(Lihavoinnit minun.) Toivottavasti tämä oli tarkoitettu lennokkaaksi liioitteluksi – vai onko se oikeasti käsityksesi luterilaisesta opetuksesta?
2 tykkäystä
Kyllä ortodoksinen seurakuntaelämä perustuu suurelta osalta vapaaehtoisvoimiin. Seurakunnissa on vain vähän palkattuja työntekijöitä, usein vain yksi pappi ja yksi kanttori. esimerkiksi vahtimestarintyöt tehdään monissa seurakunnissa talkoovoimin. Pari päivää sitten olin naisporukan kanssa rukoushuonettamme siivoamassa. Naiset myös korjaavat ja huoltavat kirkkotekstiilejä ja vaihtavat ne, kun liturginen väri muuttuu. Kirkkokahvit järjestetään talkoovoimin ja jumalanpalvelukset toimitetaan pitkälti vapaaehtoisvoimin. Koko alempi papisto: ponomarit (alttariapulaiset), lukijat, alidiakonit ja diakonit ovat vapaaehtoistyöntekijöitä, joille ei makseta palkkaa: Kirkkokuorolaiset samoin tekevät vapaaehtoistyötä. Kirkonisäntä, joka vastaa kirkon raha-asioista ja tekee hankinnat, on hänkin palkattomassa luottamustoimessa. Näin on aina ollut ortodoksisissa seurakunnissa.
Monissa kirkoissamme pappikin on vapaaehtoistyön tekijä. Esim Helsingin ortodoksisella seurakunnlla on 14 kirkkoa ja seitsemän rukoushuonetta. Monissa kirkoissa on siksi vapaaehtoistyötä tekevä pappi. Helsingin Pyhän Eliaan kirkon pappi esim on siviiliammatiltaan erään koulun rehtori. Pappi sanoo, että hänelle on pelkkää lepoa saada toimittaa jumalanpalveluksia. Jumalanpalvelukset kirkossa ovat lauantaisin. Tietysti virassa olevat papit tuuraavat vapaaehtoistyötä tekevää pappia. Rehtoreilla on aika usein lauantaitöitä. Vakinaiset papit toimittavat myös kasuaalitoimitukset kuten kasteet, kodinsiunaukset, avioliitoon vihkimiset, hautauspalvelukset ja panihidat eli muistopalvelukset. Rippi-isinä sen sijaan toimivat kaikki papit niin vakituiset kuin vapaaehtoiset. Seurakuntien toimintapiirejä vetävät yleensä maallikot. Raamattupiirien vetäjiksi löytyy maallikkoteologeja, joita kirkossamme on paljon. Lasten- ja nuorten kerhoja taas pitävät palkatut nuorisotyöntekijät.
Alaikäisten lasten vanhemmilta ei meillä kukaan edellytetä vapaaehtoistyötä, mutta useimmilla pariskunnillahan tämä elämänvaihe kestää vain parikymentä vuotta, jos perheessä on vain pari-kolme peräkkäin syntynyttä lasta. Eläkkeellä ollessa on hyvä toimia mukana seurakuntatyössä. Ehkä meillä on suhteessa enemmän talkoolaisia, koska kukaan ei valita uupumusta. Eihän seurakunnan vapaaehtoistoiminta mikään pakko ole -eikä autuuden asia.
3 tykkäystä
Tässä on kyllä ihmisillä erilaisia kokemuksia. Itse kuljin ev.-lut. kirkon tilaisuuksissa vuosia, mutta koskaan ei pyydetty mihinkään - saati, että olisi painostettu. Kun opiskelijana menee yhden Suomen suurimmista ev.-lut. seurakunnista jumalanpalveluksen jälkeisille kirkkokahveille, niin eipä siellä kukaan tule mitään puhumaan, jos ei itse aktiivisesti hakeudu toisten pöytiin ja ota kontaktia.
Pienissä seurakunnissa, muissa luterilaisissa kuin ev.-lut. kansankirkon seurakunnissa, herätysliikkeissä ym. ollaan ehkä hanakampia tulemaan iholle ja ollaan uteliaampia, ja ehkä tarve vapaaehtoistyövoimallekin on suurempi. Oma kokemukseni on kuitenkin se, että ev.-lut. kirkon tilaisuuksissa voi käydä vuosikausia ilman, että kukaan kysyy edes nimeäsi.
Ortodoksina minua on pari kertaa kysytty kantamaan jotain tuoleja, siirtämään pyörätelinettä tai pöytää, sammuttelemaan tuohuksia ym. pientä. Ja kaksi henkilöä on kysynyt, olisinko kiinnostunut lukijan tehtävistä. Yksi on kehottanut minua ryhtymään kirjoittamaan kirjaa hengellisistä ajatuksistani yms. Katekumeenina ollessani meidän ryhmämme järjesti kerran kirkkokahvit. Kuorohommiin ei ole kysytty, kun itse kerroin jo kättelyssä, että en ole musikaalinen. Luulen, että meidän seurakunnassamme ollaan aika realistisia sen suhteen, mihin ja minkä verran seurakunnassa löytyy aktiivisuutta ja osallistujia, joten mitään toimintamuotoja ei yritetä väkisin pitää hengissä: jos tekijöitä ja kiinnostusta ei löydy, niin sitten se toimintamuoto lopetetaan.
5 tykkäystä
Miksi minulla ei tuollaista kokemusta ollut edes luterilaisena, vaikka olin mielestäni aktiiviseurakuntalainen. Ei minua ikinä pyydetty mihinkään. Ehkä sitten annoin niin vastuuttoman kuvan.
Oma kokemukseni on, että minun paikkani on liturgiassa.
1 tykkäys
Onko tässä bbb -sloganissa oleellista järjestys vai se että ymmärretään kaikkien merkitys osana sitä mitä on olla kristitty? Miten on, @ooperi ? Kysyn, koska toit käsitteen esille.
Raamatun valossa asiaa ja noita termejä voi pyöritellä eri tavoin. Esim. pareneesia sisältävät kirjoitukset ymmärretään niin, että kristillistä elämäntapaa opetetaan niiden kautta uskoville eli Pyhän Hengen valaisemille. Usko näkyy tekoina ja elämänmuutoksena. Sisällä oleville suunnataan eri ohjeet kuin ulkona palloileville. “Ennen olitte… mutta nyt…”
Toisaalta puhutaan siitä että usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanasta. On siis jouduttava julistuksen tavoittamaksi, jotta voisi syntyä uskoa. Harvoin Jumala nappaa kiinni täysin välinpitämättömässä ja maallisessa elämän ympäristössä yksilön. Mahdollista sekin on poikkeuksena.
Eikö Jumalalla olekin useampia tapoja ja välineitä puhutella ja kiinnittää ihminen Kristuksen ruumiiseen?
Mietin taas rippikoulua esimerkkinä. Voi ajatella ainakin kaksi mahdollisuutta: 1)kastetut lapset ovat usein olleet kerhossa pienenä, ja koulussakin on saatettu opettaa ja tunnustaa uskoa. Riparilla sitten usko ehkä syvenee, tai ainakin aikuisuuden kynnyksellä olevalle tutut asiat saavat uuden arvon elämässä ja näin opetus sitouttaa kristilliseen seurakuntaan, parhaassa tapauksessa. Tai 2) kasteesta huolimatta lapsi on jäänyt vaille opetusta ja rippikouluun tullaan vain “belong” -mielellä. Vähitellen, ei välttämättä vielä rippikoulun aikana, sitoutuvalle hengailijalle mukavan seuran ja merkityksellisen oman paikan ohella myös sanoma Jumalasta oman elämän herrana avautuu.
Näiden lisäksi on sitten vielä se nykyään tuttu ilmiö, että kastamattomiakin on rippikoulussa. Silloin ollaankin lähes alkuseurakunnallisessa tilanteessa.
Mulle ehkä tässä asiassa on eniten kysymys siitä, mitä tarkoitetaan belong-sanalla ja mikä on seurakunnan yhteisöllisyyden luonne. Mun mielestä yhteisöllisyys ihmisten välisenä sosiaalisena fiiliksenä on sivuseikka, vaikkakin mukava sellainen, ja seurakunnassa tärkeää on uskovien yhteys. Siihen ei voi päästä mukaan ilman uskoa. Joten jos hengailee seurakunnassa uskomatta sen opetuksia, on tarkoituskin tuntea itsensä hieman ulkopuoliseksi ja kokea, että jotain puuttuu. Ilman uskoa ei ole mahdollista varsinaisesti kuulua uskovien yhteisöön, vaikka tervetulleeksi toivottava asenne ja avoimuus onkin paikallaan.
1 tykkäys
Hm. Osaisiko joku selittää jotenkin konkreettisesti, miten eroavat käytännössä sosiaalinen yhteisöllisyys ja uskovien yhteys?
1 tykkäys
Hyvä kysymys. Ihmissuhteissa limittyvät aina asiat.
Luulen, että ihmisten hakeutumista ryhmiin ja sitoutumista niihin ohjaa aina sosiaalinen kiinnostus ja tarve. Esimerkiksi nuorten illat, opiskelijaillat ja nuorekkaat messuyhteisöt kiinnostavat niitä, jotka hakevat kumppania. Samoin on myöhemmällä iällä iso merkitys sillä, että yksinäinen löytää ihmissuhteita, vaikka kysymys ei aina olekaan seurustelun tarpeesta. Todella paljon on esimerkiksi eläkeikäisten seurakunta-aktiivien joukossa leskiä ja yksin eläviä.
Tuossa ei ole mitään pahaa. Voi ajatella ihan hyvin, että ihmisen ikävä ihmisen luo on Jumalan tahto. Ja Jumalaan uskovien yhteys on samalla myös inhimillistä ja sosiaalista elämää. Turhaa on sitä puolta ja tarpeitamme väheksyä.
Ehkä pitäisi eritellä vielä käsitteitä. Uskovien ihmisten yhteys, heidän yhdessäolemisensa on inhimillinen asia eikä eroa merkittävästi muusta sosiaalisesta elämästä. Uskonyhteys, yhteys Kristuksessa, on eri asia. Ehtoollinen, rukous, veisuu, yhteinen Jumalan sanan kuuleminen, lukeminen, sen mukaan ojentautuminen. Tämä yhteys ei kuitenkaan leiju irrallaan ihmisistä, vaan se on vuorovaikutuksessa ihmissuhteiden kanssa.
Anskuttimen kanssa olen samaa mieltä siitä että ei hengailu ole itsetarkoitus, jos asiaa ajatellaan uskon kannalta. Kuitenkin pääsääntöisesti on minusta niin, että ihmisten yhteen tulemisessa on tuo sosiaalinen aspekti (jätetään erakoille oma poikkeuksensa), joten niitä asioita ei kannata väheksyä. Toinen toisensa rakastamista ja huomioon ottamista on hyvä edes tavoitella.
Ottaen huomioon, että lähimmäisenrakkaus on suurin käsky, en ole kyllä samaa mieltä tämän kanssa. Kirkko on tarkoitettu sosiaalisena yhteisö(i)nä seisomaan Jumalan edessä. Uskonyhteys on sitä, että nähdään yhteys toiseen ihmiseen uskon perusteella, eikä sitä edeltävän tutustumisen tms. perusteella.
En ole eri mieltä kanssasi. En ihan hahmota, mitä erimielisyyttä sinulla minun kanssani. Ehkä muotoilin huonosti. Anskutin varmaan teki sen jo paremmin.
Kirkko on uskon yhteisö. Se ei ole kansalaisopisto eikä urheiluseura.
Mutta juuri noin: Uskon perusteella rakastamme ihmistä.
1 tykkäys
Miten tämä eroaa vaikkapa siitä, että nähdään/koetaan yhteys toiseen ihmiseen vaikkapa laulaessa ulkomailla suomalaisia kansanlauluja toisten suomalaisten kanssa ja koetaan syvää yhteyttä suomalaisina keskenämme tai kun jääkiekkomatsissa tunnetaan yhteenkuuluvuutta muiden samaa joukkuetta kannattavien kanssa?
Siten, että yhteys perustuu eri asiaan. Itse yhteyden tunne varmaankin on aika samanlainen, mutta sen perusta on erilainen.
1 tykkäys
Eli konkreettisesti käytännön tasolla asiassa ei ole mitään eroa.
Ehkä on liian varhaista tuohon johtopäätökseen… Jollain tasolla kyllä varmaan asia on sama. Esim. ihminen voi täristä iloisesta jännittävästä odotuksesta ja myös pelosta. “Käytännön tasolla” voi siis sanoa, että noissa jutuissa ei ole eroa.
Kyllä tärinä ilosta ja pelosta on aika erilaista.
Sen sijaan ilo, tunnelma, yhteyden kokeminen, jopa hurmio voi olla hyvinkin samanlainen niin maallisessa kuin hengellisessäkin konsertissa - jälkimmäisestä vain jostain syystä puhutaan nimenomaan hengellisenä yhteytenä, ja vieläpä, kuten edellä, että ulkopuoliset eivät sitä voi kokea.
Jälkimmäisessä yhtäläisyys tosiaan on ainakin kerrosta syvemmällä.
yhtäläisyys?
En taida olla varma, mitä tarkoitat. Puhutko yhteisöllisyydestä vai todella yhtäläisyydestä ja jos niin yhtäläisyys minkä kanssa?
Olin kerran luennolla, jossa puhuttiin empatiasta. Luennoitsija totesi, että empatia kirjallista hahmoa on tunteena samanlainen kuin empatia tavallista ihmistä kohtaan, mutta kirjallinen empatia rakentuu eri tavalla (paljon monimutkaisemmin).
Jotta uskonyhteys on eri asia kuin suomalaisuusyhteys, pitääkö sen tuntua eri tavalla? Minusta ei. Kyse on siitä taustasta, rakentumismekanismista. Minulla on uskon yhteys kaikkiin uskoviin, vaikken tunne välttämättä tunnetta. Samoin suomalaisiin minulla on kansallisuusyhteys.
1 tykkäys
Yhtäläisyydestä. Ilon ja pelon (yksi) yhtäläisyys voi olla tärinä. Konsertissa ja hengellisessä tilaisuudessa yksi yhtäläisyys voi olla jonkinlainen yhteinen “hurmio”.
1 tykkäys