Tämä Wikipedian lista kaikista syistä milloin kristitty on ekskommunikoitu yhteisöstään, on varsin vaikuttavaa luettavaa.
Surullista miten yhteisö jolla oli yksi sydän ja yksi henki ja joka elätti yhteisvastuullisesti jäsenensä, päätyi kontrolloivaksi sääntöyhteisöksi.
Listaa lukiessa kannattaa huomata että historiallisesti on ollut kahdenlaista ekskommunikaatioita/anateemaa, pieni ja suuri.
Tästä puhuessa ensimmäiset puheenvuorot yleensä käsittelevät sitä että apostoli voi jättää ihmisen synteihinsä, siis vahvistaa synninteon ja ikäänkuin pidättää anteeksiannon jos synnin tekijä ei tee tarvittavia toimenpiteitä, katumusta ja ripittäytymistä.
Tämä on silti melko puutteellinen käsitys.
Apostolin tehtävä on nimenomaan tuoda vangituille vapautusta, vapauttaa heidät syyllisyydestään kastamalla heitä ja opettamalla heitä. Tästä kertovaa ilosanomaa voivat kaikki kristityt julistaa.
Mielestäni kertoo enemmän ihmisistä itsestään kuin Raamatun opetuksista, ajattelevatko he ensimmäisenä apostolien sitovan ihmiset syntiinsä ja synnin rangaistukseen ja päästävän heidät pois kirkon piiristä seurailemaan omia oikkujaan, vai ajattelevatko apostolien sitovan ihmiset pelastukseen kiinni kasteessa ja päästävän heidät synnin aiheuttamista sidoksista.
Ilmestyskirjassa Saatana nimenomaan sidotaan ja ihmisille se tarkoittaa vapautusta synneistä.
Tämän pätevämmin ei avainten vallasta voi opettaa. Se on yksinkertaisesti evankeliumin sanaa, se valta, joka evankeliumilla on.
Kukaan opettaja ei apostolien päivistä saakka ole saarnannut näitä totuuksia, että Jumala antaa synnit anteeksi ainoastaan evankeliumin kautta, ja että uskon täytyy saada syntien anteeksiantamus evankeliumista, niin voimakkaasti kuin Luther. Uudelleen ja uudelleen hän kieltää opetuksen, että olisi kahdet avaimet. Hän ei tahdo kauhistuneen syntisen hautovan sellaisia ajatuksia kuin nämä: “Ihminen maan päällä, kykenemätön katsomaan minun sydämeeni, todella saarnaa evankeliumia ja julistaa minulle synninpäästön, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, on ehkä vihoissaan minulle?” Ei, sanoo Luther, ei ole kaksia avaimia, vaan ainoastaan yhdet. Jumala tietenkin yksin, voi antaa synninpäästön, mutta hän julistaa synninpäästönsä täällä maan päällä ainoastaan evankeliumin sanan kautta. Evankeliumi, missä tahansa sitä saarnataan on Jumalan oma sana, Jumalan oma ääni, huolimatta siitä kuinka ja kenen kautta evankeliumi tulee meille. Luther kieltää ajatuksen kaksista avaimista täysin pelagiolaisena, turkkilaisena, pakanallisena, anabaptistisena, fanaattisena ja antikristillisenä; sellainen perustuu oletukseen, että Kristus ei ole täydellisesti ansainnut syntien anteeksiantamusta, eikä sitä tarjota evankeliumissa, vaan että se lepää kokonaan tai osittain ihmisen katumuksen ja arvollisuuden varassa. Luther: “totta, sinun täytyy katua, mutta ajatella, että syntien anteeksiantamus on tehtävä varmaksi ja avainten vallalla vahvistettava sinun katumuksesi kautta tarkoittaa uskon unohtamista ja Kristuksen kieltämistä hänen sovitustyössään. Hän tahtoo antaa anteeksi ja sovittaa syntisi, ei sinun tähtesi, vaan itsensä tähden, puhtaasta armosta, avainten välityksellä.” Martti Luther St. L. XIX:943 ff.
“Kanonit eivät ole kanuunoita”, kuten p. Paisios sanoi. Ne on tarkoitettu parantaviksi lääkkeiksi ei suoranaisesti laeiksi (ks. esim. “Suomen ortodoksisen kirkon papisto kanonisessa traditiossa ja kirkkolaissa”, 2023).
Tässä lyhyesti luterilaisiin tunnustuskirjoihimme ja Raamattuun vankasti perustuva opetus avainten vallasta. Tuo kohta ettei synneistä päästö perustu meidän sydämemme vaan Jumalan sydämen tilaan on hyvin lohdullinen.
Raamatun mukaan ei valta päästää synneistä eli avainten valta (potestas clavium) kuulu jollekulle henkilölle tai joillekuille henkilöille Kirkossa, vaan kaikille, jotka ovat vastaanottaneet Pyhän Hengen, siis poikkeuksetta kaikille kristityille (vrt. Joh. 20:23; Matt. 18:18; 16:19). Tämän mukaan saattaa jokainen kristitty päästää synneistä yhtä pätevästi ja todellisesti kuin joku pappi, piispa jne. (Schmalk. Opink., M. 341, 67–69; suom. 293). Mitä taas synneistä päästön edellytyksiin tulee, se ei perustu omatekoiseen katumukseen eikä Pyhän Hengen lain kautta aikaansaamaan todelliseen katumukseen, vaan yksin siihen tosiasiaan, että maailma on Kristuksen täydellisen hyvityksen kautta sovitettu, ja Jumalan käskyyn (Joh. 20:21; Luuk. 24:47) julistaa Kristuksen nimessä hänen ansiostaan olemassa olevaa syntien anteeksiantamusta. Mitä nyt näin Kristuksen tähden, täysin riippumatta ihmisen arvollisuudesta tai arvottomuudesta, julistetaan, se ihmisen on uskottava. Näin merkitsee kristillinen oppi synneistä päästöstä sellaisena kuin luterilainen kirkko sitä edustaa, Rooman kirkon harhaopin täydellistä hylkäämistä…
…On pidettävä kiinni siitä tosiasiasta, että synneistä päästö ei perustu ihmisen sydämen tilaan, vaan yksinkertaisesti Jumalan sydämen tilaan. Jumalan sydämen me kuitenkin tunnemme tarkalleen, sillä Jumala on kaikkien ihmisten kanssa ennen heidän katumustaan ja uskoaan täysin sovitettu Kristuksen kautta, niin ettei hän lue heille heidän syntejään, vaan antaa ne anteeksi. Tämä Kristuksen kautta sovitettu Jumala tahtoo nyt, että kaikki kristityt, siis myös heidän julkiset palvelijansa, julistavat syntien anteeksiantamusta koko maailmalle, aivan erityisesti myös niille, jotka juuri tuntevat olevansa syntisiä ja haluavat synneistä päästöä. Siitä johtuen ei lausuttu synneistä päästö missään tapauksessa voikaan olla väärä avain, niin kuin Luther usein sanoo. Mistään emme koko maailmassa voi löytää ihmistä, josta lausuisimme epätotuuden sanoessamme hänelle: Jumala on Kristuksen kautta kanssasi sovitettu ja antaa sinulle syntisi anteeksi. Jos hän ei sitä usko, on se hänen vahinkonsa. Totena kuitenkin pysyy, että Jumala on Kristuksen kautta hänen kanssansa sovitettu ja että hänen tulee tämä tapahtunut sovitus Jumalan käskemän julistuksen mukaisesti uskoa (2. Kor. 5:18 - 20; Mark. 16:15 - 16). Vääriä avaimia koskevat ajatukset johtuvat, kuten Luther huomauttaa, yksinkertaisesti siitä, että emme perusta synneistä päästöä Kristuksen täydelliseen sovitustekoon, vaan sen sijaan omaan katumukseemme, uskoomme ja uudistukseemme, sanalla sanottuna omiin subjektiivisiin ominaisuuksiimme ja ansiollisuuteemme…
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s.443-444.
Ei ole klassista kristinuskoa tuo tulkinta. Joh 20:22-23 kerrotaan, että Jeesus antoi avainten vallan apostoleille eikä kaikille kristityille. Apostoleilta tämän vallan perivät heidän seuraajansa piispat ja näiden alaiset presbyteerit eli papit.
Tässä keskustelussa menee yhtä aikaa kaksi teemaa. Kirkollinen valta ekskommunikoida ja yleisesti valta antaa syntejä anteeksi. Yksityinen kristitty ei tietenkään voi ekskommunikoida ketään. Tietysti virkaa/viranhaltijaa tarvitaan jos ylipäätänsä halutaan puhua ekskommunikoinnista. Kirkolla on avainten valta sikäli, että se voi tehdä näin. Se, että se ei juurikaan niin tee, on asia erikseen.
Jos papille tunnustaa syntinsä, niin jo rippisalaisuus tekee sen, että kyseistä henkilöä ei voida ekskommunikoida. Silloin kyse ei ole avainten vallasta.
Tässä menee sekaisin läntisesti katsottuna alkukirkon avainten valta, joka tarkoitti julkista kerran tapahtuvaa katumusta ja ehtoolliselta pidätysaikaa ( ekskommunikaatio ) ja “irlantilainen” rippi, jossa syntejä tunnustettiin papille vaikka päivittäin (700 luvulta lähtien).
Jumala antaa synnit anteeksi sille joka ne tunnustaa ja katuu. Vaikka ei niitä pääsisi tunnustamaan kenellekään, saatikka papille. Luterilaisittain on sama onko kyseessä pappi tahi maallikko, kunhan vain ne synninpäästön sanat kuulee jonkun ihmisen suusta.