Armollisempi luterilaisuus

Oppi
47

Tuo on vähän kuin kehuisi sotilasta siitä, että on niin hyvä huutamaan käskyjä.

Lestadiolaisista esikoiset taisivat olla ne, joilla oli kaikkein koruttomin käsitys elämän mukavuuksista. Lasarus-veljet tosin saattoivat tulla menneinä vuosina melko lähelle. En kyllä enää muista, oliko heillä verhoja ikkunoissa. Harva voi tarkistaakaan, koska ukko vahtasi, että talossa ei kuvata. Siinä oli tuplavarmistus, koska talossa ei oikeasti myöskään ollut mitään kuvattavaa. Mikä varmaan vastaakin jo itse kysymykseen.

Tosin on tuosta pakko antaa yhdellä tavalla piste. Nimittäin jos ajatellaan jonkin suunnan suhtautumista yksinomaan homojuttuihin, niin katolisella teologialla ei ole siinä vain Raamattu, vaan koko luomakunta, siis kosmos eli kaikkeus omalla tavallaan sanomassa että ei. Lestadiolaisten hoitokokoukset voivat kuulostaa tiukilta, mutta nekin varmaan kestävät vain muutamia tunteja ja vievät tilaa pienen huoneen verran. Se on vähän verrattuna kosmokseen. Reformoiduilla Raamattu sanoo mitä Raamattu sanoo. Se on yhtä selvä kuin kirveellä poikki. Mutta se on vain yksi vihaisesti esitetty väite, fakta, toteamus tai vaatimus. Kun taas katolisesti voi ajatella, että koko olemassaolo kuiskaa, laulaa, julistaa, tuntee ja argumentoi lukemattomin äänin, sävyin ja sävelin, että ei.

Raamattu voisi siis alkaa, että Alussa loi Jumala homokielteiset taivaan ja maan (1Moos.1:1). Mutta Raamattu ei olisi elävä jos siellä olisi kaikkeen valmiit vastaukset, ja siksi tämän joutuu päättelemään sen ja kosmoksen muusta sisällöstä. Erityinen ja yleinen ilmoitus ovat arvoituksen kaksi puolikasta.

Anteeksi kaikille mielensä pahoittaneille. Minulla on nihkeästi alkanut päivä päättynyt aivan mahtavasti, ja siitä on kovin kevyt olo. Siitä voi päätellä, että en tässä tavoitellut mitään tiukkuutta tai johdonmukaisuutta. Eli joku voinee kumotakin tämän jos ohimennen ehtii.

1 tykkäys
48

Näin on oikeus ajatella, mutta eivätkö apostolista sitomisen valtaa kantavat evlut-piispat ole hyväksyneet uudelleenavioitumisen? Näin olen ymmärtänyt. Ja silloin kyseessä ei enää ole synti, sillä Jeesus tuntui luottavan todella syvästi apostolisen jatkumon kykyyn ja Pyhän Hengen ohjaukseen.

Onko mielestänne väärin uskoa, mitä kirkkoruumis sanoo, vaikka tuo sana olisi Raamatun kirjaimellista tulkintaa vastaan?

1 tykkäys
49

Ei meillä ole mitään erehtymättömyyden oppia kirkossamme. Piispat ja kirkolliskokous ym. voivat tehdä virhearvioita. Enkä pidä Pyhän Hengen ohjaukseen vetoamista sellaisena asiana, joka velvoittaisi kristittyä hyväksymään kaikki sillä perusteella esitetyt asiat.
Pyhä Henki vahvistaa uskoamme ja kirkastaa Kristusta, vaikuttaa uutta elämää sanan ja sakramenttien välityksellä. Se on jossain määrin eri asia kuin kirkon päätöksenteko, vaikka sielläkin varmaan usein Pyhää Henkeä avuksi huudetaan.
Jo se tosiseikka että piispat ovat avoimesti erimielisiä, kumoaa erehtymättömyysargumentin.

Mitä tulee avioeroon, siinä on monta ulottuvuutta. Jollain tavalla voi kai sanoa että “luterilaisuus on armollisempi” tässä. Mutta yhtä hyvin voi sanoa, että se vasta on armotonta menoa niitä petettyjä ja jätettyjä kohtaan jos ja kun papit vihkivät uusiin liittoihin kyselemättä ihmisiä, jotka vaihtavat vaimoa kuin paitaa… Meillä on menty maailman muuttuessa äärimmäisyksiin tässä myötäilyssä.

Ajattelen suunnilleen, että on poikkeuksia vaikka kristityn ihanne onkin elinikäinen liitto. Ja on eri asteisia ratkaisuja. Siitä voi vääntää, mikä kaikki tarkkaan ottaen on Jeesuksen ohjeen rikkomista, mutta ei pitäisi olla epäselvää onko väkivaltaisen puolison jättäminen samanlainen “hylkääminen” mitä Jeesus ajatteli ehdottomia puhuessaan. Kärsimyshän ei usein perhehelvetissä rajoitu puolisoon vaan lapsiin ja ympäristöön muutenkin.

Jos uudelleen avioituminenkin nähtäisiin synniksi (jota se tietenkin usein onkin), on sekin synti anteeksiannettujen piiriin kuuluva katuville kristityille. Olisi hullua jos eronneen tulisi jättää sitten toinenkin puoliso mikäli tulee tunnontuskiin esim. sillä perusteella että ei halua rikkoa Jeesuksen käskyä vastaan. Vielä suurempi onnettomuus seuraisi siitä.

Monta kertaa eettisissä pohdinnoissa keskitytään yhteen ihmiseen kerrallaan. Tässäkin eroasiassa voidaan unohtaa ja unohdetaan lapset.
Jos lähtökohta on suojella heikoimpia eli tehdä päätöksiä kasvavien taimien tulevaisuutta ajatellen, on aina vaihtoehtoja.
Onko lapsille parempi että heillä on isä ja äiti vaikka toinen on alkoholisti ja/tai väkivaltainen?
Onko lapsille aina parempi ettei heille tule karanneen tai jätetyn isän tai äidin jälkeen milloinkaan ehjää perhettä?
Jne.

2 tykkäystä
50

Hienosti kirjoitit avioerosta. Mutta vaikka olisi virhearvio, eikö apostolinen valta ole silti sitova? Jos puhutaan teoreettis-teologisesti.

51

Täytyy sanoa, etten minäkään tuota Thinkcatin viestiä ymmärtänyt, mutta timo koon sitä selittävä viesti (johon tämä viesti teknisesti on vastaus) sen sijaan on hyvinkin helppotajuinen. Minun puolestani voidaan tehdä niin, että Thinkcat kirjoittelee vaikeaselkoisia viestejään ja timo k sitten tulkitsee ne meille.

5 tykkäystä
52

Apostolinen valta on aina sidottua. Kukaan ei voi opettaa vastoin kristillistä totuutta. Apostolit opettivat Kristuksen oppia. Se on Kirkon tradeerattu oppi, jossa P. Raamattu on ensimmäinen todistaja. Kristillisen opetuksen tuntomerkki on, että se on opetusta, joka kaikkina aikoina, kaikkialla ja kaikkien toimesta opetettu. Meillä on siis olemassa se raja, mitä ei ole lupa ylittää.

3 tykkäystä
53

Siinä oli ideeana sellainen ajatusleikki, että millä tavalla määritellään tiukkuus ja johdonmukaisuus. Eli katolista kirkkoa on hoopoa pitää tiukkana ja johdonmukaisena sillä tavalla tai siinä ajatuksessa, että joku polkaisee sen tyhjästä ja antaa sille valvottaviksi mielivaltaisen kasan sääntöjä. Koska sellaista ei ole koskaan tapahtunut, eikä sellaista ole koskaan tarkoitettu.

Katolisen kirkon ajatus on väite, että itse Jumalan todellisuus on jokin asia, mitä voidaan edustaa maan päällä ja ajassa konkreettisen kirkon kautta. Eli uusi luomakunta, Jumalan valtakunta tai uusi ymmärrys ihmisestä on siinä inkarnoituneena niin paljon ja niin pitkälle kuin sen on tässä tilanteessa mahdollista olla. Kristus on ihmisen muotoinen ja ihmisen kokoinen, ihmisen kielellä esitetty ja ihmisen koettavissa.

Väite ei ole mekaanisesta tai eksaktista täydellisyydestä, vaan käytännön toteutuksesta. Vähän sama kuin keltä tahansa henkilöltä kysyisi, että milloin sinä olet eniten oma itsesi? Tai mikä sinussa on eniten omaa itseäsi? Oikea vastaus on tietenkin, että sellaista ei voi käsittää staattisesti, vaan oleminen väistämättä toteutuu suhteessa aikaan ja ympäristöön. Siksi se onnistuu joiltain osiltaan ja joinain hetkinä paremmin tai huonommin.

Itse todellisuus on siis jokin, missä suurin mahdollinen tiukkuus ja vapaus, johdonmukaisuus ja avoimuus kohtaavat, nivoutuvat toisiinsa ja ovat yhtä. Katolinen kirkko ei toimi kuin kukka, jonka voi leikata tyvestä, laittaa maljakkoon ja sitten pohtia sen lehtiä ja kukintoa ilman juurta. Se on vähän kuin kysyisi, että “mikä on ortodoksisen hengellisyyden ydin”, ja vastaus olisi, että “ainakin kultauksia on käytetty paljon”.

Pohjimmainen ongelma on fideismi. Eli joku, joka ei ymmärrä tätä, on päättänyt, sitä tietämättä ja sitä ymmärtämättä, että ilmiöiden maailma ja uskon maailma ovat kaksi eri asiaa. Ilmiöiden maailma siis tulee meille aistien, tunteiden ja havaintojen kautta. Sitä voi ajatella ajatuksina, jotka käsittelevät näitä aistimuksia, tunteita ja havaintoja. Kun taas uskon maailma koostuu puhtaasti ajatuksista. Sen ainoa mahdollinen suhde ilmiöiden maailmaan on torjuva, alentava, vähättelevä ja vieraannuttava.

Katolisella uskolla ei ole tällaista jakoa. Sille uskon maailma on yhtä kuin ilmiöiden maailma. Ei ole niistä erotettua puhdasta älyä, joka voisi aisteista irrallaan tavoitella jotain uskon totuuksia. Ihmisellä ei ole ruumista, vaan ihminen väistämättä on ruumis. Kun ihminen sairastuu skitsofreniaan tai traumatisoituu pahasti, niin tämä ruumiina oleminen heikkenee. Tilalle tulee ajatus, että ihminen on irrallinen äly. Jolla on ruumis. Josta se on enemmän tai vähemmän vieraantunut. Kun todellisuudessa sairaus ei ole jotain muuta, joka näkyy toissijaisesti siinä, miten irrallinen äly toimii suhteessa ruumiiseensa. Vaan sairaus, siis trauma tai skitsofrenia, on olennaisesti juuri tämä vieraantuminen. Jos jollain tavalla korjaat vieraantumisen, niin niiltä osin parannat myös sairauden.

Jos kasvun mahdollisuus koetaan kasvun vaatimukseksi, niin on armollista toki kiistää mahdollisuus, jotta sitä ei koettaisi vaatimukseksi. Mutta jos mahdollisuus osataan kokea juuri mahdollisuudeksi, niin silloin mahdollisuuden kiistäminen, jotta sitä ei kukaan kokisi vaatimukseksi, on armon eväämistä. Kun taas sen säilyttäminen olisi armon osoittamista.

Eli tiukkuus ja johdonmukaisuus ovat aivan eri asioita fideismin sisäpuolella kuin sen ulkopuolella.

1 tykkäys