Askeesi maallikon elämässä


#22

Arkkipiispa Paavali: ”Jospa saisimme armon itkeä kyllin täällä, kuten isät opettavat, ettei meidän tarvitsisi itkeä siellä, missä elämän kirjassa ovat muistokirjoitukset täydellisinä.”


#23

Tämä varmaan liittyy aiheeseen. Muistaakseni Filokalian 1. osastakin löytyvä P. Markus Askeetin kirjoitus tekojen suhteesta pelastukseen: Ärsyttävä PDFn latauslinkki


#24

Joo, ole lukenut Filokalian. Markus Askeetti on - yllätys, yllätys! - mun lemppari. Myönnän, ettei ole luterilainen, mutta silti monessa mielessä todella hyvä.


#25

Filokalia 1, sivut 180 - 209: “Niille, jotka arvelevat vanhurskautuvansa teoista”.


#26

Kyyneleet ovat katumuksen symboli. Kyllä luterilainenkin on sitä mieltä, että kasteen lisäksi ja jälkeen on tarpeen katumus. Ihmettelen @Miknius:ksen luentaa…l


#27
KKK meitä jälleen opettakoon:

III Kastettujen kääntymys

1427. Jeesus kutsuu kääntymykseen. Tämä kutsu on olennainen osa julistusta Jumalan valtakunnasta: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark. 1:15). Kirkon julistuksessa tämä kutsu kohdistuu ensiksi niihin, jotka eivät vielä tunne Kristusta ja hänen evankeliumiaan. Ensimmäisen, peruskääntymyksen paikka on ennen kaikkea kaste. Hyvän sanoman uskomisen ja kasteen kautta tapahtuu luopuminen pahasta ja pelastuksen saavuttaminen eli kaikkien syntien anteeksisaaminen ja uuden elämän lahjan saaminen.

1428. Kristuksen kutsu kääntymykseen kaikuu jatkuvasti kristittyjen elämässä. Tämä toinen kääntymys on koko kirkon jatkuva tehtävä; kirkko ”sulkee syntisiä omaan helmaansa” ja on siten ”samalla kertaa pyhä ja aina puhdistusta tarvitseva ja kulkee jatkuvasti katumuksen ja uudistumisen tietä”. Tämä pyrkimys kääntymykseen ei ole vain ihmisen teko. Se on ”särkyneen sydämen” liikettä, kun armo vetää sitä puoleensa ja saa sen liikkeelle vastaamaan Jumalan armahtavaan rakkauteen, jolla hän on ensin rakastanut meitä.

1429. Tästä todistaa Pietarin kääntymys, kun hän oli kolme kertaa kieltänyt Herransa. Herran armahtava katse saa Pietarin vuodattamaan katumuksen kyyneleitä ja antamaan Herran ylösnousemuksen jälkeen kolminkertaisen ”kyllä”-vastauksen Jeesuksen kysymykseen, rakastaako Pietari häntä. Toiseen kääntymykseen sisältyy myös yhteisöllinen ulottuvuus. Se näkyy Jeesuksen eräälle paikalliskirkolle osoittamassa kehotuksessa: ”Käänny!” (Ilm. 2:5,16).

Pyhä Ambrosius sanoo näistä kahdesta kääntymyksestä, että kirkossa on ”vesi ja kyyneleet: kasteen vesi ja parannuksen kyyneleet”.

ANTEEKSIANTAMUKSEN SAKRAMENTTI

1446. Kristus on asettanut parannuksen sakramentin kirkkonsa kaikkia syntisiä jäseniä varten, ennen kaikkea niitä varten, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet raskaaseen syntiin ja tällä tavoin menettäneet kasteen armon ja haavoittaneet kirkollista yhteyttä. Heille parannuksen sakramentti tarjoaa uuden mahdollisuuden kääntyä ja saada vanhurskauttamisen armon takaisin. Kirkkoisät esittävät tämän sakramentin ”toisena pelastuksen lankkuna armon kadottamisen haaksirikon jälkeen”.

1448. Kaikista muutoksista huolimatta, joita tämän sakramentin vietossa vuosisatojen kuluessa on tapahtunut, siinä on tunnistettavissa sama perusrakenne. Se käsittää kaksi yhtä olennaista elementtiä: toisaalta ihmisen toiminnan hänen kääntyessään Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena, nimittäin katumuksen, tunnustuksen ja hyvityksen; toisaalta Jumalan toiminnan kirkon välityksellä. Kirkko, joka piispan ja hänen pappiensa kautta antaa Jeesuksen Kristuksen nimessä syntien anteeksiantamuksen ja määrää katumustyön, rukoilee lisäksi synnintekijän puolesta, ja tekee hänen kanssaan parannusta. Näin synnintekijä tulee terveeksi ja otetaan jälleen kirkon yhteyteen.

VII Parannuksen sakramentin vastaanottajan osuudet

1450. ”Parannuksen sakramentti velvoittaa synnintekijän hyväksymään vapaaehtoisesti kaikki tämän sakramentin ainekset: sydämessään katumisen, suullaan syntien tunnustamisen, käyttäytymisessään täydellisen nöyrtymisen ja hedelmää tuottavan hyvityksen.”

KATUMINEN; SIELUN MURHE (CONTRITIO)

1451. Parannuksen sakramentin vastaanottajalle kuuluvista osuuksista ensimmäisellä sijalla on katuminen. Se on ”sielun murhe tehdyn synnin tähden ja sitä kohtaan tunnettua inhoa sekä niihin liittyen päätös olla vastedes tekemättä syntiä”.

1452. Kun katumus syntyy rakkaudesta Jumalaan, jota rakastetaan yli kaiken, sitä kutsutaan ”täydelliseksi” tai ”rakkaudesta syntyväksi katumukseksi” (caritatis contritio). Tällainen katumus tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista.

1453. Niin kutsuttu ”epätäydellinen katumus” (attritio) on sekin Jumalan lahja, Pyhän Hengen vaikuttama mielenliike. Se syntyy synnin inhottavuuden näkemisestä tai ikuisen kadotustuomion ja muiden syntistä uhkaavien rangaistusten pelosta (pelosta nouseva katumus). Tällainen omantunnon vavistus voi panna alkuun sisäisen kehityksen, jonka sakramentaalinen synninpäästö vie Jumalan armon vaikutuksesta täyttymykseen. Pelkkä epätäydellinen katumus ei vielä saavuta anteeksiantoa raskaista synneistä, mutta se valmistaa kuitenkin pääsemään anteeksiantoon parannuksen sakramentissa.

1454. Parannuksen sakramenttiin on hyvä valmistautua tutkimalla omaatuntoaan Jumalan sanan valossa. Sopivimmat tekstit löytyvät kymmenestä käskystä sekä evankeliumien ja apostolien kirjeiden moraaliopetuksesta, esim. vuorisaarnasta ja apostolien opetuksista.

Minun mielestäni puhe “katumuksen kyynelistä” on aika peruskauraa kristinuskossa.

Tässä on lutherilaisten virsikirjan synnintunnustus nro 706:

Oi sinä kaikkein armollisin,
ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus.
Armahda minua, vaivaista syntistä,
ja katso puoleeni laupeutesi silmin,
niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli kieltänyt sinut,
ja niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen kodissa
ja ryöväriin ristinpuulla.
Anna minulle pyhä armosi,
että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni,
niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin
ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi
taivaassa iankaikkisesti.

Kasteessa saadaan kaikki synnit anteeksi. Kaste on portti kirkkoon, pelastukseen ja muihin sakramentteihin. Se on siis sakramenteista ensimmäinen. Lahjana saadun pelastuksen voi kuitenkin menettää. Päästäkseen sovintoon Jumalan, kirkon ja muiden ihmisten kanssa on kirkossa parannuksen sakramentti, johon liittyy oleellisena osana katumus.


#28

Pointti oli se, että kyyneleet puhdistaisivat jotenkin samalla tavalla tai paremmin kuin kaste.
Näin ei varmastikaan ole.

Käy köyhään sydämeeni, Sä Henki totuuden. On siitä kyneeleeni, Kun täyttää synti sen. Ei itku, tuska pestä Voi sitä väärydestä - Sen teet sä, armoinen.


#29

Luen hiljattain ilmestynyttä kirjaa

Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Hengestä ja elämästä

S. 70: "Valvokaamme ymmärrystämme ulkoisen maailman hajaannusta vastaan. Ilman askeettista ponnistusta mielemme ei milloinkaan voi alati pysyä Jumalassa. Tästä elämästä asti meidän tulee oppia asumaan Jumalassa, niin kuin henkemme asuu Jumalassa kuoleman jälkeen.

Puhe Jumalan läsnäolosta hengessämme ei tarkoita sitä, että me näkisimme Jumalan, vaan että Jumala näkee meidät. Tämä on oikea asenne: me toimimme meihin katsovan Jumalan läsnäolossa."

S. 72: “Akateeminen teologia ei riitä pelastukseen. Lukekaa ennen muuta askeetti-isiä. Heiltä opitte oikean teologian sekä mielen ja sydämen oikean asenteen Jumalaa kohtaan.”


#30

Katumuksen kautta annetaan synnit anteeksi. Että kyllä sillä on yhteys tähän hommaan.


#31

Tämä kirja jätti minulle kahtalaisen tunteen. Toisaalta siinä oli paljon hyvää, mutta toisaalta siinä oli mielestäni aika kummallisiakin juttuja.


#32

Se on aivan erinomainen kirja. Ei-ortodoksin silmissä se voi tietenkin vaikuttaa oudolta.


#33

Monet ortodoksiset kirjat vaikuttavat oudoilta, esimerkiksi Pyhiinvaeltajan kertomusten opetus kummituksista. Mutta Collianderin teevihamielisyys oli aika kummallinen. Näin aika laajasti lukeneelle.

Mutta ole vain rauhassa. Annan sinun olla aivan rauhassa siinä, että kaikki teikäläinen on loistavaa ja kaikki muu roskaa. Itse tarkastelen asioita laajemmin.


#34

Halataanko? Jos siitä tulisi parempi olo?


#35

En halua tässä askeesiketjussa kommentoida Pride-tapahtumaa, mutta haluan kommentoida munkkidiakoni Damaskinos Ksenofontoslaisen kommentteja kilvoittelusta.
Harmillista että kristillinen kilvoittelu tuodaan esille niin munkkidiakonin kuin monen muunkin opettajan toimesta tällaisena itsensä kieltämisenä ja pidättäytymisenä joka toimii kuin taikakalu ja saa pyhityksen saapumaan kehoon kun vain tarpeeksi ja hyvin jaksetaan pidättäytyä.

Niin paljon kuin arvostankin kirkon opettajia ja munkkidiakoni Ksenofontoslaista, tuon julki hieman eriävän ja erittäin tärkeän tarkennuksen kilvoittelun tarkoituksen ja toteutuksen suhteen.

Valitettavan usein idästä tulee näitä lakihenkissävytteisiä kommentteja askeesista ja kilvoittelusta, vaikka itä opettaa askeesista ja kilvoittelun sisäisistä mekanismeista ja sielun liikkeistä paremmin kuin ehkä mikään muu kirkon kolkka.
Länsi ei ole koskaan osannut sanoittaa sielun avaruutta ja syvyyttä ja Jumalan läsnäoloa kilvoittelijan sielussa niin syvällisesti kuin itä, mutta lännessä korostetaan kaikkein tärkeintä asiaa, vaikka ymmärrys ja ulosanti olisikin paikoin paljon puutteellisempaa ja arkipäiväisempää kuin idän vastaava opetus.

Eli siis munkkidiakoni esittää tässä ajatuksen että kun pidättäydytään Pyhä Henki oitis tekee tilaa kilvoittelijan sielussa.

Kuitenkin profeetta opettaa Raamatussa: “Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.”
Jotta olisimme kristittyjä, emme juutalaisia, kilvoittelussa on muistettava että pidättyväisyys ei ole uhrimeno, joka automaattisesti tuottaa Jumalan suopeuden kilvoittelijan ylle.
Jos ja kun kristitty kilvoittelee, sen on oltava armahtavaisuuden teko, myös Jeesus korostaa näitä profeetan sanoja evankeliumissa.

Ei ole niin että vain uhraamalla jonkin halun tai himon tyydyttäminen saadaan aikaan tyhjiö johon yhtäkkiä mahtuu hengen tuulahdus.
Kilvoittelu on armahtavaisuutta, ja Jumala antaa anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.
Siksi kilvoittelevan ihmisen tunnistaa rakkaudesta, rakkaudesta joka antaa itsensä toisten puolesta sillä ei ole suurempaa rakkautta kuin se joka Kristusta jäljitellen antaa itsensä kaikkien ihmisten ja koko maailman puolesta.
Kilvoittelu ei siis ole sitä että puhdistamalla puhdistetaan itseämme jotta voimme sitten sanoa mikä kaikki maailmassa on vielä likaista, vaan se on kuolemaa Kristuksen kanssa kaikkien muiden puolesta. Ei ainoastaan kuolemaa omille haluille ja himoille, vaan kuoleminen sille kaikelle mikä sitoo toisia siihen samaan sairauteen mikä itseä vaivaa. Kilvoittelun päätteeksi siis itse saattaa hyvinkin kuolla siihen samaiseen sairauteen mikä alun perinkin vaivasi, palkkio ei aina olekaan oman itsen parantuminen tässä ajassa vaan sen näkeminen että toiset eivät sairasta samaa tautia ja sen näkeminen että toiset eivät ole oman sairauden syy vaan armahtamattomuus omassa sydämessä.
Läntiset kilvoittelijat opettavat paljon tästä itsensä antavasta armahtavasta kilvoittelusta. He puhuvat kuinka he kärsivät sairauksia, ihan konkreettisia fyysisiä sairauksia, ja kuinka he hyväksyvät sairautensa ja kantavat sitä että muiden ei tarvitsisi. He puhuvat siitä kuinka he haluavat kärsiä ja antaa kärsimyksensä toisten puolesta. Pyhä Jeesus-lapsen Teresa sairasti nuorena pitkään ja ennen kuolemaansa hän halusi kuolla “koska taivaasta käsin hän voisi tehdä niin paljon enemmän kaikkien synnissä kärsivien vuoksi”. Lännen syvällisimmät pyhät eivät opetuksessaan tuomitse syntisiä tulikivenkatkuisin puhein vaan itkevät kaikkien niiden kärsimysten puolesta jota synti aiheuttaa ja pyytävät Jumalalta kärsimyksiä jotka voisivat antaa kaikkien puolesta, että pyhät saisivat olla niitä jotka kärsivät ja toiset pääsisivät vähemmällä.

Fyysisten sairauksien tuottamien kärsimysten luovuttaminen Jumalan käyttöön on hyvin kaunis allegoria hengellisestä todellisuudesta, ja ties vaikka Jumala todella toteuttaisi nuo armahtavaisten pyhien vilpittömät pyynnöt saada kärsiä toisten kärsimys.

Kilvoittelu aloitetaan todella usein pidättäytymällä tietyistä asioista. Se on alkuverryttely armahtavaisuuden todelliseen pidättyväisyyteen. Jos jäädään pitämään pidättyväisyyttä itseään kilvoittelun tärkeimpänä osana, jäädään uhraamaan eikä päästä koskaan itse kilvoitteluun, mikä on armahtavaisuus.
Pidättyväisyyden kohtuullinen harjoittaminen parantaa itsetuntemusta ja auttaa huomaamaan oman rajallisuuden. Se tekee nöyräksi, sillä siinä huomaa että ei ole yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan syntinen, vaikka ei suuremmissa julkisynneissä eläisikään.

Ruoasta, juomasta, ja seksistä pidättäytyminen on vielä ihan helppoa kilvoitteluleikkiä, mutta kun aletaan pidättäytymään itsetyytyväisyydestä, katkeruudesta ja vihasta, tai vaikka turhan nauramisesta, alkaa kilvoittelu tuntua jo raskaan sarjan lähes mahdottomalta suoritukselta. Sitä se onkin. Ja sen hyväksymisestä alkaa armahtavaisuuden kilvoitteluun saapuminen.

Jumala itse on luvannut rankaista isien synnit aina seitsemänteen sukupolveen asti. Näin hän on hyväksi nähnyt että kaikki olisivat syntiin kiedotut ja että kaikki yhdessä pelastuisivat.
Matkalla pidättyväisyydessä alkaa vakava kilvoittelija huomata kuinka kaikki hänen paheensa sitovat hänet muihin. Jotakuta on omassa lapsuudessaan väkivaltaa kokenut äiti laiminlyönyt emotionaalisesti jolloin hänelle on muodostunut hankala taipumus syyttää muita kaikesta epäonnesta ja katkeroitua.
Joku on geneettisesti keskittymishäiriöinen mutta koska hänellä on ollut kovat ja vaativat vanhemmat, hän ei halua nähdä heikkouksiaan ja vaatii itseltään liikaa jolloin hän masentuu ja menettää toivonsa elämään.
Joku jättää velkansa maksamatta mikä aiheuttaa velkojalle loputtoman vihan kierteen, jota hän tulee levittämään ympärilleen läheisilleen.

Olemme saaneet paheita perinnöksi, kehitämme niitä uusiksi ja siirrämme niitä omilla toimillamme eteenpäin.
Edes kukaan pyhä ei ole maallisen vaelluksensa aikana tullut täysin vapaaksi paheista, se on varmasti yksi syy miksi monet kilvoittelussa syvemmälle uppoutuneet ovat valinneet erakon elämän. He eivät ole halunneet siirtää itsessään kilvoittelun seurauksena niin selvästi näkemiään vikoja toisiin, vaan jääneet yksinäisyyteen rukoilemaan ihmisten puolesta.

Paheitamme emme voi antaa uhriksi vaikka kuinka niistä menestyksellisesti pidättäytyisimme. On siis seurattava profeetan ja Jeesuksen opetusta olla armahtavaisia.
Armahtaa ensin itseään ja sitä kautta armahtaa kaikkia niitä jotka ovat oman paheen perimysketjussa.
Jos olemmekin kuolemaan asti katkeruuteen taipuvaisia, rukoilemme lakkaamatta Jumalalta ettei hän antaisi oman katkeruuden estää toisia siitä vapautumasta. Että jaksaisimme rukoilla juuri niiden puolesta eniten joita kohtaan meillä on eniten kaunaa ja vihaa, koska jos emme anna anteeksi muille, tuo pahe ei koskaan poistu meistä itsestämme vaikka kuinka pidättäytyisimme omassa elämässämme huonoista ja pahoista teoista.
Kilvoittelu ei pelasta ehkä meitä itseämme, saatamme kuolla niinä samoina katkeruudesta ja kaunaisuudesta kärsivinä askeettiparkoina, mutta jos Luoja suo, jos olemme armahtaneet itsemme josta on seurannut muiden samaan paheeseen kiedottujen armahtaminen, olemme avanneet Jumalalle kanavan parantaa. Kilvoittelijan paras nyrkkisääntö on se että niin kauan kuin itse lankeamme paheisiin, kaikki muutkin lankeavat.
Kilvoittelu on ensisijaisesti sitä että ei anna omien paheiden estää toivomasta hyvää kaikille ja antamasta itseään kenen tahansa puolesta. Se on uhraamisen sijaan armahtavaisuutta. Jos Luoja suo, armahtaivainen saa jo tässä elämässä kokea kuinka pahe ei hänessä enää vaikuta, harvoille niin käy, mutta monet saavat lahjan nöyrtyä ja haluamaan kantaa kaikkien yhteistä kärsimystä synnissä. Että itse saisi kantaa enemmän synnin aiheuttamaa kärsimystä ettei muiden tarvitsisi. Se tunne on selvä merkki siitä että on armahtanut itsensä ja muut. Siinä tunteessa on se rakkaus joka antaa itsensä toisten puolesta.

Olisi hyvä kuulla muiden lähestymistapoja näihin asioihin. Eli keskustelu ei häiritse tätä tajunnanvirtaani tässä kohtaa.


#36

Ymmärrän kyllä että on tärkeää sanoa suoraan mikä ei ole rakentavaa ja mikä on suorastaan vahingollista ihmisille ja maailmalle.

Kuitenkaan en voi ymmärtää miksi kapitalistisesta ahneudesta, luonnon saastuttamisesta ym. ym. ei ole voinut puhua syntinä ennen kuin vasta viime aikoina. Kirkko tuntuu ulkokultaiselta.

Samoin kuin toisista synneistä vaikeneminen ja toisten ottaminen silmätikuksi, minua ihmetyttää mikä on se kummallinen, mielestäni epäkristillinen trendi nykykristillisyydessä joka korostaa jatkuvaa syntien nimeämistä ja synnistä muistuttamisesta.

Kristus ei tullut huutamaan ihmisille mitä he tekevät väärin, hän tuli antamaan itsensä syntisten puolesta. Kristitittyjen tulee jäljitellä Kristusta kaikessa ja tulla toisiksi Kristuksiksi. Millä tavalla tämä jatkuva synnin osoittelu tekee meistä arkipäivän askeeteista ja kilvoittelijoista enemmän Kristuksen kaltaisen.

Mielestäni tämä uusi näkemys että Kristus jo antoi itsensä ja me muut voimme keskittyä osoittelemaan niitä jotka ovat syntisiä on nimenomaan tullut kristinuskoon nykyajattelusta, se ei ole perinteistä kristillistä ajattelua.

Peräänkuulutankin oikeaa arkipäivän askeesia kristilliseen elämään, sitä enemmän, ja vähemmän synnin sormella osoittelua. Kirjoitukseni tuossa yllä selittää miksi ajattelen näin.


#37

Tuo luvalla sanoen väärä käsitys. Kirkko tuominnut kapitalistisen ahneuden ja arvostellut teollista tuotantotapaa niin kauan kuin sitä on ollut. Rerum Novarumista alkanut yhteiskunnallisten ensyklikoiden sarja on aika vakuuttava eivätkä uusimmat tee juuri muuta kuin toistavat opetusta edelleen.

Politiikasta ei kuitenkaan saa keskustella, vaan seksistä ja ihmissuhteista. Siksi ne kai ovat niin vahvasti esillä.


#38

Poliittisista aiheista saa keskustella kunhan keskustelu käydään selvästi uskonnollisessa viitekehyksessä. Paavin ensyklikat ainakin lasketaan tällaiseksi. Mod.huom.


#39

Mutta Katolisen kirkon yhteiskuntaetiikasta saa.


#40

Askeesiin se yhdistyisi tavallaan siinä, että vaatisi ihmiseltä lähituotannon suosimista, mikä Suomessa alkaa olla aika askeettista.


#41

Lähituotantoa on todellakin jokaisen pyrittävä kulutuspäätöksillään tukemaan jo ihan talousnationalistisistakin syistä: suosi suomalaista!

Kaikkiin kulutushyödykkeisiin tätä periaatetta ei valitettavasti voi kuitenkaan soveltaa. Suomen viinintuotannolla kun on toistaiseksi vielä matkaa haut-medoc -standardeihin, mutta ehkä ilmastonmuutos tuo parannuksen tähänkin asiaan.