Ensiksi sen verran metaa, että laitoin tämän ketjun Rukous-alueelle, koska se käsittelee seurakuntaelämää. Voin siirtää, jos muu alue koetaan sopivammaksi, kun ei tämä ihan tyypillinen Rukous-alueen aihe ole. Lisäksi suomennan vielä varmuuden vuoksi otsikon sloganin käsitteet, eli belong = kuulua johonkin, believe = uskoa, behave = käyttäytyä.
Elikkä tämä on jatkoa @ooperi esiin tuomaan ajatukseen kirkon ja yhteisön ensisijaisuudesta, johon liittyen “belong, believe, behave” -käsitekin nousi esiin. Ajattelin avata tästä oman ketjunsa, koska olen tähän ennenkin törmännyt ja suhtaudun hiukan kriittisesti. Käsittääkseni tämän “kolmen been” ajattelun ideana on ensisijaisesti kotiuttaa ihminen seurakuntayhteisöön, ja uskon omaksuminen olisi vasta tämän jälkeinen asia.
Kyseenalaistan ajatuksen, koska seurakunta ei ole itsetarkoitus eikä seurakunnan tehtävä ole vain kasvaa ja laajentua, vaan seurakunnan olemassaolon tarkoitus on se, että ihmiset pelastuisivat. Uskovien keskinäinen yhteys on hieno asia, mutta päätarkoitus ei ole rakentaa hyvää ihmisten välistä fiilistä - plussaa jos sitä on, mutta se ei ole se asian pihvi, vaan asian pihvi on päästä taivaaseen. Yhteisöllisellä toiminnalla ja ihmisten keskinäisellä fiiliksellä on vain välinearvo. Niillä voi houkutella ihmisiä mukaan, mutta se mukaan houkuttelu ei paljoa hyödytä, jos ihmiset eivät tule uskoon. Näin ollen yhteisöllisyys houkuttelevana tekijänä ei saisi johtaa sellaiseen pehmomeininkiin, jossa kristinuskon pääkysymyksistä puhumista vältellään ja kukin saa käytännössä elää ja uskoa aivan miten haluaa, kunhan hengailee mukana seurakunnan hengailumeiningeissä.
Se on toki tärkeää, että believe on ennen kuin behave, eli annetaan uuden uskovan kasvaa pikkuhiljaa kristilliseen elämäntapaan. Ja pitää saada olla osa seurakuntayhteisöä ilman tuomitsevaa suhtautumista, vaikka moraalikysymyksissä olisi vielä hapuilua. Mutta silti kääntäisin ketjun järjestykseen believe-belong-behave.
Ihmiset pelastuvat Kristuksen ruumiissa. Kirkossa ei ole yksittäisiä pelastuvia, vaan pelastuvat in corpore - sananmukaisesti. Siis kirkko pelastuu ja kristitty siinä mukana osana Kristuksen ruumista, ei sen ulkopuolella.
Keskinäinen yhteys käy myös tuota kautta, yhteys on Pään kautta jäseniin. Muu yhteys on normaalia inhimillistä yhteyttä.
Taivaiseen pääseminen päätarkoituksena on aika rajoittunut ajatus. Kyllä kai Jumalalla ja lähimmäisilläkin pitää jotain väliä olla. Ei mennä vain itselleen sitä parasta paikkaa hommatten.
Jos ei pidä “parasta paikkaa” pääasiana, ei varmaan lopulta auta lähimmäisiään kovin suuresti. Ja juuri pelastus on se jossa Jumalalla on “jotain väliä”. Juuri se on sinun ja Jumalan välillä se ykkösjuttu, ei mikään muu.
Minä ajattelen, että keskeisin kirkolle annettu tehtävä on evankeliointi. Sitä varten se on olemassa. Ihmiset kaipaavat yhteisöllisyyttä ja rakkautta. Jos kirkko voi olla se paikka, joka kykenee tällä houkuttelemaan ihmiset sisään, sillä on myös samalla mahdollisuus julistaa evankeliumia näille ihmisille.
Eräs tuttu veti pahasti herneen nenään muutama vuosi sitten siitä, että paikallisessa kirkossa oli äitilapsitoimintaa sateenkaariperheille. Hän loukkaantui kirkkoherralle, jota oli siihen asti pitänyt ’kunnon’ kristittynä. Hänestä kirkko ei olisi saanut antaa mitään hyväksyvää viestiä näistä perhemalleista. Itse ajattelen, että evankeliointi on ehdottomasti tärkeämpää kuin elämäntavan paheksunta. Iankaikkisuusperspektiivistä on yhdentekevää, mikä on ei-kristityn perhemalli. Siksi kutsutaan ihmisiä kirkkoon ja yhteyteen, ihmisten omilla ehdoilla. Sitten he kuulevat evankeliumia, mikä on se olennainen asia.
Juuri näin. Toisaalta evankeliumin julistaminen (contra evankeliointi) on hyväksi myös kristityille. Siis julistuksen kohteena oleminen. Sitähän kirkon elämä on, evankeliumia…
Luterilaisessa kontekstissa evankeliumin julistaminen liittyy messussa evankeliumin lukemiseen ja saarnaan, erityisesti saarnaan. Evankeliointi käsitteenä puolestaan sisältää erilaisen konnotaation.
Kuulostaa siltä, että ooperilla ja Silvanuksella on erilainen käsitys siitä, mitä evankeliointi on.
Itse olen samaa mieltä kuin SanGennaro: evankeliointi liittyy käännyttämiseen ja lähetystyöhön, joten ei sellaista pidä kastettujen kristittyjen keskuudessa tehdä. Ne jotka tulevat kirkkoon, uskovat jo Jumalaan. Eivät he ole evankelioinnin kohde, vaan veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa. Heidän kanssaan palvotaan, ylistetään, syödään, juodaan, juhlitaan, paastotaan jne. Heidän evankeliointinsa olisi asettautumista heidän yläpuolelleen, vaikka oikeasti ollaan samaa ruumista.
Lienet kuitenkin huomannut omankin kirkkosi jäsenkuntaa tarkastelemalla, että osa kastetuista kristityistä on pahasti vieraantunut uskosta, mikä ilmenee tietämättömyytenä kristinuskon sisällöstä ja piittaamattomuutena siitä, miten kristityn tulisi arkeaan elää. Kirkon tulisi huomioida jollakin tavalla tämäkin laaja ihmisryhmä eikä vain olettaa, että he ovat valmiiksi kypsiä kristittyjä, jos vain sattuvat tulemaan sunnuntaina kirkkoon. Ja jotenkin pitäisi ottaa huomioon sekin kastettujen ryhmä, joka ei lainkaan käy kirkossa.
Minusta evankeliointi on sitä, että opetetaan Jeesuksen sovitustyön merkityksestä, julistetaan lakia ja evankeliumia. Minusta me kaikki tarvitsemme sitä. Joka päivä. Ja minulle on tärkeää käydä kirkossa, jossa sitä jokaisessa saarnassa minulle julistetaan. Tiedollisesti 30 v kirkossa käynyt on eri tilanteessa kuin ei-uskova, kun puhutaan sisällöistä, mutta molemmat minusta tarvitsevat julistusta armosta. Ihminen ryhtyy suorittamaan niin herkästi, ja kristinuskosta tulee yleisuskonnollisuutta, ellemme tiukasti pidä kiinni evankeliumista.
Itse en evankelioinnilla tässä yhteydessä tarkoittanut mitään traktaattien jakamista tai vastaavaa, enkä sitä hirveän luontevana pitäisi itse muutenkaan. Vaan ihan sitä, että Raamattu ja sen sisältö on esillä kirkossa sellaisenaan ja opetuksessa.
Termejä tosiaan käytetään hiukan eri tavoilla.
Itse sanoisin, että evankeliointi on ennen muuta tavoittavaa työtä, eli uskosta vieraantuneiden tai eri uskontojen edustajien luokse menemistä, heidän etsimistään, heille kristinuskon sanoman julistamista jne. jne. Lähetystyötähän se on toiselta nimeltään. Kansanlähetyksen slogan oli ainakin joskus “evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Samoin meillä on perinteisesti käytetty termejä “sisälähetys” ja “ulkolähetys”. Sisälähetysseurakin on julkaissut vinhan määrän kirjallisuutta jne. Näitä asioita ei voi erottaa väärällä tavalla toisistaan, vaan ne ovat saman kastekäskyn toteuttamisen muotoja.
Pointti on siinäkin, että seurakuntaelämä ei ole pelkkää evankeliointia. Kastettuja kristittyjä on tosiaan syytä pitää uskovina eikä käännytyskohteina, semminkin jos he osallistuvat jo jumalanpalveluksiin ja seurakunnan toimintaan. Opetuksellinen ote ei silti ole turhaa, mutta ehkä selvyyden vuoksi sitä ei pitäisi nimittää “evankelioinniksi” vaan opetukseksi, saarnaksi, raamattukoulutukseksi, jne jne. Mutta asiayhteydestä toki aina selviää, mitä kukin tarkoittaa.
Kirkko eli seurakunta on maailmassa sekä todistuksena ja kutsuna Jumalan yhteyteen että paikkana jossa Jumalan omat häntä palvelevat ja ylistävät ja jossa he rakentuvat. Sama jumalanpalvelus joka alkoi Israelin eli Jumalan oman kansan historian vaiheissa, on nyt kristittyjen yhteisöissä jatkumassa. Se on julkista ja avointa. Minä olen maailman valo, sanoo Jeesus. Hän valaisee niiden elämän, jotka hänen seuraansa tulevat.
Päinvastoin: ihmiset ovat niin mukavuudenhaluisia pötkäleitä, että heitä ei meinaa millään saada tarttumaan mihinkään hyvän tekemiseen tai vapaaehtoistyöhön. Aktiiviset vapaaehtoistyöntekijät ovat harvinaisia poikkeusyksilöitä laiskan ja välinpitämättömän suuren massan joukossa.