Täysin samaa mieltä tästä. Omassa kirjoituksessa siis paino sanoilla ‘ihmisten mielissä’.
Olen törmännyt varsin usein katolisissa ympyröissä siihen että kun uskovaa alkaa liian paljon kiinnostaa eksorkistinen demonien todellisuus, demonista vaikutusta aletaan epäillä vähän kaikkialla. Tämä ei ole hyvä, niin kuin ei ole sekään hyvä että demonisen vaikutuksen mahdollisuus ohitetaan ja medikalisoidaan kaikki vaivat.
Itse näkisin että demonisen vaikutuksen yleisin muoto ihmisissä ei ole sairaudet vaan esim. pakkomielteisyys, pakkomielteinen ahdistus, pakkomielteiset himot ja epätoivoiset ajatukset ja asenteet.
Nämä on helppo medikalisoida. @tortoise n tapaan suosittelen sekä hengellisistä että lääketieteellistä apua, ne parhaimmillaan tukevat toisiaan.
@Sloth ille kommentoisin että psykologi pystyy kyllä auttamaan ihmistä ilman että potilas kertoo uskonnollisista näkemyksistään. Itse olen saanut paljon apua psykologilta, mutta en ole koskaan ottanut puheeksi hengellisyyttä koska eivät he siitä mitään ymmärrä. Yhdistän sitten itse mielessäni psykologilta saadun avun ja hengellisyyden. Se on toiminut ihan hyvin.
Eksorkistilta en ole käynyt pyytämässä apua, olen kyllä harkinnut sitä. En kylläkään sairauden oireiden takia.
Kuitenkin on muistettava että katoliset eksorkistit itse opettavat parannuksen sakramentin olevan vaikutukseltaan tehokkaampi demonisen vaikutuksen tapauksessa kuin eksorkismi. Parannuksen sakramentilla olenkin käynyt ahkerasti niinä aikoina kun olen pohtinut pitäisikö mennä eksorkistille.
Nuo ovat kuitenkin yleisiä vaivoja mielenterveystyön piirissä. Niihin pystytään myös tarjoamaan apua sekä lääkkeillä että terapioilla.
Tietenkin voi olla niin, että kahdella täysin tai lähes samalla tavalla oireilevalla ihmisellä oireiden taustalla on eri syy, mutta kieltämättä epäilen, pystyykö ihminen itse tai ulkopuolinen erottamaan syitä toisistaan.
Kun siis papit väittävät, että mielenterveyssyyt suljetaan pois, niin en usko siihen. Kysymys on ihan vain mutuilusta ja tulkinnoista.
Olen itse ratkaissut tämän niin että hakeudun useamman erilaisen avun piiriin. Säännöllinen parannuksen sakramentti ja psykologin antama lyhytterapia täydentävät hyvin toisiaan. Hengellinen apu pureutuu syvimpiin syihin ja psykologia hoitaa mieltä jota juurisyyn aiheuttama paine on runnellut.
Minua huolestuttaa ongelmaisen oikeudet ja mielenterveyden kehitys. Jos ongelmainen oman tai yhteisen tulkinnan vuoksi saa päähänsä, että hänessä on paha henki, kuka ottaa vastuun ongelmaisen hyvinvoinnista, jos manauksesta huolimatta henki ei lähde vaan oireet jatkuvat.
Maallinen apu ei lupaa täydellistä paranemista tai ohjaa ihmisiä ajattelemaan, että heissä elää paha, joka on saatava ihmisestä ulos.
Pahimmillaan ihminen alkaa sosiaalisen paineen ja häpeän vuoksi esittää joko itselleen tai uskonnolliselle yhteisölleen tai molemmille parantuneensa, minkä jälkeen ongelmat jäävät hoitamatta.
Eikö juuri tämän vuoksi olisi hyvä että hengellisissä yhteyksissä voitaisiin puhua avoimesti demonisesta vaikutuksesta? Että eksorkismi olisi yksi vaihtoehto Ilman syyllisyyttä ja häpeää.
Ei eksorkismi ole muusta seurakuntaelämästä irrallinen asia, se toimii yhdessä sakramenttien, Sanan kuulon ja seurakuntalaisten välisen yhteyden kanssa.
Se ei ole myöskään yksittäinen simsalabim-keino; nyt kun olet saanut eksorkismia kerran, ongelman pitää olla poissa. Katoliset eksorkistit kertovat vuosien pituisista hoitosuhteista ja kannustavat pitämään tärkeimpänä hoitomuotona seurakuntaelämää sakramentteineen. En usko että eksorkistin edes pitäisi aloittaa hoitosuhdetta jos ihminen ei ole aktiivi seurakuntalainen. Ensin sakramentit ja rukouselämä kuntoon, sitten viimeisenä eksorkismia.
Omalla kohdallani olen samaa mieltä Kierkegaardin päiväkirjamerkintöjen kanssa. En kuitenkaan ajattele ettei kukaan ihminen voisi kehittyä hengellisesti myös ilman sairauksia. Olemme yksilöitä ja Jumala kasvattaa meitä eritavoin. Kärsimys ja sairaus ei myöskään automaattisesti hyödytä, koska nehän voivat myös katkeroittaa ihmisen ja saada hänet kiroamaan Jumalan, luopumaan uskosta. Usein kärsimys kuitenkin auttaa muistamaan oman pienuutemme ja huutamaan Jumalaa avuksi, sekä myös huomaamaan pienet hyvät asiat ja kiittämään niistä.
Ortodoksit joiden puolesta rukoillaan koko katumuksen sakramentin liturginen teksti, tietävät että se julistaa vapautusta erilaisia sidoksista, valoista ja jopa kirouksista. Hieno teksti, voimakas rukous.
Minulle kristillinen itsensä kieltäminen merkitsee vapaaehtoista kärsimystä, joten vaikka ihminen ei kärsisi mistään sairaudesta, niin silti hän kärsisi itsensä kieltämisen tähden. Jeesus sanoo, että kristityn on otettava joka päivä ristinsä (Luuk.9:23). Ristin kantaminen ei voi olla aivan kevyttä ja sellaista, joka tapahtuu vain joka toinen tai seitsemäskymmenes päivä. Kristitty ottaa siis nähdäkseni joko vastoin tahtoa saamansa ristin tai sitten itsensä kieltämisen ristin. Jos saa vastentahtoisen ristin, voi opetella ottamaan se vapaaehtoisesti, kuin olisi antanut sen itselleen, jolloin se ei ole enää vastoin omaa tahtoa. Yksi suuren kärsimyksen muoto on, jos vastustaa kiivaasti ristiänsä, ei suostu kantamaan sitä. Sellaisesta tuskasta kristityn tulisi vapautua ja moni varmasti vapautuukin. Työlästä ja henkisesti kuluttavaa on potkia tutkainta vastaan.
Itsensä kieltäminen voidaan toki ymmärtää monin tavoin, mutta minun mielestäni tämä ei ole joko-tai. Ensinnäkin ajattelen, että meillä kaikilla on jonkinlainen vastoin tahtoamme saatu risti. Se voi olla sairaus, luonteen heikkous, lapsuudenperhe tai olosuhteet johon olemme syntyneet, mitä vain. Sitten sen itsensä kieltämisen voi yksinkertaistaen ymmärtää ihan vain niin, että yrittää elää Jumalan tahdon mukaan. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen on taipuvainen kaikenlaiseen mahdottomuuteen, joten itsensä tai omien mielitekojensa kieltämiseen riittää kyllä tilaisuuksia. Huomaat vaikkapa, että naapurilla on uusi hieno auto ja haluaisit varastaa sen. Kiellät kuitenkin tämän “luontaisen” itsekkään halusi ja jätät auton varastamatta. Sen sijaan, että elämääni ohjaisi “minä haluan” voi elämää ohjata pyrkimys olla kuuliainen Jumalalle, Kirkolle ja rippi-isälle. Ei ole helppoa eikä aina kivaa ja välillä menee pieleen, mutta luulen että kannattaa silti.
Jostain syystä sinun kuvauksesi itsensä kieltämisestä kuulostaa lähinnä itsensä ruoskimiselta. Toki joku voi hengelliseltä ohjaajaltaan saada semmoisenkin ohjeen, mutta ei taida olla tavanomaisinta. Ainakin minusta tuntuu, että ihan arkisessa kilvoittelussa löytyy itsensä kieltämisen mahdollisuuksia yllin kyllin.
Tässä vain muutamia itsensä kieltämiseen liittyviä kohtia. Vaikea nähdä, etteivät ne tuottaisi kärsimystä, kun ne ovat vastoin ihmisen luontoa, ajan henkeä ja välittömään nautintoon pyrkivää halua. UT minun näkökulmasta lupaa varsinaisen elämän vasta tämän elämän jälkeen. Täällä kylvetään kyynelin. Vasta perillä riemuitaan.
“Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin.” (Room. 12:16)
“Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.” (Luuk. 6:27)
“Teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31)
“Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2)
“Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1 Kor. 9:24-27)
Sinun on ilmeisesti vaikea käsittää, että me kristityt tulemme Kristuksen kärsimyksien osallisuuteen, joissa kärsimyksissä me asetumme omaa Aadamilta perittyä luontoamme vastaan. Olemme siis uudestisyntymisen kautta siirtyneet Aadamista Kristukseen, uuten luomukseen. Eikä tämä uusi luomus, joka on siis luomus Kristuksessa peräydy, ei se kieltäydy vasten tahtoaan Aadamillisesta luonnosta ja kaikesta mitä siihen kuuluu, vaan tahtoen, iloiten ottaa vastaan kärsimykset, jotka sitä vielä Aadamillisen luonnon tähden kohtaavat.
Fil 1:29: “Sillä teidän on suotu, Kristuksen tähden, ei ainoastaan uskoa häneen, vaan myös kärsiä hänen tähtensä,”
Vapaaehtoinen tekstissäni tarkoittaa juuri sitä, mistä kirjoitit, eli “tahtoen, iloiten ottaa vastaan kärsimykset”, joten en näe syytä sille, miksi kritisoit tekstiä, joka on samaa mieltä kanssasi.
Käsitän, että sinä tarkoitat Aadamillisen luonnon vapaaehtoisuutta? Se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan, kuten mm. Room. 8 sanoo. Mutta jos todella tarkoitat uudestisyntynyttä luontoa Kristuksessa, niin se ei kieltäydy itsestään, vaan vain Aadamillisesta luonnosta, on kieltäytynyt siitä jo Jeesuksen teossa. Tätäkö tarkoitat?
En tarkoita sitä. Olet siirtänyt omasta päästäsi muka minun ajatuksiksi ajatuksia, joita ei teksteistäni löydy hakemallakaan ja joita en allekirjoita kristillisiksi. Kirjoitin kristillisestä itsensä kieltämisestä. Kristillinen itsensä kieltäminen tai vapaaehtoisuus ei tapahdu aadamillisesta luonnosta käsin.
No siinä tapauksessa pyydän anteeksi? Minuun on vain iskostunut kovin vomallisesti käymiemme keskustelujen pohjalta, etenkin Agorasta, ettet voisi ajatella noin kun olet sanonut olevasi ei-uskova.
Ehkä ymmärsin kirjoituksesi turhan dramaattisesti. Olen samaa mieltä siitä ettei kristillinen elämä ja kilvoittelu ole aina helppoa tai kivaa. Uusi testamentti asettaa riman niin korkealle ettei sitä voi saavuttaa, joten nöyrtymistä ja työtä riittää kyllä. Kärsimystä ei voi välttää. Mutta siitä kilvoittelusta, itsensä kieltämisestä ja rististä huolimatta mielestäni tässä ajassa on mahdollista, ja sallittuakin, myös iloita. Ei kristillinen elämä ole hampaat irvessä itsensä ruoskimista ympäri vuorokauden ja koko vuoden. Kristus on voittanut kuoleman, joten meillä on syytä olla iloisia. Ehkä ortodokseille tämä kristityn ilo on luontevampaa kuin luterilaisille? Esimerkiksi myös paastonaikoina sunnuntai on ortodokseille ylösnousemuksen päivä ja liturgia on aina juhla. Nyt kyllä rönsyän taas ohi aiheen… Mielestäni ilo ja kärsimys kuuluvat molemmat tähän ajalliseen kristityn elämään.
Eikä tämä tietenkään tarkoita mitään lihallista ilakoimista, jolla tämä Joulu on kyllästetty, valitettavasti.
1Piet 4:12-13: “Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita.”
Kyllä me luterilaisetkin iloitsemme sanan Hengen kautta synnyttämässä ilossa.
Ei-uskovakin voi hallita teologiaa. Ajattelin uskovana nimenomaan, että lihan mieli (Room. 8:7, Gal. 5:17) on vihollisuutta Jumalan tahdolle ja ettei se taivu sen alle. Ihmisen on siis oltava uudestisyntynyt voidakseen tahtoa sitä, mitä Jumala tahtoo.
Ihminen suhtautuu maailmaan oman ajattelunsa ja kokemusmaailman kautta. Minulle maailma on ei-kristittynäkin kamala paikka, oikeastaan vielä kamalampi paikka, ja voin siksi ei-kristittynä vielä vähemmän riemuita tällaisessa maailmassa, joka on aivan hirveä ja jossa voi riemuita vain, jos tietoisuudestaan sulkee kaiken ulkopuolisen helvetillisen.
“Halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi.” (Fil. 1:23)
Paholaisen vallassa oleva maaima (1 Joh. 5:19), jossa päivittäin havaitaan itsekin olevan osa kärsimystä tuottavaa ongelmaa (esim. Room. 7:14-25), ei voi olla kokonaisvaltaisen riemuitsemisen paikka.