Minusta @ooperi ymmärsit väärin. Kyllä syntejään voi katua, vaikkei niitä tuntisikaan.
Ehkä minä ajattelen noita sanoja liian kirjaimellisesti, mutta minusta katuminen on jotenkin konkreettisempaa. Jos oikeasti luulen tehneeni jossakin asiassa oikein, vaikka se Jumalan silmissä oli väärin, niin enhän minä sitä kadu. Tunnustan kyllä syntisyyteni, ja sen, että ihan kaikki tekoni ovat synnin tahraamia. Mutta on varmasti valtava määrä syntiä elämässäni, jota en ole koskaan tajunnut katua. Ehkä luulen toimineeni jotenkin oikein, ehkä en ole edes huomannut koko asiaa.
1 tykkäys
Kirkko on viisaudessaan ymmärtänyt tämän ongelman jo satoja tai tuhansia vuosia sitten, kun se määräsi papin lukemaan synnintunnustuksen jälkeen synninpäästörukouksessa:
“- - Kaiken mitä olet sanonut minulle arvottomalle ja kaiken mitä et saanut sanotuksi joko tietämättömyydestä tai unohtaen, olipa se mitä tahansa, Jumala antakoon sinulle anteeksi tässä ja tulevassa ajassa.”
8 tykkäystä
Minun täytyy myöntää, että pidän kyllä huomattavan paljon ort. kirkon synnintunnustukseen liittyvistä rukouksista. Tuo on yksi niistä kohdista, joista pidän todella paljon.
2 tykkäystä
Hyvä, että siteerasit juuri tuon kohdan. Tuo ooperin mainitsema ongelma onkin sellainen, että se on ongelma ehkä jossain muissa yhteisöissä mutta ei ort. kirkossa, jossa se on huomioitu kuten sitaatistasi nähdään.
Pyhät isät ovat erehtymättömiä ja tarkkoja tällaisissa asioissa. Itseäni lämmittää aina se kohta Kristuksen kirkastumisen päivän troparissa, jossa lauletaan "Oi, Kristus Jumala, sinä kirkastuit vuorella ja osoitit kunniasi opetuslapsillesi heidän kykyjensä mukaan". Jopa opetuslasten kognitiivisten kykyjen yksilöllisyys on huomioitu! Tai se, että ajatusten kautta paholaisen vaikutukset pääsevät toimimaan ihmisen jäsenissä, niin kuin eräässä p. Basileios Suuren rukouksessa sanotaan (hartauskirjassa nro 126).
3 tykkäystä
Kiitos Silvanus tästä lauseesta erityisesti. Hyvin ilmaistu! Eikä pelkästään ehtoollisen ympärille, vaan moneen muuhunkin asiaan.
cymbuksen viesti lämmittää. Kauniisti kirjoitettu ja aivan oikeasta asiasta. Kiitos.
Silvanuksen pidempää viestiä vanhojen kirkkojen ja protestanttien peruserimielisyydestä lukiessa huomaan, että ex-lestadiolaisena luulen ymmärtäväni molemmat näkökulmat.
LHPK:n uusi Katekismus -keskustelussa Walterin viimeisimmässä kommentissa Eero Huovisen tekstiä, mikä selventäköön, miten minä ymmärrän:
Yhteenveto
Kuten tästä distinktiosta käy osuvasti ilmi, kohdistuvat Lutherin lukijalleen osoittamat imperatiivit - ja niiden implikoima skolastiikan kritiikki - juuri “uskolla kastamiseen” eli jokapäiväiseen parannukseen. Itse asiassa Lutherin arvostelu sisältää ajatuksen, että “sakramentaalinen kaste” oli saanut skolastisessa teologiassa liian vähän painoa, koska sen vaikutus “laimentuneena” ja “heikentyneenä” ei enää ulottunut alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti ihmisen jokapäiväiseen elämään.
Myös Lutherin myöhemmästä tuotannosta käy ilmi, että Lutherin kritiikki katolista opus operatum -oppia vastaan ei kohdistu varsinaisesti itse sakramentin jakamiseen eikä sen vaikutukseen sakramentin antamishetkellä, vaan arvostelun kärki suuntautuu sakramentin myöhempään käyttöön. Toisilla käsitteillä ilmaistuna kritiikki ei siis kohdistu ensimmäisen vanhurskauden lahjaan, vaan siihen, miten toinen vanhurskaus toteutuu ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Luther lausuu Von der Widertauffe -kirjeessään: “Heidän [= uudestikastajien] keskuudessaan on tekojen perkele (ein werck teuffel), joka puhuu uskosta, mutta tarkoittaa kuitenkin tekoja. Uskon nimellä ja varjolla hän johtaa ihmisraukkoja luottamaan tekoihin, aivan kuten meille paavin vallan alla tapahtui. Meitä vaadittiin käymään ehtoollisen sakramentilla ja näin tekemään kuuliaisuuden tekoja. Kukaan ei mennyt sakramentille ravitakseen uskoa. Kun me olimme vastaanottaneet sakramentin, silloin oli kaikki tapahtunut) a teko oli täytetty (so war es alles geschehen und das werck volnbracht).” (WA 26, 161, 35-162, 3).
Opus operatum -opin vääristymä oli siis siinä, että sen avulla oli syrjäytetty sakramentin jatkuva käyttö eli uskolla kastaminen. Kasteen vaikutus oli “lyhentynyt” hetkelliseksi ja siitä oli tullut pelkäksi momentaaniseksi toimitukseksi redusoitunut opus operatum. Näin sakramentti oli muuttunut käskyksi ja uskosta oli tullut teko. Tätä Lutherin kritiikkiä arvioitaessa on kuitenkin koko ajan tärkeää muistaa, ettei hänen arvostelunsa kohdistu “sakramentaaliseen kasteeseen” sinänsä eli itse toimituksessa realisoituvaan’sakramentin vaikutukseen.
“Sakramentaalinen kaste” on siis se Jumalan vanhurskåuttavan toiminnan paikka, jossa armo lahjoitetaan ihmiselle täysin riippumatta hänen omasta valmistautumisestaan. Juuri lapsikaste ja siinä lapseen vuodatettava usko ovat selvin esimerkki sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Lapsikasteen yhteydessä tulee myös selvästi esiin Lutherin oma opus operatum -korostus, jota tosin De captivitate -teoksessa ei ole vielä formuloitu eksplisiittisesti ja joka jää usein Lutherin harjoittaman massiivisen polemiikin varjoon, mutta joka silti on Lutherin oman teologisen kokonaiskonseption olennainen osa.
“Sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen” erottaminen tekee myös loogisesti ymmärrettäväksi, että Luther voi yhtä aikaa toisaalta arvostella skolastiikkaa uskon syrjäyttämisestä ja silti toisaalta pitää kiinni sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Yhdistävänä tekijänä näiden usein vastakkaisina pidettyjen trendien välillä on vanhurskauttamisoppi. Vaatiessaan nimittäin uskoa tekojen sijaan Luther ei ymmärrä uskoa ihmisen oman aktiviteetin tuotteeksi, vaan Jumalan vaikutukseksi ihmisessä. Ihmisen tekojen tilalle hän haluaa tuoda uskon eli Jumalan teon. Sakramentin ulkonainen toimittaminenkaan eli opus operatum ei saa muuttua ihmisen ansiolliseksi teoksi, vaan sen tulee säilyä Jumalan vaikuttamana tekona, jossa ihmiselle lahjoitetaan sakramentaalisesti vanhurskaus ilman hänen omaa disponoitumistaan.
Kun usko näin tulkitaan Jumalan ihmisessä vaikuttamaksi teoksi, silloin on myös loogisesti ymmärrettävää, että Luther saattaa puhua Jumalan lupauksen ja ihmisen uskon välisestä “vuorovaikutuksesta”. Siinä ei ole kysymys Jumalan j a ihmisen yhteistyöstä hereettisen synergismin merkityksessä, vaan siitä, että kasteessa ihmiseen yhdistynyt Kristus vaikuttaa ihmisessä sen uskon, joka toimii “kooperaatiossa” Jumalan lupauksen kanssa 55 Tämä lupauksen ja uskon välinen “vuorovaikutus” on se konteksti, jossa myös sakramenttien effektiivisyys on Lutherin mielestä “oikea ja mitä varmin”.
“Tiedämmehän, että kaikkialla missä on jumalallinen lupaus, siellä vaaditaan uskoa ja että molemmat ovat tarpeellisia niin, ettei kumpikaan voi olla vaikuttava ilman toista. Toisaalta ei -nimittäin ole mahdollista uskoa, ellei lupaus ole läsnä, ja toisaalta lupausta ei vahvisteta (stabilitur), ellei siihen uskota. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (mutuae sint), niin ne saavat aikaan sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen (faciunt veram et certissimam efficatiam sacramentis).
Sen tähden on turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muualta kuin lupauksesta ja uskosta.” (WA 6, 533, 29-534,2.)
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 91-93
Ja erään toisen aiemmin käydyn keskustelun kommenttini:
1 tykkäys
Synnistä tehdään parannus, mutta tietämättömyys ei ole synti.
En löydä Raamatusta mistään syntien katumista ilman tietoisuutta, tuntoa, että on rikkonut. Ei voi nousta, ellei ole langennut. - Ihminen kyllä on “täydentänyt” Raamattua ja ohjeistaa eri kristillisissäkin tunnustuksissa tunnustamaan asioita, joita ei tiedä eikä tunne tehneensä, mutta kaiken varalta. Ei ole kaipuuta Jeesuksen yhteyteen, eikä ole synnintuntoa.
Omat puutteellisuudet, viat ja erehtymiset masentavat, mutta on pääsy pois tapaus ja taipumus kerrallaan, muttei omalla voimalla, vaan Jumalan voimalla. Jumala ei kuitenkaan pue voimallaan haluttomia tai jopa vastentahtoisia, vaan ne jotka sitä tarvitsevat ja sallivat tilaa Pyhän Hengen vaikuttaa itsessään…
Vt. Hebr. 12:
14 Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;
Siis tämä edellinen on vain yksi viite Raamatussa ihmisen puutteisiin, joista Jumalan avulla, pyhityksen kautta pyritään pois
vt. Jaak. 5:
15 Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä (kr. hamartia/ eng. ja ital. mon sins/ peccati) tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.
16 Tunnustakaa siis toisillenne syntinne (paraptoma/eng. ja ital mon. faults/ falli) ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.
Laitokset Vulgata-Westcott/Hort-Suomenkieliset kirkkoraamatut 33/38,-92,Uuden Maailman käännös - akselilla on lankeamukset syntiin ja viat ja puutteet laitettu saman käsittelyn ja seuraamusten alle. Kaikki muut Raamatunkäännökset tekevät eron syntiinlankeamisen ja ihmisen vikojen välillä.
Ehkäpä asiallista; mutta silti jään ihmettelemään, miksi huomautus osoitettiin näköjään minulle – vai osoitettiinko? En edes tiedä, mihin facebook-juttuun viittaat.
1 tykkäys
Usein kuitenkin juuri ihminen katuu sitä, että on syntinen, siis häpeää omaa langenneisuuttaan, ilman että tarkalleen määrittelee, mitä nyt juuri kadutaan. Näin esimerkiksi Daavid psalmissa 19: “Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe.” Hän tunnustaa juurikin yleisen syntisyytensä ja häpeänsä siitä. Tällaiselle katumukselle on minusta aina tilaa, vaikka se voikin johtaa sellaiseen masentuneisuuteen, joka ei minusta ole hyväksi. Itsetuntemus on myöskin tarpeen, että voimme kehittyä Jumalan käskyjen noudattamisessa.
2 tykkäystä
Olisin halunut laittaa tämän kommenttini aikaisemmin, mutta muut menemiset oli tiellä.
Uuden Liiton alkumetreillä osoitetaan Pyhän Hengen voiman uudestisynnyttävä vaikutus niissä, jotka siihen alistuvat. Se otettiin vastaan ilolla ja Jeesus uskovassa jäi rauhan lailla sisimpään Vaikka ulkonaisesti oli vaikeaa ja jopa ulkonainen ihminen alkaa menehtyä, niin sisällä on ilo ja rauha, vt. Room. 14:17, “… ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä”.
Viittaat Ps. 19:12,13, joka 92-laitoksen mukaan on:
12 Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe.
13 Myös varjele palvelijasi julkeilta, älä anna heidän minua hallita. Niin minä pysyn nuhteetonna ja olen paljosta synnistä puhdas.
Tämä käännös ei ole linjassa Raamatun sanoman kanssa, eikä näin olla käännetty keskiajan laitoksissa. Alkuperäinen teksti siis kertoo (karkeasti ilmaisten) aivan muuta!
-
jae:
Suomalaisesta poiketen kaikki laitokset kääntävät: Kuka voi huomioida/ myöntää/ omat erehdyksensä.
Hebr. sana בִּין (biyn),viittaa omien vikojen vähättelyyn, peittelyyn. -
jae:
Samoin kaikki poikkeavat kaikista suomal. kirkkoraamatuista: Varjele julkeilta/ tahallisilta synneiltä זֵד (zed), etteivät ne minua hallitse.
Siis on kysymys synti-asenteesta, koskien omaa itseä, eikä julkeita ihmisiä.
Vaikka otat kommentistani ohuesti vastakommenttiisi, niin se edustaa koko nk. “klassillisen kristinuskon” kantaa syntikysymykseen.
Raamatun mukaan hän, joka kärsii eli tiedostaa asemansa ja miksi on siinä, kärsii synnistä, johon on langennut, vt. 1.Piet. 4:1, “… joka lihassa kärsii, se lakkaa synnistä-“
Daavidin kurja olo oli lankeamuksen seuraus. Synnin seuraamukset eivät poistu sormia napsauttamalla. Tätä edustaa yhteinen kirkollinen synnintunnustus, sekä mm. lestaadiolaisten tunnustaminen asiaa mainitsematta.
Daavid tunnusti ja kärsi syntinsä seuraamuksista siinä laajuudessa kuin se oli tapahtunut ja tuli tietoisuuteen.
Mielestäni Raamatussa ei ole kollektiivista syntiä eikä kollektiivista tunnustamista. Tällaisessa yhteisessä synnintunnustuksessa ollaan mukana vailla asiaa, eli tunnustetaan varmuuden vuoksi, ja poikkeuksia on vähän.
- Joh. 1:9 Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.
1 tykkäys
Tämä Johanneksen kirjeen kohta on totuudellisuudessaan armollinen.
Koko “kehitys” alkaa, kun tunnustamme syntimme, ennenkaikkea Jumalalle.
Luterilaisuudessa kysymys ehtoolliseen valnistautumisesta nostaa esille erään meille arvokkaan asian, nimittäin kristityn vapauden, kääntöpuolen. Kun Luther kirjoitti Vähän katekismuksen, hänen hengellinen ympäristönsä oli täynnä kieltoja, käskyjä ja säädöksiä joka lähtöön. Ehtoollispaastosäädökset olivat yksityiskohtaisia ja niitä piti - jos ei nyt ihan autuuden menettämisen uhalla, niin kuitenkin tunnontarkasti - noudattaa. Säädösten tarkoitus sen sijaan tahtoi päästä unohtumaan. Ja se vaara on mielestäni todella olemassa, jos homma menee sellaiseksi, että ehtoollisen jaon aikana pitää kello kourassa vahdata, milloin voi mennä ehtoollisjonoon tai alttarikaiteen ääreen. (Anteeksi jos tämä karrikointi meni vähän överiksi.) Tämän vuoksi Luther kirjoitti katekismuksensa ehtoollislukuun kysymyksen: “Kuka nauttii tämän sakramentin kelvollisesti?” ja vastasi: “Paasto ja ruumiillinen valmistautuminen on kyllä hyvä ulkonainen tapa, mutta todella valmistautunut ja kelvollinen on se, joka uskoo nämä sanat: ‘Teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.’” Teologian maisteri vai perätikö lisensiaatti Vanha Aatami nimittäin lukee tuon MUTTA -sanan erittäin huolellisesti ja ymmärtää sen niin, että paastosta ja muusta valmistautumisesta viis, kunhan uskot. Ja siitäkin on helppo vähän tinkiä.
Ehtoollispaaston puuttuminen ja mahdollisuus päättää vasta jakamisen aikana, osallistuuko vai ei, ei kuitenkaan alun perin kuulu luterilaisuuteen. Vielä 50-luvulla oli periaatteessa ja teoriassa voimassa kirkkolain säädös, että ehtoolliselle tulee ilmoittautua joko lauantai-iltana tai viimeistään pyhäaamuna. Ilmoittautujia saatettiin kuulustella ja heillä oli mahdollisuus ripittäytymiseen. Siitä ilmoittautujien muistiin merkitsemisestä tulee myös sana rippi, ruotsissa skriftermål, lyhennettynä skrift. Rippipuhe, skriftetal. pidettiin ehtoollisjp:n alussa. Rippikirja oli se paksu kirkonkirja, josta löytyivät tarpeelliset henkiötiedot ja johon varsin myöhään vielä merkittiin myös ehtoolliskäynnit.
Mitä vahvemman kirkollisen perinteen alueella elettiin, sitä tunnollisemmin kirkkotapoja noudatettiin. Ja silläkin oli sitten toki se kääntöpuolensa.
8 tykkäystä
Se motivoisi ihmisiä käymään ehtoollisella, jos tulee semmoinen kokemus, että tuo jumalanvastainen paha olento elää. Onneksi Pyhä Kolminaisuuskin elää ja on suurempi.
Minua motivoi kokemus siitä, että Kristus elää ja on läsnä ehtoollisessa. Tämä riittää minulle, enkä siitä paljon muuta ymmärräkään. Saan olla Hänen omansa ja kuulua Hänelle ikuisesti.
3 tykkäystä
Matt. 18:20: “Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.”
Tämän kohdan mukaan sanoisin “, Kristus elää ja on läsnä ehtoollisella”. Mutta kuitenkin vain niiden keskellä joissa Hän on sisäisesti heissä.
”Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.» Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: »Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.”
Matteus 26:26-28 FB92
http://bible.com/330/mat.26.26-28.fb92
Haluan alleviivata sitä, että Jeesuksen läsnäolon merkitys on samaa, niin ehtoollisella kuin siellä missä vain kaksi tahi kolme kokoontuu Hänen nimessään. Tämä koskien kokoontumisia ja niiden merkitystä ja vaikuttavuutta. Koen harhaanjohtavana tuoda suurempaa “mysteeriä” kuin mitä Sanassa asiasta on selitetty.
Pidän raamatullisena tutkiskella itseään, ei toisia, kun Herran pöytään käymme. On myös varotus “riivaajien pöydästä”, (1.Kor. 10:21).
Ehtoollisessa Kristus on läsnä totisesti ja substantiaalisesti. Läsnäolon tapa on sakramentaalinen läsnäolo, joka eroaa Kristuksen muunlaisesta läsnäolosta. Ehtoollisessa Kristuksen Totinen Ruumis saadaan leivässä, kuten hän itse sanoo. Kaikki syövät sen (manducatio impiorum). Hengellisesti Kristuksen Ruumiin nauttivat vain oikeat ehtoollisvieraat.
3 tykkäystä
En ole kovin innokas aukaisemaa asiaa, jota Raamatusta ei löydy. Kuitenkin tuo latinankielisenä ilmaisu ikäänkuin pyhittää itsensä, vaikka merkitys tässä ja vastaavissa latinaanpukeutumisissa jää hämäräksi. Siksi kannatan vain Raamattuun viittaamista, kun selvästä Jeesuksen asettamasta, meille kuuluvasta toimesta keskustellaan.