Kiitos Silvanus tästä lauseesta erityisesti. Hyvin ilmaistu! Eikä pelkästään ehtoollisen ympärille, vaan moneen muuhunkin asiaan.
cymbuksen viesti lämmittää. Kauniisti kirjoitettu ja aivan oikeasta asiasta. Kiitos.
Silvanuksen pidempää viestiä vanhojen kirkkojen ja protestanttien peruserimielisyydestä lukiessa huomaan, että ex-lestadiolaisena luulen ymmärtäväni molemmat näkökulmat.
LHPK:n uusi Katekismus -keskustelussa Walterin viimeisimmässä kommentissa Eero Huovisen tekstiä, mikä selventäköön, miten minä ymmärrän:
Yhteenveto
Kuten tästä distinktiosta käy osuvasti ilmi, kohdistuvat Lutherin lukijalleen osoittamat imperatiivit - ja niiden implikoima skolastiikan kritiikki - juuri “uskolla kastamiseen” eli jokapäiväiseen parannukseen. Itse asiassa Lutherin arvostelu sisältää ajatuksen, että “sakramentaalinen kaste” oli saanut skolastisessa teologiassa liian vähän painoa, koska sen vaikutus “laimentuneena” ja “heikentyneenä” ei enää ulottunut alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti ihmisen jokapäiväiseen elämään.
Myös Lutherin myöhemmästä tuotannosta käy ilmi, että Lutherin kritiikki katolista opus operatum -oppia vastaan ei kohdistu varsinaisesti itse sakramentin jakamiseen eikä sen vaikutukseen sakramentin antamishetkellä, vaan arvostelun kärki suuntautuu sakramentin myöhempään käyttöön. Toisilla käsitteillä ilmaistuna kritiikki ei siis kohdistu ensimmäisen vanhurskauden lahjaan, vaan siihen, miten toinen vanhurskaus toteutuu ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Luther lausuu Von der Widertauffe -kirjeessään: “Heidän [= uudestikastajien] keskuudessaan on tekojen perkele (ein werck teuffel), joka puhuu uskosta, mutta tarkoittaa kuitenkin tekoja. Uskon nimellä ja varjolla hän johtaa ihmisraukkoja luottamaan tekoihin, aivan kuten meille paavin vallan alla tapahtui. Meitä vaadittiin käymään ehtoollisen sakramentilla ja näin tekemään kuuliaisuuden tekoja. Kukaan ei mennyt sakramentille ravitakseen uskoa. Kun me olimme vastaanottaneet sakramentin, silloin oli kaikki tapahtunut) a teko oli täytetty (so war es alles geschehen und das werck volnbracht).” (WA 26, 161, 35-162, 3).
Opus operatum -opin vääristymä oli siis siinä, että sen avulla oli syrjäytetty sakramentin jatkuva käyttö eli uskolla kastaminen. Kasteen vaikutus oli “lyhentynyt” hetkelliseksi ja siitä oli tullut pelkäksi momentaaniseksi toimitukseksi redusoitunut opus operatum. Näin sakramentti oli muuttunut käskyksi ja uskosta oli tullut teko. Tätä Lutherin kritiikkiä arvioitaessa on kuitenkin koko ajan tärkeää muistaa, ettei hänen arvostelunsa kohdistu “sakramentaaliseen kasteeseen” sinänsä eli itse toimituksessa realisoituvaan’sakramentin vaikutukseen.
“Sakramentaalinen kaste” on siis se Jumalan vanhurskåuttavan toiminnan paikka, jossa armo lahjoitetaan ihmiselle täysin riippumatta hänen omasta valmistautumisestaan. Juuri lapsikaste ja siinä lapseen vuodatettava usko ovat selvin esimerkki sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Lapsikasteen yhteydessä tulee myös selvästi esiin Lutherin oma opus operatum -korostus, jota tosin De captivitate -teoksessa ei ole vielä formuloitu eksplisiittisesti ja joka jää usein Lutherin harjoittaman massiivisen polemiikin varjoon, mutta joka silti on Lutherin oman teologisen kokonaiskonseption olennainen osa.
“Sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen” erottaminen tekee myös loogisesti ymmärrettäväksi, että Luther voi yhtä aikaa toisaalta arvostella skolastiikkaa uskon syrjäyttämisestä ja silti toisaalta pitää kiinni sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Yhdistävänä tekijänä näiden usein vastakkaisina pidettyjen trendien välillä on vanhurskauttamisoppi. Vaatiessaan nimittäin uskoa tekojen sijaan Luther ei ymmärrä uskoa ihmisen oman aktiviteetin tuotteeksi, vaan Jumalan vaikutukseksi ihmisessä. Ihmisen tekojen tilalle hän haluaa tuoda uskon eli Jumalan teon. Sakramentin ulkonainen toimittaminenkaan eli opus operatum ei saa muuttua ihmisen ansiolliseksi teoksi, vaan sen tulee säilyä Jumalan vaikuttamana tekona, jossa ihmiselle lahjoitetaan sakramentaalisesti vanhurskaus ilman hänen omaa disponoitumistaan.
Kun usko näin tulkitaan Jumalan ihmisessä vaikuttamaksi teoksi, silloin on myös loogisesti ymmärrettävää, että Luther saattaa puhua Jumalan lupauksen ja ihmisen uskon välisestä “vuorovaikutuksesta”. Siinä ei ole kysymys Jumalan j a ihmisen yhteistyöstä hereettisen synergismin merkityksessä, vaan siitä, että kasteessa ihmiseen yhdistynyt Kristus vaikuttaa ihmisessä sen uskon, joka toimii “kooperaatiossa” Jumalan lupauksen kanssa 55 Tämä lupauksen ja uskon välinen “vuorovaikutus” on se konteksti, jossa myös sakramenttien effektiivisyys on Lutherin mielestä “oikea ja mitä varmin”.
“Tiedämmehän, että kaikkialla missä on jumalallinen lupaus, siellä vaaditaan uskoa ja että molemmat ovat tarpeellisia niin, ettei kumpikaan voi olla vaikuttava ilman toista. Toisaalta ei -nimittäin ole mahdollista uskoa, ellei lupaus ole läsnä, ja toisaalta lupausta ei vahvisteta (stabilitur), ellei siihen uskota. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (mutuae sint), niin ne saavat aikaan sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen (faciunt veram et certissimam efficatiam sacramentis).
Sen tähden on turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muualta kuin lupauksesta ja uskosta.” (WA 6, 533, 29-534,2.)
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 91-93
Ja erään toisen aiemmin käydyn keskustelun kommenttini: