Mäkisen haastattelussa olevat sanat tuntuvat pahalta, mutta ei tässä oikeastaan ole mitään uutta ja yllättävää. KM on johdonmukaisesti aina, vähintään Turun piispaksi tulostaan asti, valinnut puolensa. Hän on päättänyt asettua yleisen mielipiteen ja yhteiskunnallisesti vallalla olevan moraalikäsityksen puolelle. Olen itse todistanut tätä valintaa läheltä noin vuoden 2007 tienoilla. Mäkisellä ei ole mitään tarvetta eikä halua puolustaa niitä jotka vetoavat Jumalan sanaan, mikäli asiassa on jotain loukkaantumisen mahdollisuutta.
Tavallaan suoraviivaisuudelle voisi antaa jopa tunnustusta. Mäkinen ei pelaile. Hän on varmaankin aidosti ja rehellisesti “heikkojen puolella”, mutta hänelle heikot ovat niitä joita ahdistaa kirkon tai kristinuskon konservatiivinen ja rajoittava puoli. Hän ei taituroi eikä nuoleskele konservatiiveja. Tietääkseni ainakaan. Häntä ei paina huoli kirkon ykseydestä siltä kannalta, että konservatiivisesti uskovilla tulisi vaikeuksia. Hänelle kirkko on postkristillinen ja sen tärkein tehtävä on tukea ja palvella ihmistä. Tästä hän saa kiitosta ja tästä hänet tullaan muistamaan.
On kaunis ajatus palvella ihmistä. Ongelma ei olisi suuri, mikäli kyseessä ei olisi arkkipiispa, ja sitä ennen piispa ja kirkkoherra. Näissä viroissahan hänen toki olisi pitänyt kysyä mitä on Jumalan palveleminen ja ihmisten palveleminen - miten nämä suhtautuvat toisiinsa. Tai ehkä hän on kysynyt, ja päätynyt siihen että ihmisen palvelun kautta palvelee Jumalaa.
Suomalainen yhteiskunta lainsäädäntöineen on Mäkiselle kristinuskoa parhaimmillaan. Hän näkee kirkon tehtävän täyttyneen, jos se on myötävaikuttanut modernin yhteiskunnan syntyyn ja jos se tukee edelleen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon lisääntymistä.
–Mielenkiintoisempaa ja uudempaa tulee olemaan se, mitä tapahtuu niissä hiippakunnissa, joiden piispat ovat eri tavalla mieltäneet Jumalan palvelemisen. Taipuvatko painostukseen - jota tulee eri suunnista - vai käyttävätkö jotain sanktioita? Häkkinen, Peura ja Jolkkonen saanevat jatkossa aikamoista vihapostia, pelkään pahoin…
Noinhan se on. Luterilaisuudessa avioliitto on maallisen järjestyksen asia, joten maallisen lainsäädännön näkemys avioliitosta on yhtä kuin avioliitto luterilaisessa kirkossa. Juuri tällaisissa asioissa tulee ilmi se, miten Luther meni metsään riisuessaan sakramenttistatuksen pyhältä avioliitolta ja määritellessään sakramentille kriteerit oman mielensä mukaan.
Sama juttu pappeuden, katumuksen ja sairaiden voitelemisen sakramentin kanssa: sen jälkeen kun Luther riisui niiltä sakramenttistatuksen niiden merkitys on muuttunut, vääristynyt ja vähentynyt luterilaisten keskuudessa. Pyhiin sakramentteihin ei voi kajota tekemättä suurta vahinkoa kristilliselle opetukselle.
Sillä ei ole mitään merkitystä, että yksittäiset maallikot tai papit pitävät yhä luterilaisuudessa avioliittoa miehen ja naisen välisenä, kun käytännössä luterilaisuudessa avioliitto on kuitenkin “vain” maallinen järjestelykysymys. Niinpä on selvää, että tulevaisuudessa luterilaisen kirkon työntekijät joutuvat hyväksymään homoliitot, vihkimään niihin ja siunaamaan niitä, tai sitten tulee kenkää työtehtävien tekemättä jättämisen vuoksi - samaan tapaan kuin jos kieltäytyy työskentelemästä naispappien kanssa.
Uskon itsekin noin käyvän. Tällä kertaa luterilainen kirkko tosin repää vielä pahemmin kuin naispappeuden vuoksi.
Omasta mielestäni luterilaisuudessa on kuitenkin potentiaalia pitää ainakin avioliittoa, katumusta, vahvistusta ja sairaiden voitelua sakramentteina. Pappeus on ongelmallisin.
Ei näin saa sanoa. Sinun pitäisi tutustua niihin raamattuperusteisiin, joilla 1500-luvun luterilaiset perustelivat sakramenttiteologiaansa.
Siltä osin olet kyllä oikeassa, että luterilainen kansankirkko on väärässä sikäli kun se pitää avioliittoa maallisena asiana ja sivuuttaa sen, mitä Raamattu asiasta sanoo.
Melanchton tosin on valmis hyväksymään “sakramentti” -sanan käytön pappeuden yhteydessä (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XIII, 11-12):
Mutta jos pappeudella tarkoitetaan sananpalveluksen virkaa, meillä ei ole mitään sitä vastaan, että sitä sanotaan sakramentiksi. Perustuuhan sananpalveluksen virka Jumalan käskyyn ja suuremoiset lupaukset koskevat sitä. Room. 1 sanotaan: “Evankeliumi on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi.” Jes. 55 sanotaan: “Se sana, joka minun suustani lähtee, ei minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on.” Jos pappeus käsitetään tällä tavoin, ei meillä ole mitään sitäkään vastaan, että kätten päällepanemista sanotaan sakramentiksi. Kirkko on näet saanut käskyn asettaa virkaan seurakunnanpalvelijoita, ja tämän asian tulisi olla meille mieluinen, kun tiedämme, että Jumala hyväksyy tämän palveluviran ja on siinä läsnä. On myös eduksi mahdollisuuksien mukaan kaikin tavoin ylistää sananpalveluksen virkaa vastoin kiihkoilijoita…
Tämä liittyy kuitenkin Melanchtonin ajatukseen siitä että olisi eri arvoisia “sakramentteja”, ja että sakramentti-sanan käyttöä voitaisiin laajentaakin, enemmän järkeilyn ja tarkoituksenmukaisuuden kuin kirkon tradition pohjalta:
Mutta jos avioliittoa nimitetään sakramentiksi sen nojalla, että se perustuu Jumalan käskyyn, voidaan sakramentiksi nimittää muitakin säätyjä ja tehtäviä, jotka perustuvat Jumalan käskyyn, esimerkiksi esivallan virkaa.
Loppujen lopuksi, jos sakramenttien joukkoon pitäisi lukea kaikki se, mikä perustuu Jumalan käskyyn ja mihin liittyy lupauksia, miksi emme lisäisi siihen vielä rukoustakin, jota jos mitä voitaisiin sanoa sakramentiksi. Perustuuhan se Jumalan käskyyn, ja siihen liittyy monen monta lupausta. Sen korottaminen sakramenttien joukkoon lisäisi sen arvostusta ja kehottaisi ihmisiä rukoilemaan.
(ed., XIII; 15-16)
Tekstin voi tulkita noinkin, Toinen tulkinta olisi: “Jos rikot yhteisiä pelisääntöjä, älä tee siitä mediatapahtumaa.”. Totuus lienee tuolta väliltä.
Kenen tahansa kirkkomme piispan olisi hyvin vaikea olla puuttumatta tapahtumien kulkuun, jos joku kirkkomme pappi taikka vihkipari kutsuisi Iltalehden tai seiskan paikalle kertomaan kirkollisesta vihkimisestä.
Viestin pitäisi kyllä olla, että älä tee kirkon opin vastaisesti. Ja erittäin selkeästi. On vain mitätön aste-ero siinä vihitäänkö kaikessa hiljaisuudessa vai salamavalojen loisteessa.
Tällä logiikalla voisimme poistaa synnin kokonaan maan päältä määrittelemällä ennen syntinä pidetyt asiat ei-synneiksi ja oikeiksi toimintatavoiksi. Näin kaikki olisi täydellistä. Miksei me aikaisemmin olla tätä keksitty?
Arkkipiispa Kari Mäkinen korosti piispainkokouksen avauspuheessa tänään, että kirkon on kannettava vastuunsa palvella myös samaa sukupuolta olevien hääjuhlan yhteydessä. Esimerkiksi kirkon ristiriidat eivät saa olla tärkeässä juhlassa etusijalla.
”Omasta puolestani haluan vedota, ettei kenenkään avioliittoa asetettaisi kirkkopoliittisen demonstraation tai kamppailun välikappaleeksi. Papin tehtävä on palvella ihmisiä, ei omia tai muiden kirkkopoliittisia päämääriä.”
Mäkinen ajaa ihan avoimesti ja aktiivisesti omia kirkkopoliittisia päämääriään, tästä kai ei kukaan ole eri mieltä. Tämä huomioiden en oikein järjellisesti pysty tulkitsemaan tuota viimeistä virkettä.
Aika moni kristittykin näkee samaa sukupuolta olevien parisuhteen normaalina asiana ja ajattelevat sen jollakin tavoin olevan väärinkäsitettynä siinä ajatuksessa, että vaikkapa Ramattu käsittelisi homoseksuaalisuutta tässä mielessä ja että asia on ajassa elävä, jolloin sen ajan ihmisillä oli luontevasti ne käsitykset mutta tässä ajassa voidaan ymmärtää uskon pohjaltakin tämän rakkauden olevan sallittua ja Jumalan luomaa monimuotoisuutta. En kirjoita enempää kristittyjen myönteisistä näkemyksistä asiassa koska en tietystikään voi enkä halua olla heidän puhemiehensä ilman uskoa olevana. Kuitenkin tällaiista ymmärrystä on ollut jo melko pitkään kristittyjen parissa. Vaikkapa entiset arkkipiispamme Mikko Juva ja John Vikström kasvoivat kipuilun kautta ymmärtämään asian jotensakin näin.
Tässä mielessä siis näin ajatteleva kristitty toimii oikein kun edesauttaa kiinteän parisuhteen muodostumista myös samaa sukupuolta oleville pareille antamalla heille saman arvon avioliiton muodossa ja tulevaisuudessa mahdollisesti niin että avioliitto voidaan solmia kirkollisena vihkimisenä.
On siis aika pitkä matka siihen, että vaikkapa tappo tai varastaminen voitaisiin julistaa ei-synniksi ja jäin miettimään että millä logiikalla se ylipäätään onnistuisi. No en tosin jaksanut kauaa miettiä.
On totta, että kaikkien moraaliarvostelmien muuttaminen päinvastaisiksi olisi käytännössä melko mahdotonta ja eri moraalikysymysten kohdalla on tässä suhteessa suuriakin eroja, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että tuo siteeraamani päätelmä perustuu vain kehäpäätelmään ja että samaa logiikkaa voi periaatteessa soveltaa kaikkeen ja käytännössäkin moneen moraalikysymykseen.
On kyllä aika rohkea johtopäätös, että “näin ajatteleva kristitty toimii oikein”, kun kirkolla ja kristinuskossa on aivan oma erityinen avioliittokäsitys ja sen perusta Raamatussa.
Perusteeksi ei oikein riitä se, että pidetään parempana, että samaa sukupuolta olevat parit ovat sitoutuneessa parisuhteessa kuin harjoittavat irtosuhteita. Jos tämä oli ajatuksesi?
Avioliittokäsityksen muuttaminen, tai ennemmin siitä luopuminen, ei ole ratkaisu tähän asiaan. Siis se, että otetaan samaa sukupuolta olevien seksuaalinen suhde avioliiton käsitteen sisään ja näin osoitetaan sille hyväksyntä. Kun se joka tapauksessa on Raamatussa yksiselitteisesti määritetty synniksi. Avioliitto on perinteisesti antanut oikeutuksen ja hyväksynnän seksuaalisuuden harjoittamiselle.
Tällöin ajattelu, että “parempi kun ovat kuitenkin sitoutuneessa suhteessa” on synnin pyhittämistä käyttäen väärään tarkoitukseen sitä mikä on varattu naisen ja miehen väliseen suhteeseen.
Uskollisuus ja sitoutuneisuus ei asiaa paranna eikä muuksi muuta. Se, että kristityt ovat tässä asiassa erimielisiä, ei ole argumentti.
Se on kuitenkin asian hankalimpia puolia. On myönnettävä, että kaikki muutoksen kannattajat eivät pyri tuhoamaan ja rikkomaan, vaan heillä on näkemys siitä että tämä muutos palvelee aidosti ihmistä ja lopulta koituu kirkonkin hyväksi. Heille kristinusko on todellinen elämän sisältö ja nämä uudistukset kumpuavat heidän uskon tulkinnastaan, jossa Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja joka sisältää heidän noiden ihmisten ymmärryksen Jumalan tahdosta. Ymmärrys tässä mallissa on muuttuva.
On mielestäni rehellistä muistaa, että tämä juuri on se vaikeus. Olisi helpompaa, jos kysymys olisi vain ulkoa tulevasta painostuksesta. Olisi helpompaa, jos tämä olisi vain yksi yksityiskohta, niin kuin monet ajattelevatkin, Olisi helpompaa, jos kaikki nämä uudistajat olisivat epärehellisiä, pahantahtoisia ja poliittisesti samoin suuntautuneita. Mutta näin ei ole, kuten tuossa edellä viitattiin esim. ex-arkkipiispoihin nykyisen lisäksi. Vuosikymmenten ajan on ollut tähän pyrkineitä kirkollisia vaikuttajia, esim. laajasti arvostettu Martti Lindqvist tulee mieleen.
Hyvien aikomustenkin tie näyttää kuitenkin olevan tuhoisa. Moni uudistaja ei lopultakaan ymmärtäne, mikä seuraus tällä heidän mielestään “paljon rakkautta esille tuovalla” toiminnalla. Kirkon ja kirkkojen repeämisen mukana ei todellakaan häviä vain jokin vanhentunut ja liian konservatiivinen aines kristikunnasta. Se johtuu siitä, että kyse on paljon isommasta asiasta kuin joidenkin tiettyjen ihmisten kohtalosta ja oikeuksista. Kysymys on siitä, millä perusteella jokin asia on Raamatun ja kirkon tradition mukaan oikein tai väärin. Jos noita perusteita ei kunnolla tutkita eikä oteta vakavasti, ei jatkossa tule olemaan mitään mikä ei voisi olla suhteellista ja sallittua.
Pahinta on, että sama välinpitämättömyys tai oikeastaan oman rakkauskäsityksen nostaminen ohi ilmoituksen tulee työntämään syrjään jopa Jeesuksen merkityksen pelastajana. Tie on auki yleisuskonnollisuudelle kirkkojen sisällä.
En taaskaan ollut riittävän tarkka, kun en todennut, että “näin ajatteleva ajattelee toimivansa oikein”. Eikä käsitääkseni entiset arkkipiispatkaan ajatelleen että parempi kun tekevät syntiä yhdessä kiinteässä suhteessa kun irtosuhteissa, vaan olen ymmärtänyt että molemmat esittivät asian niin, että aika on kulkenut entisen tulkinnan ohi ja asiaa voidaan tulkita vaikkapa kristillisen lähimmäisenrakkauden nimissä myös ymmärtäen homoseksuaalisuus toisin. No en puhu heidän suullaan liikaa. Vikströmiltä varmaan löytyisi asiasta netistäkin jotakin ja ehkä uudesta elämäkerrastakin jonka lainasin mutta on nyt käden ulottumattomissa toisella paikkakunnalla. Täytyy tutkia sekin jossain vaiheessa.
Minusta se että kristityt ovat tässä asiassa erimielisiä kertoo minusta siitä, että asiaa voi lähestyä kristitynkin ajattelussa ainakin kahdella eri tavalla. Kristillisyys on aina elänyt ajassa. Monet käsitykset ovat muuttuneet vuosisatojen aikana hyvinkin paljon.
Mitä tahansa asiaa voi lähestyä missä tahansa ajattalussa ainakin kahdella tavalla. Kaikesta, aivan kaikesta, voidaan olla monta mieltä. Kieltää jotakin, antaa teksteille merkityksiä joita siinä ei ollut, tulkita monella tavalla.
Joten se, että tästä asiasta ollaan kristittyjen parissa eri mielisiä, ei sinänsä ole merkki mistään muusta kuin erimielisyydestä itsessään. Ei siitä, että Raamattu olisi tässä asiassa monitulkintainen.
Minusta, jos esität, että asia ei ole selkeä ja siitä voidaan tulla eri johtopäätöksiin yhtä perustellusti, sinun tulisi esittää miten näihin johtopäätöksiin tullaan. Mitä reittejä. Et halua puhua toisten suulla, ja se on ihan oikein. Mutta silloin mielestäni, jos sinulla ei ole omaa kantaa raamatuntulkintaan tässä, kommentoit ulkopuolisena. Mikä ei mielestäni anna asiaan juuri mitään lisävalaistusta.
Voit aivan hyvin tuoda oman näkemyksesi Raamatun perusteella tästä asiasta. Olethan muissakin asioissa ottanut kantaa raamatuntulkintaan, vaikka sinulla ei ole uskoa. Voit myös arvioida sitä kumman puolen raamatuntulkinta on uskottavampi ja johdonmukaisempi. Sinulla on kaikki aineisto käytettävissäsi, kuten muillakin.
Eivät ehkä kaikki, mutta varsin monet kovan luokan raamatuntutkijat ovat sitä mieltä, että näistä kahdesta modernista kiistakysymyksestä homosuhteiden kielto on Raamatussa paljon yksiselitteisempi kuin pastorin virkaa koskevat ohjeet.
Vaikka konservatiiveissa on paljon niitä, joille “Herran käsky” on päivänselvää korinttilaiskirjeen äärellä, noita tekstejä ja niiden oikeaa jaksottelua on tutkittu paljon. Se, että Raamattu ei tunne naispappeutta, on eräällä tavalla ja eräille riittävän vakuuttavaa. Mutta kuinka jyrkkiä apostolit ovat tässä, ja ajattelivatko he ylipäätään Herran käskyn sisältävän virasta sen, mitä siihen nyt luetaan, ja oliko heillä naisen asemasta kirjoittaessaan edes sitä mahdollisuutta mielessään, että kristityt naiset voisivat olla pappeja… Tätä kaikkea on spekuloitu ja siitä on eri tulkintoja. Sen sijaan homosuhteille ei kerta kaikkiaan ole yhtään tukea eikä mitään sijaa Raamatussa, vaikka asia toki oli tunnettu jo kirjoittamisen aikaan. Jotkut David-Joonatan -kehitelmät ovat silkkaa mielikuvitusta jne.
¨Voidako tämä tässä tulkita että myös uutta avioliittolaki kannattajat eivät saisi vihkiä / vihkiytyä (onko tämä sana?) omatakseen kirkkopoliittinen viesti tai kannanotto.? Tällä tarkoitan että kannattajat eivät tekisi sama-sukupuolinen siviiliavioliitto solmiminen kanssa liittopari kirkkopoliittikseksi aseeksi?