Diakoni käytti termiä jokin aika sitten. Pidän sitä hyvänä terminä. Tarkoittaa sitä miten yksityinen rippi muodostui aikaisintaan 500-luvulla irlantilaisten munkkien keskuudessa ja levisi Manner-Eurooppaan 600-700 -luvuilla. Tapa ja sen taustalla oleva teologia saapui mantereelle kun tuohon aikaan irlantilaiset munkit tekivät laajaa lähetystyötä ja heistä tuli myös merkittävä ryhmittymä kirkollisessa hallinnossa.
Tätä taustaa vasten nykyistenkin kirkkojen tulisi arvioida rippikäytäntöjä mahdollisimman laajasti. Yksityisen ripin kehitys on varsin myöhäinen tulokas kristinuskoon, sen tausta on luostarilaitoksen käytännöissä johon kuului luultavasti jo 300-luvulla jokailtainen yhteinen päivän sujumisen arviointi, ei rippi, mutta oman käyttäytymisen arviointi ja sen mahdollinen pahoittelu. Tämä tapa on edelleen osana Kompletorio-rukousta. Tästä saatiin sitten aikaiseksi sakramentti, jonka uutuudesta katolilaiset ja ortodoksit harvoin edes mainitsevat.
Sinänsä looginen kehitys, kun ajattelee mitä ahdistusta paikoitellen ensimmäisillä vuosisadoilla koettiin kasteen jälkeisten syntien suhteen, jopa niin että kastetta siirrettiin lähelle kuoleman hetkeä. Olisiko sitten ennemminkin pitänyt vahvistaa kasteteologiaa ja sen ymmärtämistä, oliko yksityisen ripin painottaminen jonkinlainen virhe. En tiedä. Pastoraalisesti yksityinen rippi on hyvä työkalu, olen ehdottomasti sen kannalla, (niin kuin Lutherkin 
), mutta yhdistettynä klerikalismiin se on varsinainen pommi. Myöskään turhan omantunnonherkät ihmiset eivät kokemukseni mukaan hyödy siitä että heitä kannustetaan ripittäytymään usein.