Minulla on seurakuntaelämästä aika erilainen kokemus, vaikka en oikeastaan siitä puhunutkaan. Minusta herätysliikkeet pyörivät täysin sen varassa, että kävijät poltetaan loppuun erilaisissa vapaaehtoistehtävissä, missä he uupuvat, vaihtavat yhteisöä, heitä pyydetään taas mukaan ties mihin, ja taas uuvutaan. On oikeasti aika raskasta, kun moni käy kirkossa niin, että joka ikinen kerta on joku vastuutehtävä, viikollakin pitää tehdä liikkeen eteen juttuja, ja sitten on tietysti se normaali työ, lapset, lasten harrastukset jne. Seurakuntaelämä lasten opetuksineen, johtokuntineen ja kahvituksineen on vain yksi taakka kaiken muun riittämättömyyden päällä.
Oikeasti kuitenkin suorittamisella tarkoitin sisäistä asennetta. Sitä, että ihmisen on luonnostaan hirveän vaikea ottaa armoa vastaan armona. Meillä on kova tarve kelvata ja ansaita jotenkin myös Jumalan rakkaus. Olla edes vähän hyviä, jotta voisimme edes vähän nähdä sitä omaa ansiota tekemisissämme. Olla edes pikkaisen parempi kuin ne pahimmat syntiset. Siksi minusta kristityllekin pitää jatkuvasti julistaa armoa.
En ole käynyt herätysliikkeiden tilaisuuksissa. Mutta jos normaalissa seurakunnassa on esim. 1000-5000 jäsentä ja kirkossa heistä käy 30-100 ihmistä silloin tällöin, niin on hassua esittää liiallinen aktiivisuus ongelmana, kun tilanne on aivan päinvastainen. Loppuunpalaminen johtuu siitä, että keskimäärin ihmiset ovat laiskoja osallistumaan, jolloin vastuu kasautuu muutamien harvojen harteille ja nämä sitten uupuvat.
Kunpa olisikin noin! Kunpa ihmiset oikeasti haluaisivat miellyttää Jumalaa, olla hyviä - ja etenkin parempia kuin pahimmat syntiset. Eikä vain vähän vaan paljon, aina ja kaikessa. Kaikki tämä olisi erittäin positiivista, sillä täydellisyyteen ja parannuksentekoon meitä kehotetaan.
Juuri näin, olen aivan samaa mieltä. Evankeliointi on tavoittavaa työtä. Kyse ei kuitenkaan ole yleisesti lähetystyön synonyymistä, vaan kyse on minusta juuri tietynlaisesta lähetystyöstä. Toisenlaista lähetystyötä on sitten apologia ja kolmatta on katekeesi. Tähän voidaan ehkä jossain määrin laittaa mukaan vielä mystagogia.
Ajattelen lähetystyöstä jotakuinkin niin, että ensin tulee apologia, jolla yritetään poistaa rationaalisia ym. esteitä evankeliumilta. Sen jälkeen tulee evankeliointi, jossa kerrotaan evankeliumin sisällöstä, toisin sanoen osoitetaan evankeliumin “haluttavuus”. Apologia siis poistaa esteet, evankeliointi paljastaa haluttavuuden. Tämän jälkeen katekeesi opettaa uskon perusteet, ja mystagogia puolestaan antaa välineet syventyä uskoon. Kaste sijoittuu aikuisilla jonnekin katekeesin tai mystagogian jälkeen. Kaavamaisesti ilmaistuna, lähetystyö = apologia + evankeliointi + katekeesi + mystagogia. Lapsina kastetut puolestaan aloittavat mystagogian keskellä, joka voi olla aika vaikeaa uskon intellektuaalisen ymmärtämisen kannalta. Uskoon kasvattaminen toimii hieman eri tavalla kuin lähetystyö, mielestäni.
Lyhyesti sanottuna: kaikki evankeliumin julistaminen ei ole evankeliointia. Messussa tapahtuva evankeliumin julistaminen on kyllä evankeliumin julistamista, mutta se ei ole luonteeltaan apologiaa, evankeliointia, katekeesia tai mystagogiaa, vaikka siinä voi olla näitä juonteitakin.
Eivät nuo ole analogisia. Eikö sinua yhtään ihmetytä sellainen, että luterilainen pappi voi vakavissaan saarnata varoituksen sanoja liiallisesta hengellisestä suorittamisesta tuhannen ihmisen seurakunnassa, jossa jumalanpalvelukseen osallistuu vain kourallinen ihmisiä? Minusta tuo on aivan absurdia, ja osoitus siitä, mihin ajaudutaan, kun opetus muuttuu toisteltaviksi fraaseiksi ja irtautuu todellisuudesta.
Ei, valtaosassa luterilaisia seurakuntia ihmisten liiallinen hengellinen suorittaminen ei ole mikään todellinen ongelma, vaan ongelma on se, että valtaosa ihmisistä on täysin välinpitämättömiä hengellisten asioiden ja seurakunnan tilaisuuksien suhteen. Jos siellä sitten on parikymmentä muoria viikosta toiseen kirkon penkissä, niin mitä heille saarnataan? Varoituksia liiallisesta suorittamisesta! Aivan posketonta.
Itsekin ihmettelen, miksi sitä suorittamista vastaan saarnataan niin kovasti. Uskonoppi tosin kertoo meille, että suorittamisella ei voi ansaita syntien anteeksiantamusta vaan että sen on maksanut Kristus yksin. Mutta muissa suhteissa suorittaminen ei ole lainkaan paha asia. Toki liialliselle suorittamisella voi uuvuttaa itsensä, mutta se ei ole ongelma läheskään aina eikä läheskään kaikilla ihmisillä.
Saarna kannattaa suunnata niille, jotka ovat paikalla. Ne, jotka eivät edes tule kirkkoon, eivät sitä kuule. Paikalla olevan kohderyhmän ongelmakohdat voivat olla hyvin erilaisia kuin seurakunnan jäsenistöllä keskimäärin.
Ja sanoit itse aiemmin, että et tunne herätysliikkeiden meininkiä. Monissa herätysliikkeiden messuyhteisöissä käy paljon sellaista porukkaa, jotka tekevät ihan oikeasti aivan valtavia tuntimääriä kaikenkirjavaa vapaaehtoistyötä yhteisön hyväksi, usein kokoaikaisen palkkatyön päälle. On tarjoilua, siivousta, juontoa, säestystä, pyhäkoulua… herätysliikkeiden yhteisöissähän ei yleensä ole päätoimisia työntekijöitä muita kuin pappi, ja lisäksi joistain tehtävistä voidaan maksaa kertaluontoisia palkkioita, mutta palkattua työvoimaa ei ole samalla tavalla kuin paikallisseurakunnassa. Siihen verrattuna ne paikallisseurakunnan messussa istuvat mummot ovat lähes laiskanpulskeaa porukkaa: he vain tulevat paikalle, kun päätoimiset palkansaajat saarnavat, säestävät, keräävät kolehdin ja vieläpä siivoavat tilatkin. Kirkkokahveilla saattaa ehkä olla joku vapaaehtoinen.
Tuohon vastasin jo: heidän ylikuormittumisensa johtuu siitä, että enemmistö on liian passiivista ja välinpitämätöntä. Siksi pieni osa ylikuormittuu ja uupuu. Ongelma ei siis ole niissä, jotka tekevät, vaan niissä jotka eivät tee.
Minä en ole ainakaan vielä löytänyt tapaa toimia herätysliikkeessä kokematta sitä kuormittamana. Enkä minä siellä niitä vapaamatkustajia näe. Kaikki tosiaan hoidetaan itse, eikä lähellekään aina ole sitä omaa pappiakaan, vaan tilaisuuteen täytyy haalia opettajat milloin mistäkin. Soitella eri myötämielisiksi tunnettujen pappien perään. Paikallisseurakuntien rivijäsenet ovat eri asia, he eivät saarnoja kuuntele. Mummot usein ovat hyvinkin aktiivisia pyörittäen rukouspiirejä, kirkkokahveja, diakoniaan tarvittavia asioita, lähetysmyyjäisiä ja piirejä, jotkut auttavat pyhäkouluissa jne. Se, että joku istuu sunnuntaina penkissä ei tarkoita sitä, ettei hän touhuaisi viikolla vaikka mitä.
Ei, se oli jonkinlainen väärinymmärrys, josta keskustelu ajautui sivuraiteille. Oikeasti tarkoitin, minkä selitinkin jokunen viesti takaperin, sitä, miten hyvin luonnostaan ihminen alkaa asettaa itselleen vaatimuksia pelastumiselle, ja edes pienen osuuden sille, mitä itse tekee ja suorittaa. Siis yrittää toimia oikein jne.
Minusta ihmiset ovat luonnostaan laiskoja. Tuo ajatus muka pelastuksen ansaitsemisesta on mielestäni silkka veruke. En ole koskaan oikeassa elämässä törmännyt siihen. Mielestäni jokainen kristitty kyllä ymmärtää, että pelastus tulee Jumalalta. Oikein toimimisessa (tai minkäänlaisessa toimimisessa ylipäätänsä) ei ole mitään vikaa
Kansankirkollinen kristillisyys perustuu mielestäni siihen, että vain pieni osa kirkkoon kuuluvista osallistuu toimintaan. Loput ovat vain kirjoilla seurakunnassa ja saavat seurakunnan kautta kasteen lapsilleen, avioliittoon vihkimisen ja hautauksen. Meillä Suomen ortodokseilla joulupaasto alkaa muutaman päivän kuluttua. Mikähän kaaos siitäkin syntyisi, jos meilläkin jokainen seurakuntalainen päättäisi käydä esim vain synnintunnustuksella ja ehtoollisella tulevan paaston aikana? Ei riittäisi papit eikä toimitilat. Esim täällä Itä-Helsingissä asuu monta tuhatta ortodoksia. Kirkkotiloja on ehkä 170:lle. Virassa olevia pappeja vain yksi. Papiston painajaisuni toteutuisi, jos kaikki seurakuntalaiset yhtäkkiä ryhtyisivät aktiiviseksi kirkossa kävijöiksi. Samalla tavalla mitoitettuja taitavat meillä Suomessa olla luterilaistenkin resurssit. Suuri herätys aiheuttaisi valtavan kaaoksen.
No ei ihan näin. Toki kirkon palkkaa nauttivia on paljon - ehkä liian paljon suhteessa siihen aktiivisesti tilaisuuksissa kävijöiden määrään, ja paljon enemmän kuin järjestöissä - mutta sama ilmiö “vapaaehtoisten” eli suomeksi sanottuna palkattomien kanssa on seurakunnissakin. He ovat iäkkäitä ja heitä ei yleensä ole paljon. Se merkitsee sitä, että tehtävät kasautuvat harvojen harteille.
Hyvä jos olet välttynyt. Oletko välttynyt kidutukseltakin? Tai onko jotakuta tuttuasi kidutettu? Jos ei ole, pidät varmaan sitäkin vain keksittynä juttuna?
Kyllä tuohon törmää. Mainstream-kansankirkollisissa (sis. Ort.) yhteyksissä, mutta pienemmissä piireissä kylläkin. Varmasti myös pienemmissä ortodoksipiireissä.
Minun mielestäni ainakin me suomalaiset olemme maallisissa asioissa suorittajia, mutta ei hengellisissä asioissa. Luterilaisuuden vaikutus on ollut niin syvä, että ihmiset (nekin, jotka eivät ole itse luterilaisia) uskovat, ettei hengellisen elämänsä eteen kannata tehdä mitään ja seurakunnan asiat hoituvat itsekseen tai palkattujen työntekijöiden voimin.
Voi tietysti olla, että nimimerkki ooperi puhuu Amerikassa kokemastaan. Ehkä siellä seurakuntaelämä on suorittamista. En oikein tunne reformoitua ajattelutapaa, mutta muistan lukeneeni, että siellä on vallalla sellainen näkemys, että valittujen joukkoon kuuluminen näkyy ihmisessä kaikenlaisena ulkonaisena menestyksenä. Kelvatakseen pelastuneiden joukkoon on sitten suoritettava niin perhe-elämässä, työssä kuin seurakuntaelämässä. Amerikassa ei myöskään ole kansankirkkoja verotusoikeuksineen, vaan seurakuntien varat hankitaan kolehdein.
Ei ole olemassa mitään “me suomalaiset”-porukkaa, mitään koherenttia massaa, mikä jakaisi samat kokemukset. Suomalainen uskonnollinen kenttä jakaantuu niiden osalta, jotka käyvät oikeasti siellä kirkossa, aika pitkälti erilaisiin pienyhteisöihin. Joku Kosmas Aitolialaisen veljestö ja Siiloan seurakunta poikkeavat massasta aika paljon eikä heidän kokemustaan selitä jonkun Pertti Perussuomalaisen kokemus siitä, että käy kirkossa häissä ja hautajaisissa.
Amerikkalaiset toki ovat elämässään kovia suorittajia, mutta minä kyllä oikeasti tarkoitin ihan suomalaista luterilaista kristillisyyttä, jonka itse olen kokenut hyvin uuvuttavana ja suorituskeskeisenä. Olen ollut monessa yhteisössä mukana, ja usein vastuutehtäviin pyydetään jo ekalla käyntikerralla, ja kaikissa viimeistään hetken kulkemisen jälkeen. Ja vaikka onkin ottanut vastuuta, on jatkuva muistuttaminen käynnissä siitä, että lasten opettajia tarvitaan lisää, kahvituksen järjestäjiä tarvitaan lisää, pitäisi olla eri tapahtumien järjestämistalkoissa jne. Isot kesäpäivät ovat ihan järkyttävä pari vuotta vaativa talkoopuristus. Seurakuntanuorissa meillä jo oli monenlaista tempausta, jossa piti olla mukana. Myös ne kahvitteluvastuut alkoivat jo paikallisseurakunnassa 15v kun aloitin käymään. Muusikoille, joihin itse en kuulu, säestyspyyntöjä tulee hyvin usein, ja se vaatii valmisteluja.
Monestihan ihmisillä on tietysti tosiaan työ, monilla useita lapsia, ja kaikki muukin elämä.
Ehkä ortodoksisessa kirkossa ei oikeasti järjestetä talkoovoimin mitään. Minusta vapaaehtoisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Se sitouttaa, antaa ’oman paikan’, mutta monesti pienissä yhteisöissä on vaikea myöntää, että kaikkeen hyvään ja hienoon eivät samat ihmiset enää veny.
Kyllä ainakin minun seurakunnassani tarjotaan mahdollisuutta osallistua talkootöihin, mutta en ole huomannut minkäänlaista painostusta. Pikemminkin täytyy olla itse aktiivinen saadakseen selville, mitä voisi tehdä. Vapaaehtoisia tarvitaam mm. järjestämään kirkkokahveja, kirkon ja hautausmaan siivoustalkoisiin, avustajaksi diakoniatyöhön ja lukijaksi tai alttariapulaiseksi jumalanpalveluksissa. Kuoron laulajat tekevät paljon talkootyötä harjoituksissa ja jumalanpalveluksissa, kun kanttori on ainoa palkattu laulaja.