Jos katolisen opin kohdalla puhuu johdonmukaisuudesta, niin se on väärä käsite. Katolinen oppi ei ole syntynyt johdon eli abstraktien kantavien teemojen tai valittujen periaatteiden ympärille. Kun sitä märehtii, niin ei pidä ajatella ensisijaisesti konsistenssia, eli yhdenmukaisuutta itsensä kanssa. Vaan korrespondenssia. Eli se väittää olevansa yhtäpitävä todellisuuden kanssa. Minulle katolinen teologia on ollut korrespondentein todellisuuden kanssa. Sen vastakohtana näen ongelmia teologioissa, jotka joko totalisoivat todellisuuden (kuten Calvin) tai jättävät siitä osia omiin oloihinsa (luterilaisuus) tai pitävät sitä kokonaan toissijaisena (karismaattiset liikkeet).
On täysin subjektiivista, että mitä kukakin pitää vaatimuksena. En ole itse kokenut ollenkaan, että olisin ollut minkään vaatimuksen kohteena. Vaikka järjestys on hyvä olla, niin pääasiallinen lähestymisen tapa on, että kirkko edustaa asioita, joita sen jäsenet haluavat. Ei siksi, että olisivat demokraattisesti äänestäneet ne voimaan, vaan siksi, että ne ovat paras ymmärrys ihmisen ja elämän tarkoituksesta. Tämä ei ole väitteenä esitetty ajatus, eli tarkoitus ei ole alkaa keskustella siitä, ovatko ne, vaan tämä on se lähestymistapa, mikä mielestäni on kaikilla asian mahdollisimman hyvin käsittäneillä.
Toki johdantokurssilla on moni ihan vain uteliaisuuttaan. Ja moni, ymmärrettävistä syistä, ajattelee katolista kirkkoa vähän kuin luterilaisuuden versiona. Tai luterilaisena kirkkona, jolla on joukko erikoisia menoja ja rituaaleja. Vähän kuin että se on samaa abstraktin armon evankeliumia, mutta sitä vain “juhlitaan” useammilla ja jännemmillä tavoilla. Toki joukossa on muutamia, joille on tuttu sama modernin ajan kritiikki kuin minullekin.
Kun ihminen sulkeutuu yksilöyteensä, niin hän valikoi ne osat todellisuudesta, joiden kanssa haluaa olla tekemisissä. Tai kun koko länsimainen kulttuuri tekee niin. Jos se sulkeutuminen ja yksilöys otetaan kaiken lähtökohdaksi - eikä todellisuus, jolla olisi ihanteellisessa tilanteessa vastaus yksilön sisäisten asioiden kanssa - niin todellisuus näyttäytyy väistämättä vain vaatimuksina.
Eli tuo on Freudin tulkinnoille avoin tapa nähdä asiat. Siinä katolinen kirkko tai koko todellisuus nähdään itsestään varmana yliminänä eli vaativana mutta etäisenä isänä. Jos oikeasti haluaa tällaisen ylikierroksilla käyvän yliminän ja suhtautuu masokistisesti vaatimuksiin, niin silloin kannattaa lukea Suomen reformoitujen baptistien suosimaa kirjallisuutta. Pari Paul Washerin saarnaa kuuntelee, niin siinä pääsee oikein kosmisesti fiilistelemään itsensä pieneksi ja avuttomaksi tuntemista. “To an utterly holy God, you are no more than an ant. A bug. An insect. Barely even that. A stain of dirt. Speck of dust. Nothing. Absolutely nothing.” Tämä ei ollut sitaatti, vaan parafraasi. Reformoidut baptistit taas porukkana ottavat nuo rennon kepeästi, melkein nörttimäisellä innolla - aivan kuin heidän oppinsa ja persoonansa olisivat kahdessa eri todellisuudessa. Eli koska oppi on niin sikasiisti, niin se ei tarvitse mitään korrespondenssia, vaan menestyy oman absoluuttisuutensa varassa.
Sitten pitää todeta se pakollinen, että mitään katolisia ideaaleja ei ole olemassa. Jos jollain on joku henkilökohtainen fantasia, johon ne kuuluvat osana, niin pitäisi miettiä sitä, että monenko tarkoitus on keskustella jonkun henkilökohtaisista fantasioista. Muuten se ei ole mitään keskustelua. Ei ole mahdollista keskustella fantasiasta ja todellisuudesta sekaisin. Siitä tulee liian helposti pelkkää inttämistä. Toivon, että se olisi pysynyt homokeskustelussa ja jäänyt sinne. Mutta toisaalta, jos lähtökohtana on homoseksuaalinen ideaali, niin realismi ja korrespondenssi ovat käsitteiden muodostamisen tavoittamattomissa, ja maailma koostuu vain ideaaleista. Joka tapauksessa keskustelussa, jonka koko ydin on realismi ja korrespondenssi, puhe ideaaleista on vain häiriö. Ja menee ohi aiheen niin kuin vain aiheen vastakohta voi mennä.
Fantasia on siis Freudin käsite. Sen ytimessä ei ole, että se olisi jotain tiedollisesti epätotta, vaan että se on yksilökohtainen tapa ratkaista jokin asia mielikuvituksen keinoin. Eli kun katolinen kirkko edustaa korrespondenssia todellisuuden kanssa, niin se korrespondenssi on mahdollista neutraloida, jos se on liian vaikea kestää ajatuksena, kutsumalla sitä vain ideaaliksi tai vaatimukseksi. Eli käytännössä siinä sanotaan (ja täällä foorumilla on kuultu jo sata kertaa), että “katolinen kirkko ei puhu todellisuudesta, vaan katolinen kirkko puhuu vain katolisesta kirkosta” ja että katolisen kirkon sanomat ja edustamat asiat ovat siten pohjimmiltaan mielivaltaisia ja vapaaehtoisia. Todellisuus on tuntematon tai kadonnut jonnekin. Sen tilalla on tai siitä jäljellä on korkeintaan homoseksuaalinen ideaali, jossa ihminen on muuttunut hyväksi halujensa toteuttajaksi.
Tästä tullaan siihen, mitä tarkoittaa ihmisen pysyminen paremmin keskiössä. Eli ihmiselle annetaan lupa ja oikeutus syrjäyttää Jumala ja todellisuus oman minuuden tullessa tilalle. Tämä ei ole edes se, mikä on alkuperäisen luterilaisuuden olemus tai minun kritiikkini aihe, eli sillä tavalla ei kuuluisi edes tähän keskusteluun. Tuossa mennään jo siihen gnostilaiseen ajatukseen, että ihmisen ja Jumalan (tai tässä kohdassa demiurgin) tai ihmisen ja luodun todellisuuden välillä on pohjimmainen vastakohtaisuus tai vihollisuus, jota ihmisen on paettava sisäisyyteensä ja kosmisten jumalten haltuun, joita kumpaakin pidetään sitä ja sen erehtynyttä luojaa todellisempana ja vähemmän langenneena. Jos tämä on inhimillisyys, niin se on varsin outoa inhimillisyyttä, ehkä jopa jonkinlaista ihmis-ismiä. Ja jos kompromissitaito on sopimus, että yksilö ei piittaa todellisuudesta eikä todellisuus yksilöstä, niin miten siinä kompromississa voi kukaan voittaa?
Se taas ei ole armon evankeliumia nähnytkään. Mutta mikä tahansa on uskottava, mitä yksilöllä on omat syyt haluta uskoa. Tai, päinvastoin, jos ei kykene voittamaan gnostilaista impulssia tai on jopa ottanut sen omakseen.