Tämä kohta kerta kaikkiaan loistava esitys. Kiitos siitä! Meni kiintolevylle!
Mitä sitten kirjoitat tuossa jälkimmäisessä kappaleessasi siitä en saa oikein kiinni enkä tiedä miten siihen suhtautuisin, kun usko kuitenkin on sen näkemistä mitä ei voi nähdä.
Niinpä ja apostoli Paavalin mukaan (1 Kor.2) uskon pitäisi perustua Jumalan voimaan, eikä ihmisten - kuten vaikka noiden teististen filosofien ja tiedemiesten - viisauteen ja Paavalin työ oli Hengen ja Jumalan voiman osoittamista eikä jotain hienoa filosofointia tms. Eikä Paavali julistanut puhetaidon ja ihmisviisauden keinoin evankeliumia ja ylipäätään Paavali halusi tuntea vain ristiinnaulitun Kristuksen.
Minulla ainakin usko sammui ja kuihtui pois kymmenen vuotta sitten juurikin kun aloin ajatella kriittisesti vuosituhannen alussa ja koko kristinuskon “paketti” alkoi näyttää täysin epäuskottavalta, epätodennäköiseltä ja virheelliseltä sekä tarpeettomalta (suorastaan ihmiskunnan suurimmalta huijaukselta mitä tulee sen kestoaikaan ja sen piirissä olevien ihmisten lukumäärään).
Se “loistava esitys” on puhutteleva siitä syystä, että se perustuu tosiasioihin ja kokemukseeni. Itse olen näet ollut tuollainen ihminen, jossa usko ja järki ovat olleet rajussa ristiriidassa keskenään, ja ovat edelleen (vrt. Gal. 5:17), sillä toisaalta koen välillä kristinuskon uskottavana (usko tulee silloin ikään kuin ulkopuolelta minuun, eli se on kokonaan lahjaa tai Jumalan teko, Joh. 6:29), mutta toisaalta usein taas en, varsinkaan en silloin, kun sitä aktiivisesti uskottavuusnäkökulmasta ajattelen tai kun luen Raamattua.
Olen kirjoittanut itselleni Raamatun ja kristinuskon uskottavat puolet ja epäuskottavat puolet ajatteluni valossa. Valitettavasti jälkimmäisiä on paljon enemmän kuin edellisiä. Mutta jostain kumman syystä en pääse eroon kristillisestä uskosta, jota vastaan järkeni välillä rajusti sotii, tai se saa uskoni siihen kokonaan sammumaan. Eli kristinusko on jollain tapaa vakuuttava (varmaan myös siitä syystä, että aikoinaan tulin aikuisen oikeasti uskoon, ja uskossa elämisestä tuli sen jälkeen kuin toinen luonto), mutta ei riittävän vakuuttava, jotta siihen voisin uskoa sanan lujassa ja tasajatkuisessa mielessä. En osaa yhtään samaistua niihin, joille kristinusko on täysin epäilyksetön tosiasia kaiken aikaa, enkä niihin, joille kristinusko on täyttä hölynpölyä.
P.S. Voisiko ajatuksen “kaidasta tiestä” (Matt. 7:14) tulkita myös niin, että uskon on oltava “järkevän” ihmisen järjelle “ahdas”, jotta hänen täytyisi siitäkin eräässä mielessä luopua? Ei tietenkään siinä mielessä, että hänestä tulisi mielipuoli, mutta siinä mielessä, että hän ei kuulu enää uskovaisena tämän maailman viisaihin tai tämän maailman älyniekkoihin (1 Kor. 1:20)? On äärimmäisen nöyryyttävää tulla “tämän maailman viisaana” (1 Kor. 1:20) lapsenmieliseksi (Matt. 11:25-26). On äärimmäisen nöyryyttävää “viisaalle”, kun hänelle annetaan ymmärtää, että hänen tulee uskoa näkemättä (Hepr. 11:1).
Kun kaksi samalla tavalla korkeastikoulutettua tiedemiestä, jotka ovat tutustuneet kristinuskoon ja Raamattuun, tulevat aivan päinvastaisiin johtopäätöksiin kristinuskon suhteen, niin mistä se kertoo? Kertooko se siitä, että toinen on pneumaattinen ihminen, joka tutkistelee saman asian aivan toisin kuin luonnollinen ihminen juuri siitä syystä, että on pneumaattinen ihminen, mitä toinen taas ei ole (1 Kor. 2:14-15)? Kyse ei siis olisi siitä, että toinen olisi objektiivisempi kuin toinen, vaan kyse olisi siitä, että toisella ei ole hengellistä näkökulmaa asioihin, ja siitä syystä hän vääjäämättä näkee kristinuskon epäuskottavana?
No joo, tässä me olemme vähän erilaisia, kun minulle kristinusko ei ole millään tavoin älyllisesti epäuskottava missään kohden, uskon sen sanomaan kuin vuoreen ja niin ikään minäkin kokemukseeni perustuen. Joskus kyllä kuitenkin kun minua vaivaava pitkäaikainen sairaus, jota olen sairastanut jo lähes 40 vuotta käy pahaksi ja iskee päälle oikein pahana minulle tulee kiusaus ajatella ettei ehkä Jumalan sittenkään pidä minusta huolta. Ihmeellisesti hän kuitenkin aina nostaa tuostakin suosta ja taas minä alan ymmärtää jo kenties tuhannennen kerran, että tämä onkin hänen ensisijainen keinonsa pitää minusta kiinni, niin että kun minusta näyttää ettei ehkä Jumala pidä minusta huolta, niin juuri silloin hän pitääkin minusta huolta. Jospa vaikka tuo sinun älyllinen “mutapaini” onkin jollain tavoin sinun pistimesi yhdeltä osin?
Näin me olemme hiukka erilaisia, mutta ehkäpä juuri sellaisina tukena toisilllemme? Jumala on asettanut ruumiin jäsenet ruumiiseen sillä tavoin kuin on itse tahtonut.
Kyllä se näin minun mielestäni menee. Luther sanoi aikoinaan uudestikastajille, että heissä oli eri henki kuin hänessä ja looginen seuraushan siitä ei voi olla mikään muu kuin erilaisen hengen tuottama erilainen ajattelu, erilaisiin johtopäätöksiin päätyminen. Aivan kuten ei mänty voi tuottaa muuta kuin männynkäpyjä ja eroaa siinä kohden kuusesta joka taas tuottaa vain kuusen käpyjä.
Vaikka tämä ei ole kriittisen alueen keskustelu niin tästä syystä uskallan kuitenkin yrittää esittää kysymyksen pyrkien olemaan mahdollisimman ei-kriittinen, ainoastaan kyselevä.
Tulinko oikeaan johtopäätökseen kaiketi Waltherin ja sinun yhteneväisestä mielipiteestä eli että mielestänne jos kaksi ihmistä tulee Raamatun totuudellisuudesta eri käsitykseen, niin vika on siinä, että toinen ei kykene hengelliseen näkökulmaan?
Jos olette tästä samaa mieltä, niin olisi mielenkiintoista kuulla analyysinne siitä, mistä tämä toisen puuttellinen kyky johtuu. Nimittäin tällaisia ihmisiähän taitaa armaassa Suomen maassakin olla jokseenkin huomattavan paljon ellei peräti enemmistö. Onko siis kyse ihmisen omasta halusta tyrmätä oikea tieto, tai voiko kyseessä olla ihmisestä itsestään johtuva kykenemättömyys hengelliseen näkökulmaan vai voiko tuo kykenemättömyys olla Jumalan riittämättömästä toiminnasta?
Miksi siis ihmiset eivät saavuta oikeaa ymmärrystä ja ovatko he siihen täysin, osittain vai ei yhtään itse syyllisiä?
Tätä asiaa on hiukka vaikea selittää sinulle kun et ole uskossa, mutta sanon nyt lyhyesti, että meissä uskovissa on jatkuva taistelu vanhan ja uuden ihmisen välillä. Uusi on syntynyt Jumalasta, vanha taas luonnon mukaan äidistä ja isästä ja on syntiilankeemuksen perillinen. Tällöin on loogista, että nämä kaksi ottavat meissä yhteen aina siihen saakka kun tämä vanha aadam kukistetaan lopullisesti meissä Kristuksen palatessa.
“Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.” 2. Kor. 5: 1.
No lähinnä kysymykseni koski, omaan napaan tuijottaja kun olen, sitä miten selitätte juuri niiden (meidän) muiden kuin uskossa olevien epäuskon ja kuten yritin antaa vastausvaihtoehtojakin, niin mikä niistä mielestänne on oikea. Tämähän on olennainen kysymys juuri otsikkosi kannalta, eli eiväthän uskovat tarvitse apologetiikkaa, hehän jo uskovat. Ja eihän sitä tarvitse ei-uskovatkaan, jos heidän ei-uskolleen ei ole mitään tehtävissä (eli jos syy epäuskoon on Jumalan toimimattomuus heissä). Toistan vaihtoehtoni:
Miten Sinä Raamatun valossa näkisit asian? Miksi kaksi ihmistä, joilla molemmilla on yhtä paljon abstraktista tietoa asioista, tulee radikaalisti päinvastaisiin näkemyksiin Raamatun äärellä kristinuskosta (kun he luonnollisesti miettivät Raamatun väitteitä ja sanomaa suhteessa myös koettuun, tutkittuun ja havaittavaan todellisuuteen)? Mieti siis vastaustasi siinä valossa, mitä tiedät Raamatun opetuksesta ihmisestä.
Jos ajattelet asiaa ilman Raamatun antamaa näkökulmaa, varmaankin ajattelet, että epäuskoinen tiedemies on objektiivisesti oikeassa, ja uskovaiseen näkökulmaan päätynyt tiedemies objektiivisesti arvioiden väärässä? Vai onko olemassa mitään yhtä ainoaa inhimillistä objektiivista näkökulmaa Raamattuun ja kristinuskoon? Eivätkö nämä ole suhteellisia asioita? Ei ole uskonasioissa objektiivisuutta sinänsä tai objektiivista totuutta intersubjektiivisesti vahvistettuna sinänsä, paitsi ehdoton totuus asiasta sen ihmisen omassa mielessä, joka on esim. täysin varma siitä, että kristinusko on totuus, ja sen ihmisen mielessä, joka on täysin varma siitä, että kristinusko on vain uskonto muiden uskontojen joukossa tai metafyysinen epätotuus ydinväitteidensä suhteen. 
Toisen tutkivan ihmisen näkökulmasta objektiivinen totuus on, että Raamattu ja kristinusko on Jumalan ilmoitusta; toisen tutkivan ihmisen (kenties esim. agnostikkoseurakunnan jumaluustutkijan) näkökulmasta objektiivinen totuus on, että Raamattu ja kristinusko eivät ole Jumalan ilmoitusta.
Tiedät esim. Paavalin vastauksen Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa. Ei ihmisiä tarvitse opettaa, jotta he tietäisivät elävänsä Jumalan edessä velvollisina subjekteina; näin ymmärtäisin Paavalin ajatukset Roomalaiskirjeen ensimmäisestä ja toisesta luvusta. Jos siis joku ei halua välittää Jumalasta, se on hänen ja Jumalan välinen asia. Täytyy siis nähdäkseni Paavalin valossa olettaa, että ihminen (myös siis Origi-Naali) itse tietää, sillä jos hän ei tiedä (= tiedä olevansa eettisessä mielessä vastuullinen Jumalan edessä), hän on täysin viaton, eikä Jumala voi koskaan vaatia häntä tilille mistään.
Eli ymmärränkö oikein, jos sanon, että Raamatun mukaan jokaisella on riittävästi tietoa Jumalasta ja kyse on siis vain omasta haluttomuudesta, ottaa tarjous vastaan, ja omasta syystä kun tuomio aikanaan luetaan?
Oma tietämykseni tai nähtävästi sitten vain luulotteluni antaa minun ymmärtää, että en vaikkapa itse tiedä riittävästi uskoakseni, mutta tiedän riittävästi että pidän uskoa epäuskottavana. Mutta uskon valossa tämä on siis vain (omaan tuhooni päätyvää) itselleni valehtelua.
Otsikkoa ajatellen, eikö tällöin ole selvää, että mitään apologetiikkaa ei tarvita, koska jokainen tietää jo riittävästi omaksi pelastuksekseen?
Ei kuka tahansa tiedä riittävästi omaksi pelastumisekseen, koska pelastuminen liittyy erityiseen ilmoitukseen, josta Paavali ei puhu Roomalaiskirjeen ekassa luvussa (tai esim. kohdassa Room. 2:14-15). Mutta yleisen ilmoituksen mukaan jokainen tietää Paavalin mukaan, että Jumala on olemassa, ja että ihminen on vastuussa elämästään Jumalan edessä. Mutta jos esim. Sinä et aikuisen oikeasti koe olevasi Jumalan edessä vastuullinen subjekti, se näyttäisi kumoavan Paavalin ajatukset Roomalaiskirjeen ekasta luvusta, ja olisit siis elävä esimerkki siitä, että kristinusko ei ole totta.
Noin en halua väittää, koska tämä ei ole kriittinen osasto 
Paavalin ajatukset Roomalaiskirjeen ensimmäisessä ja toisessa luvussa johtavat ajatukseni siihen, että apologetiikkaa tarvitsisi lähinnä kristinuskon eli erityisen ilmoituksen puolustamiseen, ei niinkään teismin puolustamiseen, koska kaikki jo tietävät, että Luoja-Jumala on olemassa (Room. 1:18-20). Paavali argumentoi kirjeissään kristillisen teologian puolesta sellaisia ihmisiä vastaan, jotka ovat teistejä, mutta erilaisen vakaumuksen omaavia teistejä, mutta hän ei esitä kirjeissään syitä siihen, miksi Jumala on olemassa (paitsi tietenkin lyhyesti: Room. 1:19-20).
William Lane Craig ottaa yleensä debateissaan esille aluksi Jumalan olemassaoloa puoltavat argumentit (kosmologinen argumentti, hienosäätöön liittyvä argumentti ja moraaliargumentti), ja vasta niiden jälkeen hän argumentoi Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta, joka vasta kuuluu erityiseen ilmoitukseen. Miksi näin, jos Paavalin mukaan Luoja-Jumalan olemassaolo on kaikille selvää? Pitäisi varmaan kysyä Craigilta itseltään, mutta voisiko kyse olla siitä, että hyvien teismiä puoltavien argumenttien välityksellä tietoisuutensa Jumalasta tukahduttanut (Room. 1:18) voi ikään kuin palauttaa mieleensä Jumalan, jonka hän on sysännyt pois tietoisuudestaan? Jos ja kun synti vääristää ihmisen älyllisiä kykyjä, niin ei ole ristiriitaista yrittää korjata niitä filosofisilla argumenteilla, jotka eivät myöskään ole ristiriidassa tieteen kanssa (esim. kosmologinen argumentti ja hienosäätöargumentti)?
Kun on kyse vanhoista teksteistä (joista vanhimmat säilyneet ovat lisäksi kopioiden kopioiden kopioiden kopioita eli ei siis alkuperäisiä tekstejä), ja kun vanhaa menneisyyttä yleensä voi tulkita monin eri tavoin, eikä epäilyksettömään varmuuteen siis päästä siitä, mitä oikeasti tapahtui, niin on selvää, että ei-kristityt ihmiset ovat monesti erimielisiä siitä, mitä Raamatun kuvaamien tapahtumien taustalla oikeasti tapahtui. Jotkut pitävät historiaksi väitettyjä tapahtumia kokonaan sepitettyinä, toiset vain osittain sepitettyinä tapahtumina. Miten joku apologeetti voisi tulkintojen sekamelskassa saada jonkun kääntymään omaan tulkintaansa, jos kerran menneisyyden tutkiminen on niin hankalaa ja kaukana “tuloksissaan” siitä varmuudesta, mitä monissa muissa tutkimusasioissa saavutetaan? Vaikka Raamatun ulkopuolista todistusaineistoa Raamatun väitteiden hyväksi olisi huomattavasti paljon enemmän kuin sitä nyt on, niin eiväthän nekään sinänsä todistaisi kristinuskoa todeksi, sillä ihminen mielellään haluaisi ihmekertomuksia todeksi osoittavia todisteita, ei niinkään sellaisia todisteita, jotka liittyvät esim. kyliin ja kaupunkeihin. Mutta kuinka voisit löytää arkeologisilla kaivauksilla todistuksen, joka vahvistaisi sen, että ihminen käveli veden päällä? Mikä maasta löydettävä esine todistaisi, että aasi puhui?
Ei se apologetiikka välttämättä ole kuin ihmisten kysymyksiin vastaamista ja väärien käsitysten oikaisua. Siinä mielessä se on evankelioinnin luovuttamaton osa. Erityisen tärkeää se on uudessa evankelioinnissa, kun monet kuvittelevat tuntevansa kristinuskon, vaikka ovat siitä tosiasiassa aivan pihalla.
Törmäsin sattumalta tähän piispa Barronin pitkähköön tekstiin, jossa hän käsittelee neljää yleistä tapaa vastustaa kristinuskoa. Yleensä hänen YouTube-kanavalleen tulleet kommentit ovat kuuluneet johonkin näistä.
Kannattaa lukea pyhän Johannes Paavali II:n uskoa ja järkeä käsittelevä kiertokirje Fides et ratio, joka löytyy suomeksi katolisen kirkon nettisivuilta: http://katolinen.fi/?page_id=5179
Se on hyvä teksti. Meinasin sen pohjalta kirjoittaa pidemmänkin kommentin, mutta totesin, ettei minulla juuri nyt ole siihen aikaa. Aloitin kyllä jo kirjoittamisen, joten ehkä saan sen joskus loppuun.
Katolisen kirkon katekismuksesta löytyy esimerkiksi tällainen kohta:
36. ”Pyhä äiti kirkko pitää lujasti kiinni ja opettaa, että ihmisjärjen on luonnollisen valon avulla mahdollista luontokappaleista lähtien varmuudella oppia tietämään Jumala, kaiken luodun alkulähde ja lopputavoite.” Ilman tätä kykyä ihminen ei pystyisi ottamaan Jumalan ilmoitusta vastaan. Ihmisellä on tämä kyky sen tähden, että hänet on luotu ”Jumalan kuvan mukaan”(1 Moos. 1:27).
Mutta kuitenkin:
37. Näissä historiallisissa olosuhteissa, joissa ihminen elää, hänen on kuitenkin hyvin vaikea tietää Jumalasta pelkästään järkensä valossa.
Jumala valaisee järkemme, ei apologia sitä ilman Jumalan vaikutusta saa aikaan. Olemme riippuvaisia enemmän Jumalasta kuin apologiasta. Toki apologian kautta ihmisiä tulee uskoon.
Mutta joskus kaikki apologia kaatuu omakohtaiseen kärsimyksen kokemiseen. Mutta siitäkin Jumala voi nostaa takaisin Jeesus uskoon.
Apologetiikka on näitä hienoja sanoja, mutta sillä on kyllä aina ollut osansa kristinuskossa. Jeesus kertoi vertauksia ja selitti niitä. Hän väitteli fariseusten ja vastaavien kanssa sekä kävi synagoogissa selittämässä kirjoituksia. Tämä oli parannustoiminnan ja uskosta puhumisen lisäksi oleellinen osa hänen julistustoimintaansa.
Kun juutalaiskristittyjen joukkoon hyvin varhaisessa vaiheessa tuli mukaan ‘kreikkalaisia’, yhtyi siinä varmasti jo heti alusta asti juutalaistyyppinen kirjanoppineisuuden arvostus kreikkalaiseen kosmopoliittiseen intellektualismiin. Toki mukana oli koko ajan myös oppimattomia, lukutaidottomia, Tuomaan tyyppisiä ‘en usko ennen kuin omin silmin näen’ -tapauksia jne.
Paavali perusteli läkähdyksiin asti kantojaan ja hänen voi jo sanoa olleen apologeetta justinolaisessa merkityksessä, kun uskaltautui Areiopagille länsimaisen filosofian pyhimpään paikkaan evankeliumia julistamaan. Tämä siitä huolimatta, että hän kutsui sanaa rististä hullutukseksi. Pietari kirjeessään kehotti olemaan valmis perustelemaan uskonsa.
Hyvin pian sitten tulivat nämä Justinokset ja muuta isät ja lopulta systematisoitu teologia (esim. Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys), jossa myös protestantit innolla kunnostautuivat.
Tietysti järjen komponentti ei soita ensiviulua kristinuskossa - se rooli on uskolla, toivolla ja rakkaudella - mutta oma tärkeä paikkansa sillä orkesterissa on. Kuten ihmisen mieltä ei voi jakaa selkeärajaisiin uskon, tahdon, tunteiden, järjen jne. alueisiin, niin ei hänen suhteessaankaan Jumalaan mielestäni pitäisi korostaa yhtä aluetta aivan kohtuuttomasti muiden kustannuksella. Se on sen Jumalan kuvan, jonka Jumala näki hyväksi ihmisessä luoda, pirstomista - puhuttiinpa sitten ajasta ennen tai jälkeen syntiinlankeemuksen.
Kyllähän tämän monet käytännössä ymmärtävät. Tyyppi, joka julistaa: ‘yksin uskosta!’, kuitenkiin miettii uskonsa perusteita ja hakee sille vahvistusta tahoilta, joissa käytetään muutakin kuin uskon kieltä. Yksi sellainen taho on Raamattu. Samoin jumalatodistusten ja sensellaisten kanssa puuhaileva hakee myös emotionaalisesti tyydyttäviä vastauksia. Ja emootiot taas usein liittyvät uskon kokemuksiin.
Apologetiikka on yksi alkuperäisistä kristinuskon harjoittamisen muodoista. Sen esikuvalliset juuret palautuvat suoraan Herran Jeesuksen toimintaan.
Mutta en sano, että apologetiikkaa on kaikkien harrastettava. Kaikkien temperamenttiin se ei sovi. Itse en puolusta uskoani juuri koskaan. Noudatan linjaa, että jos uskoni ei näy teoistani, niin sen pahempi minulle.
Apologetiikan ongelma on siinä, että ei se omakohtaiseen kärsimyksen kokemiseen anna niin hyvää vastausta.