jeesuksen sanat puhuvat sen puolesta, että todellinen hengellisyys olisikin jotain rajatumpaa ja sellaista ymmärrystä vaativaa, jota ei pidä edes yrittää jakaa kaikille. Esoteerikot ovat olleet esoteerisia usein yhteiskunnallisten olosuhteiden pakosta (vrt. Michael Servetus, jonka Calvin poltti Genevessä tai Giordano Bruno, jonka luterilaiset karkoittivat paavin poltettavaksi), mutta tähän ajattelunsuuntaan liittyy myös hengellinen puoli, joka nousee Jeesuksen sanoista: kaikki totuudet eivät ole sellaisia, että niitä voidaan tai edes pitäisi jakaa kaikkien kanssa.
Tämä on nyt hieman trollailua minun puoleltani ja enemmän vakaumukseni mukaista olisi pitää nämä asiat itselläni, mutta toisaalta olen kiinnostunut havainnoimaan sikiääkö tästä jotain hedelmällistä.
Olen puhunut vain Jumalan vastustamisesta, minkä tosiasian kirkkoon kuulumatonkin voi kokea todeksi omassa sisimmässään (sellainen ihminen, joka ei koe vastustavansa mitään kirkkoa, vaan Jumalaa, joka on olemassa ilman kirkkojakin). Onko mielestäsi ihmisen aito kokemus siitä, että hän vastustaa Jumalaa, vaarallinen tai valheellinen kokemus?
Kirkkojen Jumalaa varmaan moni vastustaa, mutta sellaista Jumalaa joka on kaikessa tietääkseni useimmat ihmiset luonnostaan etsivät ja hamuavat - tämänhän Paavalikin areiopagilla tunnustaa. Itse näen että nimenomaan valheoppien vallassa olevat ihmiset kuten Uuden testamentin narraation juutalaiset vastustavat tosiuskontoa, joka ei ole ihmisopein hallittua.
Sitä paitsi ajatus ihmisen luontaisesta jumalanvastaisuudesta ei ole mikään vallitseva teema Uudessa testamentissa. Se on yksi näkökulma, joka liittyy siihen tosiasiaan, että suurin osa ihmisistä on pimeydessä. Tästä on kuitenkin pitkä harppaus siihen että vain jokin oikea instituutio (jokin oikeista instituutioista) voisi valaista ihmisen. Epäilemättä ihmisen hengellisessä avautumisessa on kyse myös ihmisen ulkopuolisen hengen sisäistymisestä, mutta tämä kuvaa valaistumisen (kristillinen termi sekin) dynamiikkaa ei sitä, että valaistuminen olisi mahdollista vain ohi ihmisen luonnollisten kykyjen. Tähän viittasin tuolla augmented reality -vertauksella.
Sanotaan vaikka näin, että arkeologisilla todisteilla, joita esim. Eero Junkkaala on esitellyt, on vissi painoarvo ja varmasti ne joidenkin ihmisten kohdalla auttavat uskomaan - tai vähintään tekevät vaikeammaksi olla uskomatta.
Näihin ihmeisiin, joita näyttävät harrastavan yhtälailla ns. vapaat suunnat kuin myös ortodoxit ja paavillisetkin, suhtaudun jokseenkin kriittisesti.
Paavalilla oli pistin lihassa, joka esti häntä ylpeilemästä (2 Kor. 12:7). Hän ei siis ainakaan ollut vapautunut jumalanvastaisuudestaan, koska tarvitsi pistimen, jota ilman hänen jumalanvastainen ja ylpeä luonto olisi kenties ottanut ohjakset (Ps. 73:3-12). Paavalin mukaan edes uudestisyntynyt ihminen ei ole vapautunut jumalanvastaisuudestaan kokonaan; se luonto ei taivu Jumalalle kuuliaiseksi, “eikä se voikaan” (Room. 8:7; Gal. 5:17). Paavalin uskon kuuliaisuus mahdollistui välillä vasta sitten, kun hänet oli rusennettu Jumalan toimesta (2 Kor. 1:8,9). Jeesuskin oppi kuuliaisuutta nimenomaan kärsimyksissä (Hepr. 5:8). Pietarin mukaan ihminen lakkaa synnistä kärsimyksissään (1 Piet. 4:1-2). Jne. Tämä meni kyllä ohi viestiketjun varsinaisen aiheen, mutta näkisin siis, että ihminen luonnollisessa tilassaan ei välttämättä ole niin tosi Jumalalle taipuvainen kuin jotkut ajattelevat.
Toisaalta tarvitaan apologiaa sen suhteen, miten voisimme sovittaa yhteen järkevällä tavalla evoluutioteoria ja Genesiksen alku. Genesiksen mukaan kirous ja kärsimys tuli luomakuntaan vasta ihmisen lankeemuksen jälkeen; mutta jos tieteen väitteet hyväksytään, luomakunta on ollut julma kärsimysnäyttämö miljoonia vuosia ennen ensimmäisten ihmisten maapallolle ilmestymistä. Lukiko Jumala ikään kuin taaksepäin vaikuttavasti Adamin ja Evan lankeemuksen luomakuntaan jo siis ennen kuin ihmisiä maapallolla olikaan? Jumalahan kaikkitietävänä tiesi ihmisen lankeavan, ja kenties siitä syystä kirosi luomakunnan jo ennen kuin lankeemus oli ajallisuudessa tapahtunut. Onko tällainen ajattelu enemmän järkeen vetoavaa kuin nuoren maan kreationistien väitteet?
Se on tasan tarkkaan näin! Ja jokainen joka on todellinen kristitty, eikä vain teoretisoi uskon asioilla joutuu kokemaan aivan samoin kuin Paavalikin pistimen lihassaan, kenellä se on sairaus, kenellä kovat vastoinkäymiset, kenellä kovat elatuksen murheet, ketä vainotaan jne., olemmehan nimenomaan Kristuksen kuolemaan kastetut. Ja mille sitten Kristus kuoli, eiköpä vain pois synnistä so. kaikesta siitä mitä me olemme lihan mukaan. Siinä meni maallinen turhan kunnian ja arvokkuuden ja aseman tavoittelemisemme, siinä meni lyhyesti sanoen kaikki mikä kiiltää ja häikäisee luonnollista, äidistä ja isästä syntynsä saanutta ihmistä. Sanoohan Jeesus aivan suoraan, ettei kukaan voi seurata häntä, joka ei kiellä itseänsä, siis kaikkea sitä mitä hän on itsessään, lihan mukaan.
Tästä myös selkenee, ettei kaste ole jokin menneisyyteen jäänyt rituaali, joka kerran oli, mutta jota ei enää ole. Ei, vaan se on uskovan elämässä joka päivä ja joka ainut hetki läsnä ja se kuolettaa vanhaa aatua kun sitä uskolla omaksutaan joka hetki aina siihen päivään saakka kun täältä erkanemme ja tämä kurja “matosäkki”, tämä liha meistä tyyten pois riisutaan.
Tätä on ristin teologia kaikessa lyhykäisyydessään.
Jos tarkoitat “järkeen vetoavuudella” uskottavuutta, niin vastaus on mielestäni kyllä.
Sinänsä Genesiksessä kuvattujen tapahtumien historiallisuus ei ole pelastuskysymys, ja kristitty voi aivan hyvin uskoa sekä n. 6000 (tai max. 10 000) vuotta sitten tapahtuneeseen luomiseen että hieman kompleksisempaan luomakunnan alkuperään; sinänsä olemme toki kaikki kreationisteja, eli uskomme olevamme luotuja olentoja ja että meidät on luonut Luomaton olento. Mutta jos lähestytään ei-uskovia aikomuksena puolustaa eli apologiseerata kristinuskoa, niin tehdään virhe, jos samastetaan keskenään sellaiset uskontotuudet kuin Kristuksen ylösnousemus ja vaikkapa Eevan luominen Adamin kylkiluusta luomisen kuudentena päivänä. Liian moni tosiasia näet todistaa Maan ikivanhasta iästä samoin kuin ihmislajin biologisesta polveutumisesta muusta eläinkunnasta, ja jos näitä tosiasioita yritetään tehdä olemattomiksi tavalla, johon ainakin karkeimmat nuoren maan kreationistit ovat syyllistyneet, niin tehdään kristinuskon asialle hallaa.
Teistisessä evolutionismissakin on epäilemättä omat ongelmansa, en sitä kiellä, mutta yhtä kaikki ne ovat pienemmät kuin fundamentalistisesta eksegeesistä ammentavassa nuoren maan kreationismissa.
Se on oman syntisyyden tunnustamista ja toteamista.
Se ei ole joutavaa kerskailua sillä, että pyhyys se vaan lisääntyy kun pysyy tiiviisti siinä ja siinä joukossa ja tekee sitä sun tätä.
Oikeastaan tämän toteaminen panee tyytymään armoon, koska mitään muuta tietä ei ole. Minä uskon, että moni luterilaisuutta vastustavakin joutuu viimeisellä rajalla tämän toteamaan.
Eipä minullakaan ole tässä vaiheessa yksiselitteistä ja loppuun mietittyä kantaa apologetiikkaan, tarvitaanko sitä ylipäätään vai ei ja jos tarvitaan niin millaista. Alustavasti sanoisin, että voihan apologetiikasta jotain hyötyä olla jos sen avulla saadaan poistettua uskomisen tieltä älyllisiä ongelmia ja esteitä.
Mutta entä jos se usko sitten alkaakin perustua ja luottaa johonkin tieteelliseen tai filosofiseen tutkimustulokseen tai argumenttiin ja sitten tulee toinen tutkija/filosofi, joka kumoaa edellisen, kristillistä teismiä tukeneen tutkimustuloksen tai filosofisen argumentin osoittaen niissä virheitä ja puutteita? Meneekö noihin nojautunut uskokin saman tien.
Laatikoimani ajatuksesi on mielestäni keskeinen ajatus aiheemme kannalta.
Onko kristillinen vakaumus joissakuissa ihmisyksilöissä älyllisten tai apologeettisten uskoa tukevien argumenttien varassa (ei siis yksin Jumalan sanan uskoa synnyttävän voiman tai Pyhän Hengen varassa)? Jos näin, usko on ikään kuin hypoteettista uskoa, jonka järki asettaa ihmiselle uskottav(imm)aksi vaihtoehdoksi erilaisista todellisuudenselityksistä tai metafyysisistä vaihtoehdoista. Usko voi syntyä ja varmaan syntyykin tällaisessa ihmisessä Jumalan sanan kuulemisesta (Room. 10:17), mutta jos hänen järkensä saa hänessä ylivallan ja se näkee liikaa epäuskottavuuksia Raamatussa ja kristinuskossa, usko voi sammua. Eli usko ei synny järkeilemällä tällaisessa ihmisessä, mutta se voi sammua järjenkäytön seurauksena.
Onko olemassa kristittyjä ihmisiä, joihin kristillinen vakaumus jää olemassaolevaksi siinäkin tapauksessa, vaikka heidän järkensä sanoisi, että uskolle ei ole hyviä tai uskottavia perusteita?
Löytyyköhän täältä monta sellaista kristittyä, joka voisi sanoa, että hän on valmis luopumaan uskostaan, jos saisi hyviä älyllisiä syitä, jotka kumoavat hänen kristillisen uskon uskottavuuden järjen valossa? Kuinka moni on siis mahdollisen todistusaineiston valossa valmis muuttamaan vakaumustaan? Vai onko usko joissakuissa kristityissä laadultaan sellaista, että mikään mahdollinen järjellinen hyvä syy (tai lukuisat hyvät syyt) tai todistukset eivät sitä kumoaisi, jos niitä tulisi ilmi? Jos jotkut ihmiset ovat metafyysisessä vakaumuksessaan näin itsepintaisia, niin se on mielestäni vähän analogista sille, jos joku väittäisi itsepintaisesti, että häntä salakuunnellaan, vaikka hän ei voisi näyttää yhtään objektiivista todistusaineistoa sen puolesta, että häntä salakuunnellaan, ja kaikki toiset voisivat näyttää hyviä syitä, jotka kumoaisivat väitteet salakuuntelusta.
