Mutta eikös myös meille klassista kristinuskoa tunnustaville uskoville nimenomaan kuulu askeesi ja kilvoittelu kaidalla ristin tiellä esikuvina Jeesus, apostolit ja alkuperäisen ns. jakamattoman kirkon erämaakilvoittelijat, munkit ja nunnat, sillä Hänen ja heidän tiensä on sittenkin parhain, vaikka meistä ei tuntuisikaan siltä, koska se vie oman syntisen vanhan ihmisen ja sen lihallisen luonnon kuoleman alhoon, kyyneliin ja kärsimyksiin?
Kaita ristin tie on kaita vielä tänäänkin, ja siksi niin harvat sen löytävät. Kärsimysten kautta voittoon käy myös kristikunnan tie, eikä meille toista tietä ole luvattukaan kilvoittelussa tämän maailman alhoissa himon käärmeiden luikerrellessa ja kiusausten helteessä, sillä vasta autuuden maassa saamme vaihtaa vaivojen valjaat Karitsan häiden kruunuun ja riemupukuun.
Tuota “kaitaa ristin tietä” en itse kuvailisi nk. askeesin nimellä, vaikka se sitä käytännössä onkin, vaan enemmänkin lahjavanhurskautuksessa tapahtuvaksi pyhitykseksi, yhdessä Kristuksen muun hengellisen ruumiin = kirkon kanssa.
“Kaita tie” on käsittääkseni erottautumista nk. maailmallisuudesta. Maailmasta emme voi, eikä meitä käsketä eroamaan (kuten jotkut uskonsuunnat opettavat), vaan olemaan maailmassa, valona, mutta samalla kuitenkin karttamaan eli kieltäytymään sen lihallisista, syntisistä tavoista = maailmallisuudesta.
Kristus ja Beliar eivät voi elää yhdessä. Toinen voittaa toisen, työntää toisen kauemmas.
Aamen, juuri noinkin sisaren pasuunan antaessa selvän äänen, sillä vaikka emme ole maailmasta, niin olemme maailmassa. Puhdistakaamme kuitenkin viittamme liepeet säännöllisesti ollessamme pelastumattomien maailmanihmisten kanssa tekemisissä Kristuksen kirjeinä aralla tunnolla ilman omavoimaisuutta armosta ja levosta käsin Jumalan sanan ja sakramenttien edessä kuolleina tälle maailmalle ja sen himoille, mutta elävinä Kristukselle erottautuen maailmallisuuden egyptiläisistä lihapadoista.
“Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.”
(Matt. 6: 24)
“Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.”
(1.Joh. 2: 15-17)
Tiedän, että nuo viitanliepeiden puhdistamiset ovat tietyn uskonsuunnan oppeja: pitäisi jumalattomille esiintyä hurskaampana kuin onkaan.
Itse uskon totuuteen: esiinnyn juuri sellaisena, kuin aidosti olen. Joskus saattaa lahjavanhurskaus jossain kohdin näyttäytyä, kuitenkin tahattomasti, ei teeskennellen sitä. Ja toisaalta myös syntisyys ja lihallinen ihmisyys tulla esiin. Tällainen olen. Niin pyhät kuin jumalattomatkin voivat minut joko ottaa tai jättää.
Jeesuksestahan me todistamme, emme itsestämme. Olemme Kristuksen työ. Lutherkin käski esittämään valitukset ruukun, jonkun mielestä, mahd. huonosta laadusta savenvalajalle itselle.
Lahjavanhurskautuksessaan ei pidä ylpistyä, eikä myöskään halveksia Kristuksen tekoja itsessämme: että jumalattomien edessä, ulkoisesti parantelisimme Kristuksen tekoja meissä! Jeesus kysyy, että “eikö minun lahjavaatteeni kelpaakaan sinulle? Ja jos se sinulle kelpaakin, häpeätkö sinä minun vaatteitani jumalattomien edessä, jotka kunnioittavat ulkoista kultaa ja loistetta!”
Tulee äkkilähtö Karitsan häistä jo täällä eläessä! Portti vain helähtää ja ulkoisesti vanhurskas heitetään lentäen ulos hiekkamaahan pyllylleen. Ja taas helmiportti kolahtaa ja väännetään lukkoon. Isolla avaimella.
Joten paras vain hyväksyä myös tämä Herramme minulle lahjoittama, värikäs kansallispuku.
Room. 9:20 Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: “Miksi teit minusta tällaisen?”
21 Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten?
